Mar­jaa­na Leh­to­a­ho

Lee­na Rii­hi­mä­ki kul­ki sis­kon­sa Lai­la Iso­pah­ka­lan rin­nal­la läpi syö­pä­hoi­to­jen vii­mei­sel­le mat­kal­le saak­ka.

Kun Lai­la Iso­pah­ka­lan sai­raus to­det­tiin pa­ran­tu­mat­to­mak­si, psal­min 139 sa­nat loh­dut­ti­vat lä­hei­siä. Psal­mis­sa sa­no­taan: ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.”

– Lai­la oli saa­nut elää täy­den elä­män, vaik­ka meis­tä se tun­tui ly­hy­el­tä. Oli loh­dul­lis­ta aja­tel­la, et­tä kun päi­väm­me tu­le­vat täy­teen, niin ku­kin vuo­rol­lam­me tääl­tä läh­dem­me, ker­too Iso­pah­ka­lan sis­ko Lee­na Rii­hi­mä­ki.

Rii­hi­mä­ki muis­te­lee Lai­la Iso­pah­ka­lan loh­dut­ta­neen lä­hei­si­ään, et­tä kun hän­tä ei enää ole, voit­te aja­tel­la hä­nen ole­van mu­ka­na hei­dän sy­dä­mis­sään ja muis­tois­saan.

Sis­ko lä­hel­lä

Si­sa­ruk­set Lai­la ja Lee­na oli­vat syn­ty­neet yh­dek­sän­lap­si­sen si­sa­rus­sar­jan kes­ki­vai­heil­le.

– Lai­la oli mi­nua kol­me vuot­ta nuo­rem­pi. Hän oli iloi­nen ja toi­meen­tart­tu­va, ku­vaa Rii­hi­mä­ki sis­ko­aan.

Iso­pah­ka­la muut­ti Tam­pe­reel­le opis­ke­le­maan sai­raan­hoi­ta­jak­si, kun Rii­hi­mä­en per­he jo asui Pirk­ka­las­sa.

– Oli mu­ka­va saa­da sis­ko lä­hel­le mui­den si­sa­rus­ten asu­es­sa kau­em­pa­na.

Val­mis­tut­tu­aan Iso­pah­ka­la pa­la­si syn­nyin­seu­dul­leen Kes­ki-Poh­jan­maal­le töi­hin. Avi­oi­dut­tu­aan Juk­ka Iso­pah­ka­lan kans­sa he aset­tui­vat Ka­la­jo­el­le asu­maan. Lai­la ja Juk­ka sai­vat kasi las­ta, Ei­na­rin ja Alek­sii­nan.

– He oli­vat suun­nil­leen mei­dän nuo­rim­pien las­tem­me ikäi­siä ja puu­hai­lim­me pal­jon yh­des­sä, Rii­hi­mä­ki ker­too.

Vuon­na 2018 Iso­pah­ka­lan per­he muut­ti Lem­pää­lään ja Rii­hi­mä­ki sai taas sis­kon­sa lä­hel­le.

Sai­ras­tu­mi­nen jäl­keen uu­si toi­vo

Hy­vä­kun­toi­nen, lii­kun­taa har­ras­ta­nut Iso­pah­ka­la al­koi ke­säl­lä 2022 ker­toa epä­mää­räi­sis­tä oi­reis­taan ja syys­kuus­sa oi­reet pa­he­ni­vat. Tut­ki­muk­sis­sa di­ag­no­soi­tiin laa­jal­le le­vin­nyt syö­pä. Iso leik­kaus on­nis­tui ja toi­vo pa­ra­ne­mi­ses­ta vi­ri­si. Leik­kauk­sen jäl­keen aloi­tet­tiin so­lun­sal­paa­ja­hoi­to, joka vei ajoit­tain huo­noon kun­toon ja vä­lil­lä sai­raa­la­hoi­toon.

– Hoi­to­jen ai­ka­na yri­tim­me suun­na­ta kat­set­ta eteen­päin ja olim­me yh­tey­des­sä lä­hes päi­vit­täin. Soi­tin Lai­lal­le usein ja kuu­lu­mis­ten li­säk­si pu­huim­me miel­tä vir­kis­tä­vis­tä asi­ois­ta, muis­te­lee Rii­hi­mä­ki.

