Suvi Ris­to­lai­nen

Rit­va Karp­pi­nen har­joit­te­lee elä­ke­läi­sen roo­lia ja kan­nus­taa nuo­ria ha­keu­tu­maan sai­raan­hoi­ta­jak­si, sil­lä hei­tä tar­vi­taan ai­na.

Hä­mä­rä mar­ras­kui­nen päi­vä vih­moo kyl­mää sa­det­ta, kun as­tun au­tos­ta uu­den val­ko­nurk­kai­sen puu­ta­lon park­ki­pai­kal­le. Ovi on jo au­ki. Vas­tas­sa ovat kah­det hy­myi­le­vät kas­vot. Mi­nua on odo­tet­tu.

Rit­va Karp­pi­nen ker­too, et­tä on jää­nyt men­nee­nä ke­sä­nä pois työ­e­lä­mäs­tä ja ryh­ty­nyt ”elä­ke­läis­har­joit­te­li­jak­si”: oi­ke­an eläk­keen ai­ka ei ole vie­lä, mut­ta Karp­pi­sel­le tuli mah­dol­li­suus jää­dä ko­tiin har­joit­te­le­maan elä­mää il­man ka­len­te­ria ja kel­loa.

It­sel­li­se­nä elet­ty­jen vuo­sien jäl­keen Karp­pi­nen on saa­nut elä­män­kump­pa­nik­seen Pert­ti-puo­li­son. He ra­ken­nut­ti­vat Per­tin van­han ta­lon ti­lal­le uu­den ja viet­tä­vät siel­lä nyt yh­des­sä elä­ke­päi­viä.

Karp­pi­nen on teh­nyt suu­rim­man osan työ­u­ras­taan sai­raan­hoi­ta­ja­na. Am­ma­tin­va­lin­ta ei ol­lut vai­kea, sil­lä hoi­ta­jan am­mat­ti ja sai­raa­la­maa­il­ma kieh­toi­vat jo lap­se­na.

– Lei­kin neu­vo­laa, ro­ko­tin, pun­nit­sin ja hoi­va­sin nuk­ke­ja, Karp­pi­nen ker­too.

Lu­ki­on jäl­keen Karp­pi­nen poh­ti myös mui­ta vaih­to­eh­to­ja, mut­ta pää­tyi kui­ten­kin sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­toi­hin Jo­en­suu­hun. Hän val­mis­tui sai­raan­hoi­ta­jak­si vuon­na 1989.

Työ toi elä­mäl­le raa­mit

Työ­e­lä­män al­ku­vuo­siin ajoit­tui 1990-lu­vun alun lama. Töi­tä sai vain pät­kis­sä, ja vä­lis­sä oli työt­tö­myys­jak­so­ja. La­man hel­pot­ta­es­sa työ­ti­lan­ne pa­ra­ni ja oli mah­dol­lis­ta saa­da va­ki­tui­nen työ­paik­ka. Työ­e­lä­mä vei mu­ka­naan.

– Työ on tuo­nut mer­ki­tys­tä, an­ta­nut toi­meen­tu­lon ja elä­mäl­le raa­mit, Karp­pi­nen ker­too.

Suu­rin osa Karp­pi­sen työ­vuo­sis­ta on ku­lu­nut Jo­en­suus­sa, kes­kus­sai­raa­lan eri osas­toil­la. 2010–2020-lu­ku­jen tait­tees­sa hän asui muu­ta­man vuo­den Ete­lä-Suo­mes­sa ja työs­ken­te­li muun mu­as­sa Jor­vin sai­raa­las­sa. Tuol­loin myös vas­ta­val­mis­tu­nut Uu­si las­ten­sai­raa­la tuli tu­tuk­si. Vii­mei­sim­mät työ­vuo­det ku­lui­vat Jo­en­suus­sa ja Kon­ti­o­lah­del­la.

Erityisesti Ritva Karppinen on nauttinut työtehtävistä lasten ja nuorten kanssa. Kuva uran alkuvuosilta lastenosaston yövuorosta.

Haastateltavalta

Uu­sia työ­teh­tä­viä ja opin­to­ja

Työ­u­raan on kuu­lu­nut uu­den op­pi­mis­ta ja kou­lut­tau­tu­mis­ta, eri­lai­sia työ­teh­tä­viä ja -paik­ko­ja. Leik­kaus-anes­te­si­a­sai­raan­hoi­don opin­not Jy­väs­ky­läs­sä ja las­ten­sai­raan­hoi­ta­jan opin­not Tam­pe­reel­la toi­vat työn­te­koon uu­sia nä­kö­kul­mia. Ter­veys­tie­tei­den mais­te­rin tut­kin­to hoi­to­työn joh­ta­mi­sen puo­lel­ta Itä-Suo­men yli­o­pis­tos­sa vuon­na 2017 an­toi mah­dol­li­suu­den toi­mia esi­hen­ki­lö­nä.

