San­na-Maa­ria Nis­si­nen

Hel­ka Aho­kas, 91, asuu Jy­väs­ky­läs­sä kau­niis­sa ko­dis­saan, jos­sa mo­nen­lai­set pie­net va­lot tuik­ki­vat tun­nel­mal­li­ses­ti. Sei­nil­lä on nyp­lä­ten teh­ty­jä tau­lu­ja ja pöy­dil­lä lii­no­ja.

Aho­kas on elä­nyt rik­kaan elä­män, jos­ta hän kii­tol­li­se­na usein pu­huu.

– Lap­se­na Pu­na­hilk­ka-satu oli mi­nul­le tär­keä, hän ker­too ja li­sää, et­tä sii­hen oli help­po sa­mais­tua lap­sen, joka sis­ko­jen­sa kans­sa kul­jet­ti leh­miä aa­mui­sin lai­tu­mel­le met­sän läpi ja haki ne il­lal­la lyp­syl­le.

Tämä ta­pah­tui Kar­ja­las­sa Har­lun pi­tä­jäs­sä Hei­nä­jo­en ky­läl­lä en­nen so­tia ja vä­li­rau­han ai­ka­na. Luon­to ja met­sän elä­mä tuli sis­kok­sil­le tu­tuk­si, mut­ta ai­heut­ti myös pel­ko­ja. Myös sota-ai­ka toi pien­ten tyt­tö­jen elä­mään pal­jon pel­koa ja mur­het­ta.

– Äi­din syli oli usein tur­va­paik­ka, Aho­kas muis­te­lee.

Sa­dus­sa Pu­na­hilk­ka ei pel­kää, vaan huo­let­to­ma­na kä­ve­lee met­säs­sä mu­ka­naan vie­mi­siä mum­mol­le. Pu­na­hilk­ka koh­taa sa­dus­sa pa­han su­den, ja se oli ty­töis­tä pe­lot­ta­vaa.

Ker­ran sis­kok­set sit­ten koh­ta­si­vat su­den oi­ke­as­ti ja hä­tään­tyi­vät ko­vas­ti, vaik­ka heil­lä oli hyvä kar­ko­tus­kei­no tie­dos­sa – kar­bi­di­lamp­pu. Näil­lä pai­men­reis­suil­laan ty­töt lie­vit­ti­vät pel­ko­jaan lau­la­en.

– Tur­vaa toi lau­lu Mä olen niin pie­noi­nen, jos­sa lau­le­taan suu­res­ta ja voi­mak­kaas­ta Tai­vaan Isäs­tä, Aho­kas ker­too.

Pu­na­hilk­ka-sa­dus­sa met­säs­tä­jä, joka lo­pul­ta pe­las­taa Pu­na­hil­kan ja mum­mon su­den ma­has­ta, on tur­val­li­nen ja suo­je­le­va hah­mo, joka on jää­nyt lap­se­na mie­leen.

Evak­ko­ai­ka­na Nil­si­äs­sä äi­dil­lä ei ol­lut ko­ko­ai­kais­ta huol­ta kar­jan hoi­ta­mi­ses­ta ja ko­ti­töis­tä niin kuin Kar­ja­las­sa. Ahok­kaal­la on läm­pi­mä­nä muis­to­na mie­les­sä, kuin­ka päi­vän rau­hal­li­se­na het­ke­nä sis­kok­set is­tui­vat äi­din kans­sa rau­has­sa ran­nal­la. He lau­loi­vat ja leik­ki­vät ja äi­ti ker­toi uu­del­leen ja uu­del­leen hei­dän läh­tö­än­sä Kar­ja­las­ta ja kaik­kia mat­kan vai­hei­ta. Pie­net ty­töt is­tui­vat äi­din lä­hel­lä ja kuun­te­li­vat kor­va tark­ka­na.

Il­tai­sin äi­ti luki kau­niin il­ta­ru­kouk­sen, jon­ka Hel­ka Aho­kas osaa edel­leen ul­koa.

– Eri­tyi­ses­ti mi­nua loh­dut­ti ru­kouk­sen lop­pu, jos­sa muis­te­taan myös ko­tie­läi­miä. Jos kaik­ki eläi­met ovat tur­vas­sa, hy­väs­sä tur­vas­sa olem­me sil­loin me kaik­ki, ker­too hän aja­tel­leen­sa.

– Sota-ai­ka­na kaik­ki ih­mi­set kään­tyi­vät ru­kouk­ses­sa Ju­ma­lan puo­leen, muis­te­lee hän.

Ny­kyi­sin van­huu­des­sa Ahok­kaal­le tuo pal­jon loh­tua ja tur­vaa lä­heis­ten huo­len­pi­to sekä ys­tä­vien vie­rai­lut ja pu­he­lut. Seu­ro­ja hän kuun­te­lee pal­jon ko­to­na ja mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan osal­lis­tuu nii­hin pai­kan pääl­lä. Suu­re­na ilon ai­hee­na on äs­ket­täin ol­lut van­hus­ten lei­ri­päi­vä Han­ka­sal­mel­la. Sa­moin syys­seu­ro­jen yh­tey­des­sä vie­tet­ty lii­kun­ta­es­teis­ten eh­tool­lis­ti­lai­suus rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä.

– Täl­lai­set ti­lai­suu­det tuo­vat pal­jon iloa ja us­ko­nyh­teyt­tä ikäih­mis­ten elä­mään, kun mo­net hy­vät ys­tä­vät ovat jo pois­sa ja voi­mat osal­lis­tua ovat mo­nes­ti vä­his­sä, to­te­aa Aho­kas.