In­fek­ti­oi­den vält­tä­mi­sek­si Iso­pah­ka­la ei voi­nut kul­kea vä­ki­jou­kois­sa. Sis­kok­set kier­te­li­vät ta­va­tes­saan Iso­pah­ka­lan pi­hal­la ja ihai­li­vat puu­tar­haa. Iso­pah­ka­la oli opis­kel­lut myös puu­tar­ha-alaa ja oma pi­ha­pii­ri kuk­ki­neen, pen­sai­neen ja pui­neen oli hä­nel­le ilon­tuo­ja: uu­si kas­vu oli toi­voa he­rät­tä­vää.

– Seu­ra­sim­me ke­vään ja ke­sän ete­ne­mis­tä ja syk­syl­lä sa­don kyp­sy­mis­tä. Vaih­doim­me kuu­lu­mi­sia ja ku­via ke­vään en­sim­mäi­sis­tä ku­kis­ta, mikä mil­loin­kin kuk­kii ja kuin­ka pal­jon he­del­miä on puis­sa.

Sis­kok­set oli­vat usein yh­des­sä mar­jas­ta­neet ja säi­lö­neet syk­syn sa­toa me­huik­si ja hil­loik­si. Voin­nin mu­kaan ke­vyt lii­kun­ta ja kä­si­työt kuu­lui­vat Iso­pah­ka­lan päi­vä­oh­jel­maan.

Syö­pä uu­siu­tuu

Hoi­to­jak­son lo­pus­sa vai­kut­ti, et­tä hoi­dot oli­vat te­hon­neet. Yl­lä­pi­to­hoi­don ai­ka­na Iso­pah­ka­la pa­la­si osa-ai­kai­ses­ti työ­ter­veys­hoi­ta­jan työ­hön­sä. Mök­ki Ka­la­jo­el­la me­ren ää­rel­lä oli hä­nel­le ra­kas paik­ka, sin­ne per­he suun­ta­si ai­na kun oli mah­dol­li­suus. Iso­pah­ka­la teki siel­tä kä­sin myös etä­töi­tä.

Jou­lun 2023 ai­koi­hin voin­ti heik­ke­ni ja tal­vel­la 2024 to­det­tiin syö­vän le­vin­neen. Suun­ni­tel­tiin hoi­to­jen aloit­ta­mis­ta uu­del­leen.

– Toi­voa pi­det­tiin yl­lä ja suun­nit­te­lim­me ke­vään kuk­kais­tu­tuk­sia. Lai­la lait­toi Ju­kan avus­tuk­sel­la daa­li­an juu­ra­kot taas kas­va­maan. Kas­vun ih­met­tä odo­tet­tiin ja uut­ta kas­vua seu­rat­tiin, muis­te­lee Rii­hi­mä­ki.

– Tou­ko­kuus­sa vie­des­sä­ni Lai­lal­le syn­ty­mä­päi­vä­ter­veh­dys­tä sis­ko oli huo­no­voin­ti­nen, mut­ta jak­soi läh­teä vie­lä puu­tar­ha­kier­rok­sel­le.

Äi­tien­päi­vän 2024 ai­koi­hin Iso­pah­ka­lan voin­ti heik­ke­ni ja hä­net vie­tiin sai­raa­la­hoi­toon. To­det­tiin syö­vän le­vin­neen laa­jal­le, pa­ran­ta­vaa hoi­toa ei enää ol­lut. Hoi­to­lin­ja ra­jat­tiin pal­li­a­tii­vi­sek­si ja hoi­toa jat­ket­tiin oi­rei­den hoi­ta­mi­sel­la.

– Lai­la soit­ti mi­nul­le ja to­te­si ole­van­sa hel­pot­tu­nut, et­tä so­lun­sal­paa­ja­hoi­to­ja ei jat­ke­ta. Hän ker­toi saa­neen­sa sel­lai­sia lääk­kei­tä, et­tä ki­vut ja pa­hoin­voin­ti oli­vat pois­sa, ker­taa Rii­hi­mä­ki.

It­kun jäl­keen pu­het­ta

Iso­pah­ka­la pää­si Pir­kan­maan hoi­to­ko­tiin, jos­sa oli hyvä hoi­to. Hän sai so­pi­van lää­ki­tyk­sen, ki­pu­ja ei enää tar­vin­nut kär­siä.

– Oli pu­hut­te­le­vaa, kuin­ka Lai­la, joka oli työs­sään hoi­ta­nut toi­sia, so­peu­tui au­tet­ta­van osaan. Juk­ka, Alek­sii­na, Ei­na­ri ja minä vuo­rot­te­lim­me Lai­lan luo­na, ei­kä hä­nen ei tar­vin­nut ol­la yh­tään yk­sin. Olim­me lä­hel­lä ja au­toim­me sil­loin kun apua tar­vit­tiin, Rii­hi­mä­ki ker­too.