Karp­pi­nen on ol­lut sai­raan­hoi­ta­ja­na las­ten ja nuor­ten osas­toil­la, po­lik­li­ni­kal­la, päi­vys­tyk­ses­sä sekä leik­kaus­sa­lis­sa. Het­ken ai­kaa hän toi­mi myös kii­reel­li­sen hoi­don­tar­peen ar­vi­oin­tiin liit­ty­väs­sä pi­lo­tis­sa.

– Ha­lu­sin pa­la­ta sai­raa­la­työ­hön, hän ker­too.

Las­ten ja nuor­ten pa­ris­sa teh­tä­vä työ on ai­na ol­lut se, joka on ol­lut lä­him­pä­nä sy­dän­tä, ja jon­ka hän on ko­ke­nut kut­su­muk­sek­seen. Sai­raa­la ym­pä­ris­tö­nä on tun­tu­nut omim­mal­ta pai­kal­ta työs­ken­nel­lä.

Esi­hen­ki­lö­nä tar­vit­see tu­kea

Työ­u­ran­sa lop­pu­puo­lel­la Karp­pi­nen toi­mi muu­ta­mia vuo­sia myös esi­hen­ki­lö­nä.

– Ha­lu­sin ol­la työn­te­ki­jöil­le hel­pos­ti lä­hes­tyt­tä­vä. Työ­huo­neen ovi oli au­ki merk­ki­nä sii­tä, et­tä si­sään sai ai­na tul­la jos oli asi­aa, Karp­pi­nen ker­too.

Karp­pi­ses­ta työ oli an­toi­saa mut­ta haas­ta­vaa. Kuor­mit­ta­vim­mik­si hän koki työ­pai­kan ih­mis­suh­tei­siin liit­ty­vät asi­at. Työn­te­ki­jöi­den työ­ky­kyyn liit­ty­vät on­gel­mat ja eri­lai­set elä­män­ti­lan­teet, joi­hin hä­nen piti esi­hen­ki­lö­nä osa­ta re­a­goi­da kun­kin ti­lan­teen vaa­ti­mal­la ta­val­la, oli­vat vä­lil­lä vai­kei­ta.

– Haas­ta­vat ti­lan­teet kuu­lu­vat työ­hön, mut­ta ko­ke­mus ja kou­lu­tus an­ta­vat vä­li­nei­tä kä­si­tel­lä nii­tä, Karp­pi­nen poh­tii.

Hyvä yh­teis­työ esi­mer­kik­si työ­ter­veys­huol­lon, työ­hy­vin­voin­tiyk­si­kön ja työ­suo­je­lun kans­sa sekä oman esi­hen­ki­lön, kol­le­goi­den ja työ­yh­tei­sön tuki oli­vat näis­sä ti­lan­teis­sa kor­vaa­mat­to­mia.

– Ru­kous on ol­lut voi­ma­na vai­keim­mis­sa het­kis­sä. Olen pyy­tä­nyt ym­mär­rys­tä toi­mia oi­ke­al­la ta­val­la, Karp­pi­nen sa­noo.

Ritva Karppisen viimeinen työpäivä omassa työhuoneessa. Esihenkilönä hän piti työhuoneen ovea auki merkkinä siitä, että sisään voi tulla milloin vain.

Haastateltavalta

Jak­sa­mi­sen ra­jat tu­li­vat vas­taan

Karp­pi­nen on elä­nyt suu­rim­man osan ai­kui­si­äs­tään it­sel­li­se­nä – ja tyy­ty­väi­se­nä val­lit­se­vaan elä­män­ti­lan­tee­seen.

– On ol­lut va­paus tul­la ja men­nä ja teh­dä, mitä on it­se ha­lun­nut, Karp­pi­nen sum­maa.

Työ­e­lä­mä on tuo­nut kui­ten­kin mu­ka­naan myös kuor­mia ja haas­tei­ta. Suu­ri työ­mää­rä ja jat­ku­va uu­den opis­ke­lu ovat vä­lil­lä uu­vut­ta­neet niin, et­tä jos­kus on pi­tä­nyt jää­dä pois töis­tä ja le­vä­tä het­ken ai­kaa.

– Olen soit­ta­nut kes­ken työ­päi­vän työ­ter­veys­huol­toon, et­tä nyt en jak­sa, Karp­pi­nen ker­too ja muis­te­lee kii­tol­li­se­na ym­mär­tä­väis­tä vas­taa­not­toa pu­he­li­men toi­ses­sa pääs­sä.

– Ti­lan­ne otet­tiin va­ka­vas­ti, ja oma esi­hen­ki­lö­kin oli tu­ke­na­ni, Karp­pi­nen kiit­tää.

