Kir­je on vie­lä­kin tal­les­sa. Sii­nä on ys­tä­väl­tä tul­lut vas­taus ylä­kou­lui­käi­sen An­na Hand­roon ky­sy­myk­seen, joka rip­pi­kou­lus­sa oli jää­nyt mie­ti­tyt­tä­mään.

– Muis­tan, mi­ten is­tuin seu­ra­kun­nan lei­ri­kes­kuk­ses­sa Sär­ki­saa­res­sa lai­tu­ril­la ja luin rip­pi­kou­lun muis­tiin­pa­no­ja. Niis­sä luki, et­tä ih­mi­nen ei voi omin voi­min pääs­tä Ju­ma­lan luo, Hand­roo muis­te­lee ja jat­kaa:

– Ha­lu­sin löy­tää Ju­ma­lan ja ih­met­te­lin, mi­ten se sit­ten on­nis­tuu.

Ylä­kou­luun tul­les­saan Hand­roo oli tu­tus­tu­nut us­ko­vai­siin nuo­riin asuin­paik­ka­kun­nal­laan Jäm­säs­sä. Kir­jees­sä ys­tä­väl­leen hän ker­toi myös rip­pi­kou­lun poh­din­nois­taan.

– Ys­tä­vä vas­ta­si mi­nul­le, et­tä hän osaa ker­toa, mi­ten voin löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja kut­sui mi­nut seu­roi­hin Jäm­sän opis­tol­le. Siel­lä sain kuul­la evan­ke­liu­min en­sim­mäi­sen ker­ran ja pää­sin us­ko­vais­ten yh­tey­teen.

Hand­roo ker­too elä­neen­sä nuo­ruu­den Jäm­säs­sä us­kos­ta iloi­ten.

– Muis­tan sen raik­kaa­na, kirk­kaa­na ja eri­tyi­se­nä ai­ka­na. Meil­lä oli iha­naa, vi­a­ton­ta ja ilois­ta nuor­ten yh­des­sä­o­loa. Li­säk­si opis­ton kan­sain­vä­li­set opis­ke­li­jat ava­si­vat mi­nul­le ovia kan­sain­vä­li­seen maa­il­maan, joka oli jo lap­suu­den­ko­dis­ta­ni tut­tua.

Sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­not vei­vät Hand­roon Ou­luun, jos­sa hän sai viet­tää iki­muis­toi­sia opis­ke­lu­vuo­sia us­ko­vais­ten ys­tä­vien kes­kel­lä. Ou­lus­ta tie kul­ki Sak­saan töi­hin ja jat­ko-opin­toi­hin Hel­sin­gin di­a­ko­nis­sa­lai­tok­sel­le.

Elä­mä va­kiin­tui Kes­ki-Uu­del­le­maal­le en­sin Tuu­su­laan ja sit­ten Jär­ven­pää­hän. Hän avi­oi­tui in­ti­a­lai­sen mie­hen kans­sa ja sai kol­me las­ta.

Kai­paus jäi

Nuo­ruus­vuo­sien hy­vät muis­tot ovat kul­ke­neet mu­ka­na. Myös mo­net ys­tä­vyys­suh­teet ovat säi­ly­neet. Ys­tä­vyys säi­lyi sil­loin­kin, kun Hand­roo vie­raan­tui Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta.

– Elä­män­ti­lan­tee­ni vä­syt­ti. Se­kin sa­tut­ti, et­tä jul­ki­suu­des­sa us­ko­vai­sis­ta kes­kus­tel­tiin niin ikä­väs­ti. Ha­lu­sin us­koa ja us­koin­kin, mut­ta en ha­lun­nut kuu­lua tuo­hon jouk­koon ja jou­duin kiel­tä­jän pai­kal­le.

Rak­kaus us­ko­vai­sia koh­taan ja kai­paus us­ko­vais­ten yh­tey­teen kui­ten­kin jäi.

Mie­lui­nen työ löy­tyi kir­kon di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä­nä. Ny­kyi­nen työ­paik­ka on Es­poos­sa Ta­pi­o­lan seu­ra­kun­nas­sa.

– Se on unel­ma­työ, Hand­roo ku­vai­lee.

Oman elä­män­ko­ke­muk­sen myö­tä eri­tyi­sek­si sy­dä­men asi­ak­si on tul­lut kan­sain­vä­li­nen ja mo­ni­kult­tuu­ri­nen di­a­ko­nia.

”Tän­ne minä kuu­lun”

Ke­säl­lä 2022 Hand­roo läh­ti kum­mi­ty­tön hou­kut­te­le­ma­na Su­vi­seu­roi­hin.

