Tämä blo­gi­pos­taus jul­kais­taan kah­des­sa osas­sa. En­sin jul­kais­ta­va osuus on äi­din kir­joit­ta­ma, myö­hem­min jul­kais­ta­va tyt­tä­ren.

Nuo­ren mie­len­ter­vey­son­gel­mat kos­ket­ta­vat yhä use­am­pia myös meis­tä us­ko­vai­sis­ta ih­mi­sis­tä. Lä­hes­tym­me tätä ai­het­ta tyt­tä­re­ni kans­sa oman ko­ke­muk­sem­me kaut­ta. Toi­vee­nam­me on, et­tä näis­tä asi­ois­ta voi­tai­siin pu­hua avoi­mem­min ja et­tä ku­kaan nuo­ri tai van­hem­pi ei jäi­si yk­sin vas­taa­vis­sa haas­ta­vis­sa ti­lan­teis­sa.

Mi­nul­le tuli täy­del­li­se­nä yl­lä­tyk­se­nä nuo­re­ni va­ka­va mie­len­ter­vey­den on­gel­ma. Olin kyl­lä vuo­sia aja­tel­lut, et­tä hä­nen mur­ro­si­kän­sä ja ys­tä­vyys­suh­teen­sa oli­vat jo­ten­kin vai­kei­ta. Ty­tär kui­ten­kin pär­jä­si kou­lus­sa hy­vin ja vai­kut­ti pääl­li­sin puo­lin ”nor­maa­lil­ta mur­ro­si­käi­sel­tä”. Jäl­keen­päin aja­tel­len oli­sin voi­nut jois­ta­kin mer­keis­tä tun­nis­taa ti­lan­teen va­ka­vuu­den. Oli­sin voi­nut ha­vah­tua, kun tyt­tä­re­ni ka­ve­rit ky­se­li­vät ker­ran, mitä tyt­tä­rel­le­ni kuu­luu tai kun tyt­tä­re­ni par­haan ys­tä­vän äi­ti ky­se­li tyt­tä­re­ni voin­tia. En osan­nut ot­taa hei­dän huol­taan eri­tyi­sen va­ka­vas­ti – mur­ro­si­käi­sil­lä­hän nyt voi ol­la kai­ken­lais­ta. Olin yh­tey­des­sä myös kou­luun, mut­ta mi­tään eri­tyi­sen huo­les­tut­ta­vaa ei ol­lut kui­ten­kaan nä­ky­vis­sä. Vii­meis­tään nä­ke­mä­ni viil­to­ar­vet kä­sis­sä oli­vat jo­tain sel­lais­ta, min­kä pe­rus­teel­la mi­nun oli­si pi­tä­nyt ym­mär­tää ha­kea apua jo ai­em­min.

Lo­pul­ta tyt­tä­re­ni ker­toi vies­til­lä suo­raan, et­tei ha­lun­nut elää ja vas­ta sil­loin ta­ju­sim­me ha­kea kun­nol­la apua. Me­nim­me seu­raa­va­na päi­vä­nä hä­nen kans­saan kau­pun­gin ma­ta­lan kyn­nyk­sen nuo­ri­so­vas­taa­no­ton kaut­ta ylei­seen päi­vys­tyk­seen. En vie­lä­kään ym­mär­rä, mi­ten mei­dät lai­tet­tiin siel­tä ta­kai­sin ko­tiin il­man mi­tään aja­tus­ta tai oh­jet­ta sii­tä, mi­ten men­nä eteen­päin. Olin kui­ten­kin vih­doin ym­mär­tä­nyt ti­lan­teen va­ka­vuu­den ja hain apua jul­ki­sis­ta ja yk­si­tyi­sis­tä pal­ve­luis­ta. Jul­ki­sen jär­jes­tel­män on­gel­mis­ta voi­si kir­joit­taa oman ta­ri­nan­sa, mut­ta suu­res­sa ku­vas­sa voin kui­ten­kin sa­noa, et­tä apua on ole­mas­sa ja sitä kan­nat­taa ja tu­lee ha­kea – mie­luum­min ai­em­min kuin myö­hem­min.

