Mi­nul­le kaik­ki nel­jä vuo­de­nai­kaam­me ovat mel­ko sa­ma­nar­voi­sia. En siis ole esi­mer­kik­si eri­tyi­sen ke­vät- tai syk­syih­mi­nen. Toki ke­säl­lä moni toi­min­ta on hel­pom­paa. Tal­vel­la ki­pa­kas­sa pak­ka­ses­sa on kui­vaa mut­ta kyl­mää. No, vaa­te­tus­ky­sy­mys – kaik­ki­na vuo­de­nai­koi­na pär­jää­mi­nen siis. Näin al­ku­ke­vääs­tä maa­lis­kuus­sa rei­lus­ti li­sään­ty­nyt va­loi­suus on toki iha­naa.

Kir­joi­tin ai­em­min maa­il­man­jär­jes­tyk­sen muut­tu­mi­ses­ta. Vä­hän sa­maa koen sää­o­lo­jen suh­teen. Edel­leen Suo­mes­sa on nel­jä vuo­de­nai­kaa. Suu­ret luon­non­ka­tast­ro­fit ei­vät ko­et­te­le mei­tä muu­ten kuin jos­kus uk­kos­puus­kien muo­dos­sa. Mut­ta olet­te­ko huo­man­neet, et­tä niin kut­su­tut ”sam­mak­ko­mie­het” ovat ka­don­neet? Siis he, jot­ka en­nus­te­li­vat tu­le­via sää­o­lo­ja kuka mis­tä­kin lu­kien. Mi­kään en­nus­ta­mi­nen ei ole vai­ke­am­paa kuin tu­le­vai­suu­den en­nus­ta­mi­nen…

Ur­baa­nin ar­ki­päi­vän ku­vaa­ja­na löy­dän koh­tei­ta koko vuo­den ym­pä­ri. Kä­vin muu­ta­ma viik­ko sit­ten Tam­pe­reel­la, mis­sä ku­vai­lin muun mu­as­sa Tam­mer­kos­ken ja Ra­ti­nan su­van­non mai­se­mia. Hel­mi­kuun lo­pun au­rin­koi­nen ja su­mui­nen aa­mu an­toi mu­ka­via ai­hei­ta.

Tammerkosken voimalaitoksen padon yli johtava silta

Heska Korhonen

Nel­jäs­tä vuo­de­na­jas­ta pu­hut­ta­es­sa ajat­te­len il­man muu­ta An­to­nio Vi­val­din Nel­jä vuo­de­nai­kaa -viu­lu­kon­sert­toa. Te­ok­seen on kir­joi­tet­tu so­net­te­ja, sa­noi­tuk­sia. Jon­kun läh­teen mu­kaan il­mei­ses­ti sä­vel­tä­jä on it­se ne kir­joit­ta­nut, niin hy­vin ne so­pi­vat ky­sei­seen mu­siik­kiin (läh­de esim. https://hu­man.lib­re­texts.org). Ajat­te­len, et­tä nuo kau­niit sa­nat so­pi­vat var­mas­ti hy­vin ete­läi­sen Eu­roo­pan ke­vää­seen, eh­kä ei­vät sa­mal­la ta­val­la mei­dän maa­lis­kuu­hun.

Edel­lä ole­van Vi­val­din li­säk­si nau­tin esi­mer­kik­si Beet­ho­ve­nin kol­man­nes­ta pi­a­no­kon­ser­tos­ta. Var­sin­kin tie­tys­sä elä­män­vai­hees­sa koin sen ku­vaa­van omaa nuo­ruut­ta­ni, jos­ta muu­ten Beet­ho­ven ei tien­nyt mi­tään!

Ajat­te­len, et­tä voin naut­tia eri tai­teen la­jeis­ta niin kuin it­se ne koen. En ole pe­reh­ty­nyt al­ku­teks­tei­hin; en opis­kel­lut mi­tään ver­baa­li­sen, vi­su­aa­li­sen tai au­di­tii­vi­sen tai­teen alal­ta. Minä vaan nau­tin ihan omin lu­vin. Näin aja­tel­tu­na en näe ole­van vää­rää ta­paa ihas­tel­la maa­laus­ta, lu­kea ru­noa tai kuun­nel­la mu­siik­kia. Pu­huin täs­tä nä­ke­myk­ses­tä­ni ys­tä­vä­ni, mu­sii­kin am­mat­ti­lai­sen kans­sa. Hän sa­noi, et­tä ”met­sän hal­ki kul­kee mon­ta pol­kua, ei­kä mi­kään niis­tä ole vää­rä”. Pää­a­sia on, et­tä ko­ke­mus tuot­taa mie­li­hy­vää.

Uu­del­leen ja uu­del­leen kuun­te­len jo­tain Bac­hin ki­pa­let­ta, luen Poh­jan­pään ru­noa tai kat­se­len Ate­neu­min py­sy­viä, suu­ria suo­ma­lai­sia tai­de­te­ok­sia. Mie­les­tä­ni hy­vän tai­teen yk­si tun­nus­merk­ki on, et­tä sen pa­riin ha­lu­aa pa­la­ta ai­na vaan uu­del­leen ja uu­del­leen.

Koko kaupungin pihan taidetta

Heska Korhonen

Nau­tin mo­nen­lai­ses­ta tai­tees­ta. Tam­pe­reel­la on rän­sis­ty­nei­den ra­ken­nus­ten muo­dos­ta­ma niin kut­sut­tu van­han kul­ku­tau­ti­sai­raa­lan kort­te­li, jos­sa eräs hen­ki­lö piti ”koko kau­pun­gin pi­haa”. Siel­lä sa­dat ja tu­han­net ih­mi­set ovat käy­neet maa­laa­mas­sa alus­toi­hin ja sei­niin ku­via, te­ke­mäs­sä ins­tal­laa­ti­o­ta, viih­ty­mään mu­sii­kin pa­ris­sa. Kier­te­lin siel­lä erää­nä py­hä­päi­vä­nä ja hif­fa­sin, et­tä vaik­ka eh­kei näis­tä te­ok­sis­ta ku­kaan mi­tään mak­sai­si, ne ovat tai­det­ta, yk­sit­täi­sen ih­mi­sen tuot­ta­mia tai­de­te­ok­sia.

Vä­hän niin kuin mi­nun va­lo­ku­va­ni­kin – mi­nun yk­sit­täi­sen ih­mi­sen luo­mia jut­tu­ja. Nau­tin nii­den ot­ta­mi­ses­ta, luo­mi­ses­ta ja tu­lok­sis­ta usein ihan it­sek­se­ni. Jos­kus toki jaan tuo­tok­sia mui­den mah­dol­li­ses­ti nau­tit­ta­vak­si.

Ratinan suvannon jälkeen aukeaa Pyhäjärvi

Heska Korhonen