Syn­nyin vuon­na 1930 jou­lun kyn­nyk­sel­lä syr­jä­ky­län us­ko­vai­seen maa­lais­ko­tiin. Mei­tä si­sa­ruk­sia oli kaik­ki­aan 10, minä nuo­rim­pa­na. Sain ol­la suu­ren huo­mi­on koh­tee­na per­hees­säm­me. Iloit­sin sii­tä. Mur­hei­ta­kin tuli, mut­ta mi­nul­le saar­nat­tiin syn­nit ja mur­heet an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, usein Mari-sis­kon suun kaut­ta. Mur­heet ja viat ka­to­si­vat mie­les­tä­ni, kun us­koin an­teek­si.

Meil­lä oli iso pirt­ti, ik­ku­nois­sa oli niin sa­no­tut mo­lo­toh­vin ver­hot sota-ajan vuok­si. Pie­net vaa­te­ver­hot nii­den pääl­lä. Jou­lu­aat­to­na oli iso keit­ti­ön­pöy­tä ka­tet­tu­na hy­väl­lä ruo­al­la, oman maa­ti­lan tuot­teis­ta val­mis­te­tuis­ta ai­nek­sis­ta. Aat­toil­ta­na pöy­däl­lä pa­loi kol­mi­haa­rai­ses­sa pui­ses­sa kynt­te­li­kös­sä ko­to­na val­mis­te­tut kynt­ti­lät. En muis­ta pu­laa ruo­as­ta ol­leen kos­kaan. Ei ol­lut kyl­lä he­del­miä, mut­ta mar­jo­ja oli ke­rät­ty tal­ven va­ral­le si­tä­kin enem­män. So­ke­ria sai vain kau­pas­ta kort­ti­an­nok­set. Sop­paan ja puu­roon lai­tet­tiin vain kei­no­so­ke­ria.

Kun sota oli käyn­nis­sä, mi­nul­la oli kol­me vel­jeä rin­ta­mal­la. Kuu­lim­me, et­tä jou­lun ai­ka siel­lä­kin oli yl­lät­tä­vän rau­hal­lis­ta ai­kaa. Ko­ti­vä­ki huo­kai­si hel­po­tuk­ses­ta ja ru­koi­li pal­jon var­je­lus­ta heil­le. Rin­ta­mal­le lä­he­tet­tiin ruo­ka­pa­ket­te­ja. Ne oli­vat var­mas­ti odo­tet­tua pos­tia.

Ke­sän ri­tu­aa­lei­hin kuu­lui ison pir­tin le­vei­den lat­ti­a­lank­ku­jen maa­laus pu­na­rus­ke­al­la maa­lil­la. Jou­lu­aat­to­na lat­tia hoh­ti puh­taut­taan. Lä­hes kes­kel­lä lat­ti­aa ko­ris­ti kor­kea jou­lu­kuu­si pirt­tiä, lat­va­puo­les­ta or­teen kiin­ni­tet­ty­nä. Kuu­si ko­ris­tel­tiin Suo­men li­puil­la, ja lat­va­täh­ti oli rau­ta­lan­gas­ta muo­toil­tu. Ok­sil­la oli kul­ta- ja ho­pe­a­lan­kaa. Mie­leen on jää­nyt aat­toil­lan tun­nel­mal­li­nen har­taus­het­ki ja jou­lu­lau­lut. Il­moil­le ka­jah­ti En­ke­li tai­vaan lau­suin näin, ja kar­bi­di­lamp­pu va­lai­si pir­tin hir­si­sei­niä.

Pi­me­än tul­tua al­koi kuu­lua kel­lon soit­toa ja pit­kä­par­tai­nen odo­tet­tu jou­lu­puk­ki as­tui pir­tin oves­ta si­sään tuo­den jo­kai­sel­le pie­nen yl­lä­tys­lah­jan. Mi­nä­kin sain pie­nen sa­vi­ku­kon, jo­hon pu­hal­let­ta­es­sa kuu­lui juh­la­vaa ään­tä. Tai­sin­pa saa­da vil­la­su­kat­kin. Ei sil­loin pu­kil­la ol­lut säk­ki­kau­pal­la tuo­ta­vaa, mut­ta lah­jo­jen saa­jat oli­vat iloi­sen tyy­ty­väi­siä. Tä­nä­kin jou­lu­na kuu­luu sa­no­ma: ”Ju­ma­lan on kun­nia kor­keu­des­sa ja maas­sa rau­ha ih­mi­sil­lä, joi­ta hän ra­kas­taa”.

Mo­net jou­lut ovat ol­leet ja men­neet, mut­ta on hyvä odo­tel­la us­kos­sa ja toi­vos­sa kut­sua iki­jou­luun tai­vaas­sa.