Per­heen What­sapp-ryh­mään al­kaa il­mes­tyä ku­via, jois­sa on pala su­vi­seu­ra­kart­taa ja si­ni­nen pal­lo mer­kit­se­mäs­sä kun­kin per­he­kun­nan ma­joi­tus­pai­kan koor­di­naat­te­ja. Yh­det ovat juu­ri läh­te­neet seu­roi­hin poh­joi­ses­ta, toi­set ete­läs­tä, kol­man­net jo jo­not­ta­vat vau­nu­let­kas­sa oh­jaus­ta seu­ra-alu­eel­le, nel­jäs neu­loo vil­la­pai­taa kyl­mien ke­lien va­ral­le ja vii­des on seu­ra-alu­eel­la työ­vuo­ros­sa. Minä ma­kaan vuo­ro­tel­len sän­gyl­lä, soh­val­la ja par­vek­keel­la vaih­del­len vä­lil­lä paik­kaa.

Tar­tun lä­heis­ten ku­va­ter­vei­siin kuin lap­suu­den seu­ra­mat­koil­la syn­ty­nei­siin ar­vok­kai­siin muis­toi­hin. Saan tun­tea sen sa­man odot­ta­van ja kut­kut­ta­van tun­teen, kun saa­vu­taan vih­doin seu­ra-alu­eel­le ja kaik­ki seu­ra­päi­vät ovat vie­lä edes­sä. Oli ai­na jän­nit­tä­vä het­ki, kun lä­hes­tyim­me asun­to­vau­nu­mer­ta ja ki­sai­lim­me tark­kaa­vai­se­na sii­tä, kuka nä­kee en­sim­mäi­sen pil­kah­duk­sen val­koi­ses­ta seu­ra­tel­tas­ta. Tänä vuon­na suun­ni­tel­tu su­vis­mat­kam­me odot­ta­mat­ta pe­ruun­tui. Vaik­ka ter­vey­del­lis­ten syi­den vuok­si pois­jään­ti oli vält­tä­mä­tön, ei­vät­kä etä­seu­rat ol­leet en­sim­mäi­set, tun­tu­vat hai­keus ja ikä­vä ai­na yh­tä voi­mak­kai­na.

Kun seu­rat sit­ten al­koi­vat ja lä­hei­set oli­vat ku­kin pääs­seet ma­joit­tu­maan alu­eel­le, sain etu­pen­kin pai­kan ai­van ää­ni­läh­teen vie­res­tä. Mi­nun ta­voin etä­seu­ro­ja kuun­te­le­va ys­tä­vä­ni muis­tut­ti iloit­se­maan ko­ti­seu­ro­jen hy­vis­tä puo­lis­ta – pu­hei­den vä­lis­sä ei tar­vit­se jo­not­taa ves­saan ja ruo­ka­pöy­tään pää­see heti, kun näl­kä tu­lee, ei­kä mai­do­ton lo­hi­keit­to lopu juu­ri mi­nua edel­tä­vän koh­dal­la. Yri­tin pi­tää mie­les­sä myös saa­maa­ni muis­tu­tus­ta syö­dä jää­te­löä.

Tänä vuon­na seu­ra­ra­di­on kaut­ta lä­he­tet­tiin ko­tiin jää­neil­le uu­den seu­ra­päi­vän aloit­ta­va tut­tu aa­mu­vir­si sekä aa­mu­ter­veh­dys. Täl­lais­ta­kin seu­ra­tun­nel­maa pää­si ko­ke­maan ko­ti­o­lois­sa. Ke­sä­seu­ra­ra­di­on kaut­ta tuli kuun­nel­tua kes­kit­ty­nees­ti saar­no­ja ja muu­ta toi­mi­tet­tua, mie­len­kiin­tois­ta oh­jel­maa. Vä­lil­lä nu­kah­din ja he­rä­sin taas seu­ra­kan­san lau­luun. Vä­lil­lä kuun­te­lin het­ken hil­jai­suut­ta.