Nuo­ren va­ka­va sai­ras­tu­mi­nen he­rät­ti pal­jon huol­ta ja ky­sy­myk­siä. Ih­met­te­lin eri­tyi­ses­ti sitä, mi­ten kai­kin puo­lin tur­va­tuis­sa olois­sa kas­va­nut nuo­re­ni voi voi­da niin huo­nos­ti. Ky­see­na­lais­tin pal­jon omaa van­hem­muut­ta­ni: olen­ko teh­nyt jo­tain van­hem­pa­na vää­rin, mitä oli­sin voi­nut teh­dä toi­sin? On luon­nol­lis­ta, et­tä van­hem­pi ko­kee riit­tä­mät­tö­myyt­tä ja syyl­li­syyt­tä, mut­ta omal­la koh­dal­la­ni it­se­syy­tök­set ei­vät ol­leet koh­tuul­lis­ta. Mi­nul­le tuli yl­lä­tyk­se­nä, et­tä lap­se­ni huo­no ti­lan­ne vai­kut­ti niin pal­jon omaan voin­tii­ni. Vai­ke­aa ti­lan­net­ta kuor­mit­ti eri­tyi­ses­ti se, et­tä olim­me van­hem­pi­na täy­sin eri miel­tä sii­tä, mitä ti­lan­tees­sa tu­li­si teh­dä. Jäin omas­ta toi­vees­ta­ni meis­tä van­hem­mis­ta yk­sin vas­tuu­seen täy­sin huol­let­ta­vas­ta nuo­res­tam­me. Vä­syin ja uu­vuin lo­pul­ta it­se­kin, vaik­ka yri­tin pi­tää huol­ta it­ses­tä­ni. En ym­mär­tä­nyt en­kä osan­nut ha­kea it­sel­le­ni riit­tä­väs­ti tu­kea tai apua per­heen ul­ko­puo­lel­ta. Jäl­keen­päin aja­tel­len ti­lan­tee­seen liit­tyi myös hä­pe­ää.

Vai­keim­pi­na ai­koi­na en ol­lut täy­sin työ­ky­kyi­nen, mut­ta Tai­vaan Isä oli jär­jes­tä­nyt asi­at si­ten, et­tä jäin sa­mal­la vii­kol­la opin­to­va­paal­le, kun tyt­tä­re­ni voin­ti oli hei­koim­mil­laan ja hän jäi sai­raus­lo­mal­le ko­tiin. Olin val­mii­na kan­ta­maan hä­nes­tä vas­tuu­ta päi­vin ja tar­vit­ta­es­sa jopa öin. Huo­leh­din syö­mi­sis­tä ja muis­ta pe­rus­tar­peis­ta. Yk­si vai­keim­mis­ta asi­ois­ta oli yk­sin jää­mi­nen, kun en osan­nut huo­li­a­ni ja pel­ko­ja­ni sa­noit­taa.

Sit­tem­min asi­oi­den ja­ka­mi­nen te­ra­pi­as­sa ja ys­tä­vil­le ja lo­pul­ta myös puo­li­so­ni kans­sa ovat tuo­neet loh­tua ja voi­maa. Olem­me pu­hu­neet, et­tä sai­rau­des­ta oli­si kan­nat­ta­nut ja pi­tä­nyt pu­hua per­heen kes­ken ai­em­min ja avoi­mem­min. Sai­raus vai­kut­ti kaik­keen per­hees­säm­me, mut­ta sil­ti asi­aa kier­ret­tiin. Ei pu­hut­tu vaik­ka­pa sii­tä, mik­si eläm­me vain päi­vä ker­ral­laan tai sii­tä, mik­si yh­tä nuo­ris­tam­me ei jä­tet­ty kos­kaan yk­si­nään ko­tiin tai mik­si hä­nen ei tar­vin­nut teh­dä mi­tään ko­ti­töi­tä.

