Mark­ku Ka­mu­la

Py­säh­dyn mo­nes­ti ihas­te­le­maan jon­kun ih­mi­sen tai­toa hoi­taa teh­tä­vään­sä. On lu­mo­a­vaa seu­ra­ta lä­hel­tä esi­mer­kik­si la­sin­pu­hal­ta­jan työ­tä. Yo­u­tu­bes­ta saa­tan kat­soa yh­tä ihas­tu­nee­na tai­ta­via puun sor­vaa­jia.

Sa­no­taan, et­tä ih­mi­nen op­pii mitä vain, kun mo­ti­vaa­tio ja asen­ne ovat kun­nos­sa. Olen pit­käl­le sa­maa miel­tä, mut­ta en täy­sin. Va­lai­sen asi­aa kah­del­la esi­mer­kil­lä.

En­sim­mäi­nen esi­merk­ki on vil­la­su­kan ku­to­mi­nen, eri­tyi­ses­ti sen kan­ta­pää. Tun­nen pal­jon ih­mi­siä, jot­ka osaa­vat teh­dä sen hy­vin. Oma äi­ti­ni oli täs­sä asi­as­sa eh­do­ton ido­li­ni. Hän ku­toi vil­la­su­kan kan­ta­pään vaik­ka pi­me­äs­sä au­tos­sa, ja sii­tä tuli ai­na täy­del­li­nen. Mi­ten hän osa­si­kaan teh­dä sii­tä ai­na so­pi­van su­kan muu­hun ko­koon näh­den? Ei­kä suk­ka ol­lut sii­tä kan­ta­pään koh­dal­ta yh­tään kur­tus­sa. Oma vai­mo­ni­kin osaa kan­ta­pään ku­to­mi­sen hy­vin, ja sii­tä olen iloi­nen ja yl­peä!

En tie­dä, on­ko täs­tä teh­ty tut­ki­mus­ta, mut­ta tut­kit­ta­vaa sii­nä oli­si. Mikä on kan­ta­pään ku­to­jien ikä- ja su­ku­puo­li­ja­kau­ma, kou­lu­tus ja niin edel­leen. Il­man tut­ki­mis­ta­kin us­kal­lan väit­tää, et­tä hel­pom­pi on ta­val­li­sen in­si­nöö­rin suun­ni­tel­la toi­mi­va tek­ni­nen konst­ruk­tio kuin ku­toa vil­la­su­kan kan­ta­pää. Kun­ni­oi­tan tätä tai­toa suu­res­ti! Niin suu­res­ti, et­tä en ole roh­jen­nut kos­kaan edes ko­keil­la. Ai­nut ku­don­ta­työ, jon­ka olen kos­kaan teh­nyt, on ala-as­teel­la kau­la­hui­vi. Sen al­ku­pää muis­tut­ti köyt­tä ja lop­pu­pää he­te­kan jou­si­poh­jaa.

Toi­nen tai­to, jo­hon suh­tau­dun ää­rim­mäi­sen kun­ni­oit­ta­vas­ti ja aa­vis­tuk­sen ver­ran ka­teel­li­se­na, on min­kä ta­han­sa inst­ru­men­tin soit­to­tai­to. Saan kyl­lä ää­net ir­to­a­maan niin pi­a­nos­ta, kan­te­lees­ta kuin ki­ta­ras­ta­kin, mut­ta edes yri­tys seu­ra­ta nuot­te­ja soi­ton ai­ka­na se­koit­taa koko sys­tee­min. Ja tätä tai­toa olen kyl­lä yrit­tä­nyt hank­kia!

Olin eh­kä kol­man­nel­la luo­kal­la pe­rus­kou­lus­sa, kun iso­sis­ko­ni ha­lu­si­vat ope­tel­la soit­ta­maan pi­a­nol­la. Van­hem­pam­me suh­tau­tui­vat asi­aan myön­tei­ses­ti, ja niin­pä isä os­ti si­ni­val­koi­set An­to­nel­li-urut. Muis­tat­ko sel­lai­set? Muo­vi­nen, hu­ri­se­va ja vaa­ti­ma­ton säh­kö­pe­li. Niil­lä pääs­tiin al­kuun.