Kuun­te­lin va­pau­des­ta rie­muit­se­vien lin­tu­jen lau­lua ja sa­teen ro­pi­naa par­ve­ke­la­sien räys­täs­pel­te­jä vas­ten. Ihas­te­lin sa­teen jäl­keen au­rin­gon kul­taa­maa mai­se­maa ja seu­ra­sin pääs­ky­jen tai­ta­vaa len­toa il­ma­pyör­teis­sä. Ih­met­te­lin, mitä kär­pä­nen ajat­te­lee no­ja­tes­saan la­sin ul­ko­puo­lel­ta daa­li­an leh­teen. Us­koo­ko se is­tu­van­sa ku­kan leh­del­lä? Kun kuk­ka puh­ke­aa lois­toon­sa, kuu­luu­ko sii­tä sil­loin ää­ni?

Kun kes­kit­tää huo­mi­on ihan lä­hel­lä ole­viin asi­oi­hin, iloit­see pie­nis­tä asi­ois­ta ja tyy­tyy vä­hään. Sil­loin kii­tol­li­suus­kin nou­see her­käs­ti sy­dä­mes­tä. Tyy­ty­väi­syys ja läs­nä­o­lo ovat val­ta­van ar­vok­kai­ta asi­oi­ta, ja yh­teys lä­him­mäi­siin on tur­vaa vah­vis­ta­va. Oma­koh­tai­nen us­ko on kal­lein asia.

Seu­ra-alu­eel­ta tuli seu­ro­jen­kin ai­ka­na ter­vei­siä. Iha­na oli kuul­la, mi­ten iso­telt­ta oli tä­nään­kin ää­ri­ään myö­ten täyn­nä. Mi­nua hu­vit­ti lu­kea pie­nen su­vi­seu­ra­vie­raan poh­din­to­ja rank­ka­sa­teen jäl­kei­ses­tä seu­ra­ken­täs­tä. Sade oli jät­tä­nyt ra­vin­to­la­ka­tok­sen pöy­tien al­le iso­ja lam­mi­koi­ta, ja pien­tä tyt­töä ih­me­tyt­ti­vät ko­vas­ti ka­tok­sen eteen il­mes­ty­neet suu­ret lai­tu­rit.

Ke­sä­seu­ra­ra­dio toi Su­vi­seu­rat ko­tiin. Tun­tui tur­val­li­sel­ta ja loh­dul­li­sel­ta kuun­nel­la muut­tu­ma­ton­ta Ju­ma­lan sa­naa mo­nen päi­vän ajan. Eri­tyi­ses­ti pu­heis­ta jäi mie­leen muis­tu­tuk­set us­kos­sa val­vo­mi­ses­ta ja viit­tauk­set Jee­suk­sen toi­seen tu­le­mi­seen. Pu­heet kan­nat­te­li­vat, roh­kai­si­vat ja vah­vis­ti­vat. Saar­nois­sa ja py­hä­kou­lus­sa lai­nat­tiin usein seu­ro­jen tun­nus­lau­see­na ol­lut­ta koh­taa: “Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut” (Ps. 73:25). Näi­hin sa­noi­hin Su­vi­seu­rat myös päät­tyi­vät.

Niin kuin eräs pu­hu­ja to­te­si, lau­lut ja vir­ret oli­vat kuin pie­niä saar­no­ja. Tä­män vuo­den Su­vi­seu­ra­ni päät­tyi­vät Sii­o­nin lau­luun 353:

“Au­ta, Jee­sus, va­el­ta­maan / tiel­lä koh­ti tai­vas­ta, / lä­him­mäis­tä ra­kas­ta­maan, / yli kai­ken si­nua. / Tah­don ol­la seu­raa­ja­si / to­tel­len näin tah­to­a­si.

Au­ta, et­tä kes­tää voi­sin / is­kut huol­ten, mur­heit­ten, / et­tä toi­von kat­seen loi­sin / päi­vään rie­mun, au­tuu­den. / Tus­kan tuu­len piek­sä­es­sä / asu, Jee­sus, sy­dä­mes­sä.

Au­ta jää­mään luot­ta­vas­ti / huo­maan ar­mon, to­tuu­den. / Soi­koon rie­mu iha­nas­ti / tiel­lä lu­nas­tet­tu­jen. / Voi­maa us­kol­le­ni an­na, / et­tä he­del­mää sen kan­nan.

Au­ta, Jee­sus, et­tä ker­ran / läh­den tääl­tä rau­has­sa, / näen si­nut, tai­vaan Her­ran, / py­hie­si seu­ras­sa. / Siel­lä kirk­kau­des­sa­si / iät lau­lan kii­tos­ta­si.”

(san. J. O. Wal­lin, suom. P. Bo­re­man, uud. suom. N. Rau­ha­la)

v