Sai­ras­tu­mi­nen he­rät­ti mi­nus­sa myös ha­lun rat­kais­ta asia mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti. Haim­me akuu­tis­sa ti­lan­tees­sa apua mo­nen­lai­sis­ta vaih­to­eh­tois­hoi­dois­ta. Meni ai­kaa en­nen kuin ym­mär­sin, et­tä va­ka­vas­ta mie­len­ter­vey­den häi­ri­ös­tä ei usein­kaan toi­vu­ta no­pe­as­ti. Mat­ka nuo­ren rin­nal­la tai ma­sen­nuk­sen kans­sa on har­voin suo­ra tai help­po. Kär­si­väl­li­syy­den opet­te­lu on­kin ol­lut mi­nul­le yk­si sai­rau­den kes­kei­sim­mis­tä op­pi­tun­neis­ta. Opis­ke­lin mui­den opin­to­jen ohel­la mie­len­ter­vey­teen liit­ty­viä asi­oi­ta – se op­pi oli mo­nel­la ta­paa kään­teen­te­ke­vä sai­ras­tu­neen nuo­re­ni rin­nal­la mut­ta myös muu­toin elä­män­kou­lun op­pi­laa­na. Kai­kis­ta mer­kit­tä­vin asia oli kui­ten­kin nuo­ri mies, joka ai­van yl­lät­tä­en saa­pui tyt­tä­ren elä­mään poi­ka­ys­tä­väk­si. Saim­me pi­tää hän­tä kuin tai­vaan en­ke­liä vie­raa­nam­me.

Näis­tä asi­ois­ta kir­joi­te­taan usein jäl­keen­päin, kun pa­hin on jo ta­ka­na. Niin me­kin nyt teem­me. Toi­von valo tai hy­vää tar­koit­ta­vat ”kyl­lä se sii­tä” -sa­nat ei­vät ulo­tu pi­mey­den kes­kel­le. Toi­saal­ta pi­mey­des­tä kä­sin on ol­lut mah­do­ton löy­tää sa­no­ja, jot­ka an­tai­si­vat loh­tua tai voi­maa muil­le. Nyt voim­me kui­ten­kin kul­kea het­ken kans­san­ne, jot­ka kul­jet­te kes­kel­lä synk­kyyt­tä. Siel­lä me­kin olim­me. Siel­lä oli vain epä­toi­voa ja lo­put­to­man pit­kiä ja vai­kei­ta päi­viä. Oli ai­ko­ja, kun yk­si edis­ty­sas­kel vaih­tui kah­teen as­ke­lee­seen taak­se­päin, ja lo­pul­ta ei edes ha­lun­nut tie­tää, kuin­ka sy­väl­le ja pi­me­ään vie­lä men­täi­siin. Vai­keim­pi­na het­ki­nä en us­ko­nut toi­pu­mi­sen mah­dol­li­suu­teen. Tie­sin, et­tä kaik­ki ei­vät toi­vu, vaan te­ke­vät lä­heis­ten kan­nal­ta ras­kaim­man mah­dol­li­sen rat­kai­sun pää­ty­mäl­lä it­se­mur­haan.

Il­man toi­voa ei ole tu­le­vai­suut­ta. Tu­len muis­ta­maan ai­na sen het­ken, kun näin tyt­tä­re­ni Ins­tag­ram-päi­vi­tyk­sen rei­lu puo­li vuot­ta sit­ten, kun ym­mär­sin toi­von syt­ty­neen nuo­re­ni mie­les­sä lo­pul­ta kaik­kien toi­vot­to­mien vuo­sien jäl­keen. It­kin pit­kään pel­käs­tä hel­po­tuk­ses­ta ja kii­tol­li­suu­des­ta. Toi­von valo löy­tyi us­kos­ta ja rak­kau­des­ta ja suun­ta kään­tyi kuin va­lon mää­rä tal­vi­päi­vän­sei­sauk­sen jäl­keen; mel­kein nä­ky­mät­tö­mäs­ti li­sään­ty­vä valo kan­taa eteen­päin pie­nin ja hau­rain as­ke­lin kuin au­rin­gon sä­teet tal­ven se­län yli koh­ti ke­vät­tä. As­kel as­ke­leel­ta kul­jem­me eteen­päin ja vah­vem­pa­na – hän ja me kaik­ki hä­nen ym­pä­ril­lään. Vai­keim­pi­na­kin het­ki­nä mei­tä kan­ta­vat: us­ko, toi­vo ja rak­kaus – ja suu­rin niis­tä on rak­kaus.

Äi­ti