Karp­pi­nen roh­kai­see myös mui­ta ole­maan työ­pai­kal­la avoi­mia, jos työ tun­tuu lii­an kuor­mit­ta­val­ta.

– Esi­hen­ki­löl­lä ja työ­nan­ta­jal­la on vel­vol­li­suus aut­taa ja tu­kea, hän muis­tut­taa.

Karp­pi­sel­la on ol­lut pal­jon hy­viä työ­ka­ve­rei­ta. Hei­dän kans­saan hän ei ole kui­ten­kaan juu­ri­kaan viet­tä­nyt va­paa-ai­kaa. Niin on käy­nyt luon­nos­taan. Hän ajat­te­lee, et­tä työ­ka­ve­rin kans­sa ei tar­vit­se ol­la ys­tä­vä, mut­ta asi­oi­den pi­tää toi­mia. Tuki, luot­ta­mus ja su­ju­va yh­teis­työ työ­pai­kal­la ovat tär­kei­tä.

Ih­mei­tä ja ih­meel­li­siä koh­taa­mi­sia

Työ­u­ran var­rel­le on mah­tu­nut mo­nen­lai­sia sat­tu­muk­sia. Karp­pi­nen on kii­tol­li­nen, et­tä on vält­ty­nyt suu­ril­ta va­hin­goil­ta tai vir­heil­tä, jot­ka oli­si­vat voi­neet jää­dä kuor­mit­ta­maan miel­tä pi­dem­mäk­si ai­kaa. Po­ti­las­työ on ol­lut täyn­nä mer­kit­tä­viä koh­taa­mi­sia.

Karp­pi­nen on naut­ti­nut työs­tään las­ten ja nuor­ten pa­ris­sa. On ol­lut pal­jon elä­mää, mut­ta kuo­le­ma­kin on tul­lut lä­hel­le.

– Kos­ket­ta­vin­ta työs­sä on ol­lut kuo­le­man li­säk­si lap­sen ai­tous ja ih­mis­ten vä­li­nen syvä, mer­ki­tyk­sel­li­nen koh­taa­mi­nen, Karp­pi­nen poh­tii.

Hän ker­too läm­pi­mäs­tä yh­tey­des­tä nuo­reen, jon­ka ta­pa­si vain het­ken ai­kaa; kah­des­ta uu­des­ta koh­taa­mi­ses­ta ja sii­tä, kuin­ka vai­ke­as­ta läh­tö­ti­lan­tees­ta huo­li­mat­ta elä­mä kui­ten­kin lo­pul­ta voit­ti.

Sai­raan­hoi­ta­jia tar­vi­taan

Karp­pi­nen ker­too, et­tä us­ko on an­ta­nut hä­nel­le pyr­ki­myk­sen toi­mia oi­ke­ak­si nä­ke­mäl­lään ta­val­la. Re­hel­li­syys, vas­tuul­li­suus ja omien vir­hei­den myön­tä­mi­nen ovat ol­leet hä­nel­le tär­kei­tä ar­vo­ja.

– Työ­yh­tei­sös­sä la­sien ki­lis­te­lyt juh­la­ti­lan­teis­sa tai pul­lo­jen an­ta­mi­nen lah­jak­si on tun­tu­nut vie­raal­ta, Karp­pi­nen ker­too.

Us­ko­vai­se­na on yleen­sä ol­lut hyvä ol­la eri työ­yh­tei­söis­sä.

Am­ma­tin­va­lin­taa miet­ti­vil­le nuo­ril­le Karp­pi­nen ha­lu­aa sa­noa, et­tä sai­raan­hoi­ta­jak­si kan­nat­taa kou­lut­tau­tua. Ta­lous­ti­lan­teet vaih­te­le­vat, mut­ta sai­raan­hoi­ta­jia tar­vi­taan ai­na. Se on yh­teis­kun­nal­li­nen pe­rus­teh­tä­vä. Sai­raan­hoi­ta­jan ja ter­veys­tie­tei­den mais­te­rin tut­kin­noil­la voi työs­ken­nel­lä hy­vin eri­lai­sis­sa työ­ym­pä­ris­töis­sä, myös muu­al­la kuin ter­vey­den­huol­los­sa.

– Tun­nol­li­ses­ti teh­ty työ huo­ma­taan. Ota vas­taan vas­tuu ja uu­det työ­teh­tä­vät joi­ta tar­jo­taan, tar­tu mah­dol­li­suuk­siin. En­sim­mäi­seen työ­paik­kaan ei vält­tä­mät­tä kan­na­ta jää­dä, työn­kier­to avar­taa, Karp­pi­nen avaa.

Sul­jen oven ta­ka­na­ni ja as­tun pi­me­ään pi­haan. Läm­min valo lois­taa ik­ku­nois­ta, kun pe­ruu­tan au­ton pi­ha­tiel­le.