– Lo­pen Su­vi­seu­rois­sa koin, et­tä tän­ne minä kuu­lun ja tääl­lä mi­nun oli­si hyvä ol­la.

Hän teki myös toi­sen ha­vain­non.

– Mi­nul­le au­ke­ni se, et­tä ikä­vät ai­heet jul­ki­suu­des­sa ja ih­mis­ten ko­ke­mien epä­koh­tien taus­tal­la ole­vat asi­at ei­vät ol­leet us­kos­ta nou­se­via. Pys­tyin erot­ta­maan us­kon yti­mes­tä nou­se­van ilon.

Myös se pu­hut­te­li, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta oli py­sy­nyt en­nal­laan. Se ei ol­lut muut­tu­nut ul­kois­ten pai­nei­den vai­ku­tuk­ses­ta tai mie­lik­si maa­il­mal­le.

– Us­ko­vai­set eli­vät edel­leen sa­mas­ta ar­mos­ta iloi­ten. Siel­lä kuu­lui sama va­paut­ta­va saar­na, jon­ka olin nuo­re­na kuul­lut.

Vie­lä Hand­roo ei sil­ti löy­tä­nyt tie­tään ta­kai­sin.

Rau­ha täyt­ti sy­dä­men

Lo­pen su­vi­seu­ra­ke­sää seu­ran­nee­na syk­sy­nä jär­jes­tet­tiin 1980-lu­vun jäm­sä­läis­ten kurs­si, jon­ne Hand­roo pyy­det­tiin mu­kaan. Hand­roo osal­lis­tui myös seu­roi­hin.

– Saar­na mur­si lo­pul­li­ses­ti kai­ken. Enää ei ol­lut mi­tään es­tei­tä jäl­jel­lä.

Hand­roo ker­too ih­me­tel­leen­sä sitä, mis­tä pu­hu­ja tie­si kai­ken, mitä hän ajat­te­li. Eri­tyi­ses­ti hä­nel­le jäi mie­leen sa­nat sii­tä, et­tä älä paa­du­ta sy­dän­tä­si, kun kuu­let Ju­ma­lan ää­nen.

Hä­nel­tä ky­syt­tiin seu­rois­sa myös koh­ti käy­vä ky­sy­mys sii­tä, mikä si­nua es­tää us­ko­mas­ta ja ke­ho­tet­tiin jät­täy­ty­mään us­kon va­raan.

– Van­hat, vuo­sien ta­kaa tu­tut rak­kaat ih­mi­set tu­li­vat jut­te­le­maan ja tar­jo­si­vat evan­ke­liu­mia, et­tä se on täs­sä, jos ha­lu­at ot­taa sen vas­taan. Ar­mon alt­ta­ri tuo­tiin niin alas.

Enää Hand­roo ei kään­tä­nyt kut­sul­le sel­kään­sä.

– Löy­sin rau­han, va­pau­den ja ilon val­ta­kun­nan. Se rau­ha käy yli kai­ken ym­mär­ryk­sen, ja sitä ei voi se­lit­tää, mi­ten Ju­ma­lan rau­ha täyt­tää sy­dä­men.

Va­pau­teen kuu­luu Hand­roon mu­kaan se­kin, et­tei tar­vit­se vä­lit­tää sii­tä, mitä muut us­ko­vai­sis­ta pu­hu­vat.

Toi­vo kan­taa

– Pie­ta­rin ti­lan­ne on edel­leen mei­tä lä­hel­lä. Ei ole help­poa tun­nus­tau­tua kuu­lu­vak­si tä­hän par­jat­tuun jouk­koon. Va­paus on kui­ten­kin sitä, et­tä mi­nun ei tar­vit­se jää­dä sen al­le, mitä me­dia kir­joit­taa tai ih­mi­set nos­ta­vat esil­le. Si­säl­tä päin tämä on ai­van eri­lais­ta, poh­tii Hand­roo.

Hän sa­noo löy­tä­neen­sä myös tu­le­vai­suu­den ja toi­von val­ta­kun­nan. Tu­le­vai­suu­teen ku­rot­tu­va il­ma­pii­ri nä­kyi jo Lo­pen Su­vi­seu­rois­sa, ja se nä­kyy myös oman rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työs­sä.

– On työn ai­ka, ja lap­sia kas­va­te­taan. Se pu­hut­te­lee mi­nua edel­leen. Vaik­ka meil­le ei ole lu­vat­tu help­poa elä­mää ja vaik­ka on vai­kei­ta koh­ta­loi­ta, on pal­jon toi­voa. On kir­kas mää­rän­pää.