Rit­va Löp­pö­nen

Tii­na Hon­ka­nen Ruot­sin Taa­lain­maal­ta me­net­ti vii­me ke­vää­nä rak­kaan ih­mi­sen. Oma äi­ti oli sa­mal­la lä­hei­nen ys­tä­vä ja kaik­kien puo­les­ta ru­koi­li­ja. Il­ta­ru­kouk­ses­saan äi­ti muis­ti las­ten­las­ten­kin kamp­pai­lu­ja.

Ir­ja-äi­ti sai­ras­ti jo ai­kai­sem­min syö­pää, mut­ta sai on­nis­tu­nei­den hoi­to­jen kaut­ta vie­lä use­am­man vuo­den li­sää eli­nai­kaa. Nuo vuo­det oli­vat hy­viä ja Hon­ka­sel­le tär­kei­tä. Yh­des­sä lenk­keil­tiin ja va­el­let­tiin tun­tu­reil­la.

– Ja­oim­me ilot ja su­rut. Äi­ti oli niin iha­na tuki mei­dän ison per­heen eri vai­heis­sa. Nuo vuo­det elin jo­ten­kin täy­sil­lä, ku­vai­lee Tii­na.

Äi­din sai­raus uu­siu­tui ja il­me­ni, et­tei lä­heis­ten ru­kous enää aut­ta­nut, vaan Ju­ma­lan las­kuis­sa Ir­ja-äi­din päi­vien luku tuli täy­teen.

– Jo puo­li vuot­ta en­nen äi­din pois­me­noa al­koi luo­pu­mi­nen. Tuo­na ai­ka­na ah­min äi­din läs­nä­o­loa, läm­pöä ja rak­kaut­ta. Opet­te­lin vie­lä lei­po­maan äi­din opas­tuk­sel­la mum­mun tuo­ret­ta hii­va­lei­pää, Hon­ka­nen ker­too.

Hän ker­too, et­tä edel­leen­kin lei­po­es­saan tun­tee äi­din rak­kau­den.

– Olin use­am­man vuo­den ajan mu­ka­na äi­din lää­kä­ri­käyn­neil­lä ja lä­hel­tä sain seu­ra­ta sa­vi­ma­jan pur­kua. Oli ras­kas­ta näh­dä toi­sen ki­vut. Yri­tin aut­taa, hie­roa ja ol­la mu­ka­na lää­kit­se­mäs­sä saat­to­hoi­don hen­ki­lö­kun­nan kans­sa.

Ir­ja-äi­ti sai lop­puun as­ti ol­la ko­to­na, jos­sa iso per­he pää­si kul­ke­maan rin­nal­la.

– Lau­loim­me äi­dil­le Sii­o­nin lau­lu­ja. ”On luo­tu mul­le koti tai­vai­nen” oli äi­din lem­pi­lau­lu, Hon­ka­nen muis­te­lee.

Hän ker­too, et­tä ko­ke­muk­set elä­män vii­me het­kil­lä oli­vat kos­ket­ta­via ja hy­vin ar­vok­kai­ta.

– Olen tal­len­ta­nut ne kaik­ki si­sim­pää­ni. Äi­ti on kau­nein en­ke­li, ku­vai­lee Tii­na.

Äi­din vii­mei­set sa­nat oli­vat ”Ju­ma­lan rau­haan”.

Hon­ka­nen to­te­aa, et­tä jo­kai­nen vai­he kuo­le­man lä­hel­lä on tär­keä osa su­ru­työ­tä. Hän muis­te­lee hau­ta­jais­val­mis­te­lu­ja:

– Äi­ti oli vah­vas­ti mu­ka­na kai­kis­sa hau­ta­jai­siin liit­ty­vis­sä asi­ois­sa, oli­han äi­ti ke­rän­nyt hil­lat täy­te­kak­kui­hin­kin. Äi­din re­sep­til­lä lei­vot­tiin mun­kit ja Han­na-tä­din pik­ku­lei­vät.

Hon­ka­nen sa­noo hau­ta­jais­ten kuk­ka­ko­ris­te­lui­den muis­tut­ta­neen niis­tä mo­nis­ta juh­lis­ta, joi­ta äi­ti oli heil­le jär­jes­tä­nyt.

– Tun­tui, et­tä äi­ti oli iloit­se­mas­sa lap­sen­lap­sen pa­ran­nuk­sen te­os­ta hau­ta­jai­sia edel­tä­nee­nä päi­vä­nä. Tai­vaan Isä oli kuul­lut mum­mun ru­kouk­set.

Osa­na su­ru­työ­tä Hon­ka­nen koki myös kuk­ka­lait­teen sol­mi­mi­sen:

– Ha­lu­sin it­se sol­mia äi­dil­le kuk­ka­lait­teen. Ha­lu­sin sen ker­to­van on­nel­li­ses­ta elä­mäs­tä. Jo­kai­sen ku­kan aset­te­lin rak­kau­del­la.

Ta­ka­na on eri­lai­nen, su­rul­li­nen kesä. Äi­din kä­den jäl­ki on las­ten ko­deis­sa nä­kö­säl­lä kai­kis­sa kä­si­töis­sä. Muis­to tai­ta­vis­ta kä­sis­tä nä­kyy mo­nen muun­kin ko­dis­sa.

Hon­ka­nen to­te­aa, et­tä hä­nen äi­dil­lään oli ih­meel­li­nen tai­to huo­ma­ta kaik­ki ih­mi­set. Rak­kaut­ta ja läm­pöä riit­ti kai­kil­le lap­sil­le ja äi­din mo­nil­le ys­tä­vil­le.

– Olen ko­ke­nut elä­män ja kuo­le­man vah­vas­ti vii­me ai­koi­na. Tämä pie­ni lap­si si­säl­lä­ni ei saa­nut kos­kaan ta­va­ta mum­mu­aan, mut­ta tu­len ker­to­maan hä­nel­le tai­vaas­ta ja rak­kaas­ta ih­mi­ses­tä siel­lä. Olen kai­van­nut mon­ta ker­taa äi­din tu­kea ras­kau­den ai­ka­na, mut­ta jol­lain ih­meel­li­sel­lä ta­val­la on tul­lut het­kiä, mis­sä tun­nen vah­vas­ti äi­din läs­nä­o­lon kan­ta­van mi­nua.

– On­nel­li­sin­ta on aja­tel­la, et­tä sit­ten jos­kus vie­lä ta­paam­me. Meil­lä on iha­na jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo. Sil­loin lau­lam­me yh­des­sä äi­din lem­pi­lau­lua: ”Soi siel­lä uu­si vir­si Ka­rit­san ja pää­sen en­kel­jouk­koon lau­la­maan”.