Kim­mo Heik­ki­lä

Yli­vies­ka­lai­sel­le Han­nu Heik­ki­läl­le met­sä on ol­lut ai­na mer­kit­tä­vä ym­pä­ris­tö. Maa­ta­lon poi­ka­na met­säs­sä ole­mi­nen ja siel­lä työs­ken­te­le­mi­nen tuli jo lap­suu­des­sa tu­tuk­si. Myö­hem­min met­säs­tä tuli hä­nel­le am­mat­ti. Met­sä­tek­ni­kon, sit­tem­min met­sä­ta­lou­sin­si­nöö­rin tut­kin­to an­toi mah­dol­li­suu­den vuo­si­kym­me­nien työ­u­raan.

Suu­rim­man osan työ­vuo­sis­taan Heik­ki­lä toi­mi met­sä­a­lan opet­ta­ja­na. Vie­lä ny­ky­ään­kin, jo an­sai­tuil­la elä­ke­päi­vil­lä, met­sä on hä­nel­le yhä yh­tä tär­keä.

– En­pä nyt jäl­keen­päin­kään osai­si aja­tel­la so­pi­vam­paa am­mat­tia, hän to­te­aa.

Heik­ki­läl­lä on omaa met­sää, jota hän hoi­taa har­ras­tuk­se­naan.

– Olen myös ha­lun­nut si­joit­taa met­sään. Pi­dän sitä var­sin var­ma­na si­joi­tus­koh­tee­na, vaik­ka mi­tään pi­ka­voit­to­ja siel­tä ei kyl­lä saa.

Ai­kai­sem­min met­sä­työt oli­vat Heik­ki­läl­le ym­pä­ri­vuo­tis­ta elä­mää uu­sia met­sä­am­mat­ti­lai­sia opet­ta­es­sa. Nyt am­ma­tis­ta on tul­lut hä­nel­le mie­lui­sa har­ras­tus.

– Syk­syi­sin puo­lu­koi­den poi­mi­mi­sen jäl­keen al­kaa mi­nun met­sä­työ­vai­hee­ni. Se kes­tää sii­hen as­ti, kun lumi al­kaa hait­taa­maan työs­ken­te­lyä. Ja pa­lau­tu­mis­päi­vi­ä­hän ny­ky­ään tar­vi­taan enem­män kuin en­nen, tuu­mii elä­ke­läi­nen.

Heik­ki­lä ker­too, et­tä van­hem­mi­ten luon­to­ar­vo­jen mer­ki­tys on ko­ros­tu­nut.

– On mu­ka­vaa, et­tä on voi­nut pit­kän ai­kaa seu­ra­ta met­sän kas­vua. Osaa olen kä­si­tel­lyt jo use­am­paan ker­taan ja seu­ran­nut uu­den kas­vun ih­met­tä. Nuo­rem­pa­na mie­les­sä oli­vat enem­män ta­lou­del­li­set ar­vot.

Hän ker­too, et­tä maa ja met­sä säi­ly­vät, kun nii­tä hoi­taa.

– Ja olem­me saa­neet kau­an ai­kaa omaan ta­loom­me läm­pö­e­ner­gi­an omas­ta met­säs­tä.

Met­sä­ta­lous on tuo­nut Suo­meen hy­vin­voin­tia ja sil­lä on tär­keä ase­ma vie­lä mei­dän­kin ai­ka­nam­me. Jär­ke­vä met­sien ta­lous­käyt­tö ei Heik­ki­län mie­les­tä vaa­ran­na met­sien suo­je­lua.

– Ju­ma­la an­toi ih­mi­sel­le teh­tä­vän vil­jel­lä ja var­jel­la maa­ta. Met­sä on si­ten tar­koi­tet­tu mei­dän hyö­dyn­net­tä­väk­sem­me. Tie­tys­ti on hyvä, et­tä met­sien suo­je­luun kiin­ni­te­tään huo­mi­o­ta, mut­ta se ei ole joko tai -asia. Jos vain suo­jel­laan, ei voi vil­jel­lä. Ja jos vain vil­jel­lään, ei koh­ta ole, mitä var­jel­la, ker­too Heik­ki­lä aja­tuk­sis­taan.

Hän ha­lu­aa omas­sa met­säs­sään­kin säi­lyt­tää luon­to­ar­vo­ja ja pyr­kiä mo­ni­puo­li­seen luon­to­ym­pä­ris­töön.