Sanna-Maaria Nissinen
Helka Ahokas, 91, asuu Jyväskylässä kauniissa kodissaan, jossa monenlaiset pienet valot tuikkivat tunnelmallisesti. Seinillä on nypläten tehtyjä tauluja ja pöydillä liinoja.
Ahokas on elänyt rikkaan elämän, josta hän kiitollisena usein puhuu.
– Lapsena Punahilkka-satu oli minulle tärkeä, hän kertoo ja lisää, että siihen oli helppo samaistua lapsen, joka siskojensa kanssa kuljetti lehmiä aamuisin laitumelle metsän läpi ja haki ne illalla lypsylle.
Tämä tapahtui Karjalassa Harlun pitäjässä Heinäjoen kylällä ennen sotia ja välirauhan aikana. Luonto ja metsän elämä tuli siskoksille tutuksi, mutta aiheutti myös pelkoja. Myös sota-aika toi pienten tyttöjen elämään paljon pelkoa ja murhetta.
– Äidin syli oli usein turvapaikka, Ahokas muistelee.
Sadussa Punahilkka ei pelkää, vaan huolettomana kävelee metsässä mukanaan viemisiä mummolle. Punahilkka kohtaa sadussa pahan suden, ja se oli tytöistä pelottavaa.
Kerran siskokset sitten kohtasivat suden oikeasti ja hätääntyivät kovasti, vaikka heillä oli hyvä karkotuskeino tiedossa – karbidilamppu. Näillä paimenreissuillaan tytöt lievittivät pelkojaan laulaen.
– Turvaa toi laulu Mä olen niin pienoinen, jossa lauletaan suuresta ja voimakkaasta Taivaan Isästä, Ahokas kertoo.
Punahilkka-sadussa metsästäjä, joka lopulta pelastaa Punahilkan ja mummon suden mahasta, on turvallinen ja suojeleva hahmo, joka on jäänyt lapsena mieleen.
Evakkoaikana Nilsiässä äidillä ei ollut kokoaikaista huolta karjan hoitamisesta ja kotitöistä niin kuin Karjalassa. Ahokkaalla on lämpimänä muistona mielessä, kuinka päivän rauhallisena hetkenä siskokset istuivat äidin kanssa rauhassa rannalla. He lauloivat ja leikkivät ja äiti kertoi uudelleen ja uudelleen heidän lähtöänsä Karjalasta ja kaikkia matkan vaiheita. Pienet tytöt istuivat äidin lähellä ja kuuntelivat korva tarkkana.
Iltaisin äiti luki kauniin iltarukouksen, jonka Helka Ahokas osaa edelleen ulkoa.
– Erityisesti minua lohdutti rukouksen loppu, jossa muistetaan myös kotieläimiä. Jos kaikki eläimet ovat turvassa, hyvässä turvassa olemme silloin me kaikki, kertoo hän ajatelleensa.
– Sota-aikana kaikki ihmiset kääntyivät rukouksessa Jumalan puoleen, muistelee hän.
Nykyisin vanhuudessa Ahokkaalle tuo paljon lohtua ja turvaa läheisten huolenpito sekä ystävien vierailut ja puhelut. Seuroja hän kuuntelee paljon kotona ja mahdollisuuksien mukaan osallistuu niihin paikan päällä. Suurena ilon aiheena on äskettäin ollut vanhusten leiripäivä Hankasalmella. Samoin syysseurojen yhteydessä vietetty liikuntaesteisten ehtoollistilaisuus rauhanyhdistyksellä.
– Tällaiset tilaisuudet tuovat paljon iloa ja uskonyhteyttä ikäihmisten elämään, kun monet hyvät ystävät ovat jo poissa ja voimat osallistua ovat monesti vähissä, toteaa Ahokas.
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Ajankohtaiskirja 2025 ottaa Jumalan sanan pohjalta kantaa moniin aikamme keskusteluissa esille tuleviin kysymyksiin.
Kertomuksia taitekohdista, joissa tehdään elämän suurimpia ratkaisuja: Mihin joukkoon haluan kuulua?