Saat­to­hoi­to kes­ti noin kuu­kau­den. Ta­va­tes­saan pal­li­a­tii­vi­sen hoi­don pää­tök­sen jäl­keen sis­kok­set it­ki­vät yh­des­sä. Kun it­kut oli it­ket­ty, he pu­hui­vat pal­jon.

– Lai­la ker­toi huo­le­nai­hei­ta ja asi­oi­ta, mis­sä voi­sin ol­la apu­na. Muis­te­lim­me yh­tei­siä puu­hai­lu­ja, ret­kiä, hiih­to- ja mar­ja­reis­su­ja. Meil­lä oli pal­jon mu­ka­via yh­tei­siä muis­to­ja. Lai­la pyy­si, et­tä kä­vi­sin Ju­kan ja las­ten kans­sa is­tut­ta­mas­sa daa­li­at ulos. Hän ke­hot­ti ole­maan ar­mol­li­sia it­sel­lem­me: jos ne ei­vät ala kas­va­maan, niin ei se hait­taa.

Iso­pah­ka­la ha­lu­si myös suun­ni­tel­la hau­ta­jai­sia yh­des­sä sis­kon­sa kans­sa, jot­ta Juk­ka-puo­li­son ei tar­vit­si­si kai­kes­ta huo­leh­tia. Rii­hi­mä­ki kir­joit­ti ylös ys­tä­vien ni­miä, joi­ta kut­sut­tiin hau­ta­jai­siin, suun­nit­te­li lau­lu­ja ja tar­joi­lu­ja­kin sen ver­ran, et­tä ys­tä­vien eri­kois­ruo­ka­va­li­ot huo­mi­oi­tai­siin.

Asi­oi­den jär­jes­te­ly­jen ja vie­rai­lu­jen jäl­keen Iso­pah­ka­la oli uu­pu­nut ja toi­voi, et­tä vie­rai­ta ei enää kä­vi­si. Hän sa­noi ym­mär­tä­vän­sä, et­tä si­sa­ruk­set ja ys­tä­vät ha­lu­ai­si­vat näh­dä hä­net vii­mei­sen ker­ran, mut­ta hän ei jak­sai­si ta­va­ta enää ke­tään. Hän koki ole­van­sa lä­heis­ten­sä aja­tuk­sis­sa ja ru­kouk­sis­sa, ei­kä ol­lut enää asi­oi­ta, jois­ta täy­tyi­si pu­hua. Teh­tiin vie­rai­lu­ra­jaus ja Iso­pah­ka­lan toi­vet­ta kun­ni­oi­tet­tiin.

– Vie­rai­lut oli­vat tun­teik­kai­ta ja voi­mia vie­viä ti­lan­tei­ta, kun tie­dos­te­taan, et­tä ta­paa­mi­nen oli vii­mei­nen, to­te­aa Rii­hi­mä­ki.

Le­vol­li­nen läh­tö

Hoi­to­ko­dis­sa oli le­vol­li­nen olo. Su­ru­kaan ei tun­tu­nut niin mu­ser­ta­val­ta siel­lä sis­kon lä­hel­lä, kun näki, et­tä hä­nel­lä ei ole mi­tään hä­tää.

– Jut­te­lim­me Lai­lan voi­mien mu­kaan, kuun­te­lim­me seu­ro­ja ja lau­lu­ja. Il­ta­ru­kous oli tär­keä, siu­na­sim­me toi­si­am­me ja hy­väs­te­lim­me Ju­ma­lan rau­hal­la. Il­ta­lau­lu­jen ja -vir­sien tur­val­li­set sa­nat loh­dut­ti­vat mei­tä, muis­te­lee Rii­hi­mä­ki.

Lo­pul­ta myös vii­mei­nen hen­käys oli rau­hal­li­nen.

– Lai­la näki jo­tain, mitä me vie­rel­lä ole­vat em­me näh­neet. En­ke­lit tu­li­vat hän­tä nou­ta­maan. Ero­ni­kä­vän kes­kel­lä oli hel­pot­tu­nut olo sii­tä, et­tä sis­ko pää­si pe­ril­le. Le­vol­li­nen läh­dön het­ki vah­vis­ti us­koa.