Sis­kot il­moit­tau­tui­vat pi­a­no­pii­riin ja minä myös. Var­maan aja­tus oli, et­tä sii­nä­hän ne sa­mal­la op­pi­vat kaik­ki! Ker­ran vii­kos­sa jo­na­kin mää­rät­ty­nä il­ta­na me­nim­me La­mu­jo­en kou­lul­le, jos­sa Jaak­ko-kant­to­ri opet­ti mei­tä. Sis­ko­je­ni opin­not ete­ni­vät mu­ka­vas­ti, hei­dän osal­taan tai­si jou­lu­tau­ol­le tul­ta­es­sa ol­la Mic­ha­el Aa­ro­nin pi­a­no­kou­lu I lop­puun kä­si­tel­ty. Minä opis­ke­lin sii­nä vai­hees­sa vie­lä opuk­sen en­sim­mäis­tä kap­pa­let­ta ”Pil­viä päin, kei­num­me näin”.

Jaak­ko oli kär­si­väl­li­nen ja tai­ta­va opet­ta­ja, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta mi­nuun op­pi ei tart­tu­nut, ei sit­ten mil­lään! Op­pi­mat­to­muus saat­toi tie­ten­kin joh­tua myös har­joit­te­lun puut­tees­ta, vaa­ti­vat­han mä­en­las­ku ja jää­kie­kon pe­laa­mi­nen myös oman ai­kan­sa. Nyt jäl­keen­päin voi ky­syä, mis­sä oli­vat mo­ti­vaa­tio ja asen­ne pi­a­non­soi­ton opis­ke­lua koh­taan?

Ke­vääl­lä en­nen kou­lu­jen lop­pu­mis­ta iso­sis­ko­ni lä­hes­tyi­vät Mic­ha­el Aa­ro­nin pi­a­no­kou­lu II:n vii­mei­siä kap­pa­lei­ta. He oli­vat siis siir­ty­neet si­ni­ses­tä kir­jas­ta pu­nai­seen. Mi­nul­le Jaak­ko eh­dot­ti, et­tä voi­tai­siin­ko me lo­pet­taa tämä hom­ma, kun ei tämä edis­ty. Minä kun en ol­lut op­pi­nut soit­ta­maan edes aut­ta­vas­ti en­sim­mäis­tä­kään kap­pa­let­ta. En täs­tä ma­sen­tu­nut, vaan ilah­duin! Oli­han se tul­lut mi­nul­le­kin sel­väk­si, et­tä tämä laji ei ole mi­nua var­ten. Olen jäl­keen­päin loh­dut­ta­nut it­se­ä­ni, et­tä kä­te­ni ovat jo­ten­kin raa­ma­tul­li­set – oi­kea käsi ei tie­dä mitä va­sen te­kee ja päin­vas­toin.

On ih­meel­lis­tä, kuin­ka mo­nen­lai­sia lah­jo­ja ih­mi­sil­lä on! Ja kuin­ka hie­noa on­kaan, et­tä lah­jat tu­le­vat niin mo­nin ta­voin ih­mis­kun­nan käyt­töön! Yk­si osaa tois­ta, toi­nen jo­tain muu­ta – ja par­haim­mil­laan kaik­ki lah­jat pal­ve­le­vat toi­si­aan. Näin se on työ­yh­tei­söis­sä, ky­lis­sä, kau­pun­geis­sa ja koko maa­il­mas­sa – ja näin se on myös Su­vi­seu­rois­sa! Jos kaik­ki osai­si­vat vain yh­tä ja sa­maa la­jia, niin ko­vin yk­si­puo­lis­ta oli­si elä­mäm­me.

It­se olen koit­ta­nut teh­dä työ­tä ja pal­vel­la niil­lä lah­joil­la, joi­ta mi­nul­le on suo­tu ja jois­ta lä­him­mäi­set ja yh­teis­kun­ta voi­si­vat hyö­tyä.

Muu­ten, tä­hän lop­puun ha­lu­an ker­toa, et­tä tun­nen muu­ta­mia ih­mi­siä, jot­ka osaa­vat sekä ku­toa vil­la­su­kan kan­ta­pään et­tä soit­taa val­koi­sia ja mus­tia kos­ket­ti­mia nuot­tien mu­kaan. Toi­sek­si nuo­rin vel­je­ni on yk­si heis­tä. Heil­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta!