Teks­ti: Sirk­ka Leh­to Ku­vat: Lin­nea Lin­nan­mä­ki

Ja­nak­ka­lan Har­vi­a­las­sa asu­va 58-vuo­ti­as Eli­na Ki­vi­nie­mi on uu­den edes­sä, sil­lä hän opet­te­lee asu­maan yk­sin. Hä­nen puo­li­son­sa Is­mo sai tai­vas­kut­sun vii­me syk­sy­nä.

– Kai­kis­ta mah­dol­li­sis­ta syö­pä­hoi­dois­ta huo­li­mat­ta Is­mon elä­mä tuli täy­teen. 61 täy­del­lis­tä vuot­ta, Tai­vaan Isä näki hy­väk­si tä­män mit­tai­sen elä­män, Ki­vi­nie­mi to­te­aa.

Kat­se on eteen­päin

En­nen Is­mon sai­ras­ta­mis­ta ja kuo­le­maa myös Eli­na sai­ras­ti oman syö­pän­sä.

– Tai­vaan Isä on ko­e­tel­lut mei­tä mo­nil­la va­ka­vil­la sai­rauk­sil­la ja eri­lai­sil­la elä­män­vai­heil­la. Nämä vai­heet ovat kuu­lu­neet elä­määm­me, vaik­ka in­hi­mil­li­ses­ti oli­sim­me ha­lun­neet ki­vut­to­mam­paa ar­kea ai­na­kin vä­lil­lä, Ki­vi­nie­mi ker­too.

– Mo­nes­ti yh­des­sä pu­huim­me, mitä oli­sim­me vaih­ta­neet jo­hon­kin toi­sen per­heen ko­et­te­le­muk­siin, ai­na tu­lim­me tu­lok­seen, et­tä näin on hyvä, nämä vai­heet ovat meil­le tar­peel­li­sia.

Tämä ker­too pait­si luot­ta­muk­ses­ta, myös po­si­tii­vi­ses­ta luon­teen­laa­dus­ta. Ki­vi­nie­mi sa­noo­kin, et­tä on suur­ta lah­jaa se, et­tä Tai­vaan Isä on an­ta­nut miel­tä kat­sel­la eteen­päin.

– Is­mol­la oli pe­rus­po­si­tii­vi­nen elä­mä­na­sen­ne, en­kä mi­nä­kään eh­kä syn­kin luon­ne ole. Mie­luum­min olem­me kat­sel­leet eteen­päin kuin jää­neet “jun­naa­maan” pai­koil­lem­me tai syn­kis­tel­leet ko­vin pit­kään jo ta­pah­tu­nei­ta.

Ym­mär­rys ei ai­na rii­tä

Ai­na ei ol­lut niin kir­kas­ta – sai­rauk­sien ja kuo­le­man kes­kel­lä ei joka päi­vä riit­tä­nyt ym­mär­rys­tä.

– Niin tot­ta se­kin, et­tä us­koa oli vä­lil­lä niin vä­hän, et­tä Ju­ma­lan tar­koi­tus­ta ei tah­to­nut ai­na ym­mär­tää, Ki­vi­nie­mi to­te­aa ja jat­kaa:

– Sain vel­jel­tä­ni neu­von: Kun on vai­ke­aa kiit­tää Tai­vaan Isää, pyy­dä Isäl­tä voi­mia tyy­tyä hä­nen tah­toon­sa.

Ki­vi­nie­mi to­te­aa, et­tä vaik­ka var­mas­ti kuu­los­taa it­ses­tään­sel­vyy­del­tä, et­tä us­ko on an­ta­nut voi­mia sai­rau­den sie­toon, se on kui­ten­kin tot­ta.

– Jo­ten­kin sai­rauk­sien koki, vaik­kei ai­na ym­mär­tä­nyt­kään, ole­van Ju­ma­lan sal­li­mia.

Sai­ras­te­lui­den ai­ka­na vai­kein­ta oli eris­täy­ty­mi­nen, kun piti va­roa pö­pö­jä ja kul­ku­tau­te­ja.

– Las­ten per­hei­den sekä su­ku­lais­ten ja ys­tä­vien vie­rai­lu­ja piti ra­joit­taa. Seu­roi­hin ei voi­tu läh­teä. Voi, kuin­ka mo­nes­ti kyy­nel­sil­min kuun­te­lim­me net­ti­seu­ro­ja hai­kei­na, et­tem­me voi­neet ol­la fyy­si­ses­ti seu­rois­sa läs­nä. Ja kuin­ka kii­tol­li­sia olim­me net­ti­seu­rois­ta!

Näis­sä ja mo­nis­sa muis­sa ti­lan­teis­sa su­ku­lais­ten, ys­tä­vien ja us­ko­vais­ten ru­kouk­set ja muis­ta­mi­set ai­van konk­reet­ti­ses­ti kan­nat­te­li­vat.

– Kun on ol­lut mur­he­mie­li jon­kun asi­an kans­sa, on ihan kä­sit­tä­mä­tön­tä, mi­ten sil­loin ai­na joku Tai­vaan Isän lä­het­ti – en­ke­li – soit­ti, lä­het­ti vies­tin tai tuli jopa ovel­la pii­pah­ta­maan.

Elä­mä jat­kuu su­rus­ta huo­li­mat­ta

Ki­vi­nie­men suru on vie­lä tuo­re. Täl­lä het­kel­lä pääl­lim­mäi­se­nä on kii­tos, et­tä puo­li­so on pe­ril­lä tai­vaas­sa. Hä­nen us­kon­sa on muut­tu­nut nä­ke­mi­sek­si.

– It­se­käs minä oli­sin ha­lun­nut hä­net oma­na­ni vie­lä pi­tää ja jat­kaa elä­mää yh­des­sä. Suru on vie­lä tuo­re, sy­dän syk­ky­räl­lä ikä­väs­tä, muis­to­jen tul­vat pul­pah­te­le­vat aja­tuk­siin, hil­jai­nen koti kai­paa hän­tä, mut­ta ihan il­meel­li­ses­ti olen saa­nut voi­mia.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta elä­mä jat­kuu.

– Kun au­rin­ko nou­see, on aa­mu. Kun au­rin­ko las­kee, on il­ta, tu­lee yö. Ihan kuu­len kor­vis­sa­ni Is­mon toi­veen, kuin­ka hän ha­lu­aa mei­dän jat­ka­van elä­mää eteen­päin.

Ki­vi­nie­mi toi­voo, et­tä Ju­ma­la hoi­tai­si ja kan­tai­si – an­tai­si lo­pul­ta vain kii­tol­li­suu­den sii­tä, et­tä sai tä­hän as­ti elää puo­li­son­sa kans­sa.

– Suru asuu mi­nus­sa sen puo­lik­kaan ko­koi­ses­sa ko­los­sa, joka elä­mäs­tä­ni on otet­tu pois ja läh­te­nyt tai­vaa­seen. Ko­los­sa on kir­kas, läm­min ja su­loi­nen kes­kus­ta, mut­ta sen reu­noil­la on ikä­vää, kai­paus­ta, tyh­jyyt­tä ja ro­soi­suut­ta­kin. Ha­lu­an us­koa, et­tä Tai­vaan Isä hoi­taa su­ru­a­ni pie­nin pa­la­sin niin, et­tä ko­lon läm­pöi­nen su­loi­suus hioo rak­kau­del­laan kai­ken ro­soi­suu­den läm­pi­mäk­si kii­tol­li­suu­dek­si.

Per­he on rik­kaus

Ki­vi­nie­mil­lä on vii­si las­ta, joil­la kai­kil­la on jo omat per­heen­sä.

– Per­hee­nä olem­me ol­lut pal­jon yh­des­sä, ja­ka­neet aja­tuk­si­am­me ja tun­tei­tam­me. Jo­kai­ses­sa meis­tä suru ja ikä­vä asuu vä­hän eri lail­la, mut­ta jo­kai­nen meis­tä on kii­tol­li­nen puo­li­sos­ta, isäs­tä, apes­ta ja pa­pas­ta.

– Rak­kaat muis­tot kan­ta­vat. Las­ten huo­len­pi­to mi­nun jak­sa­mi­ses­ta ja sel­vi­ä­mi­ses­tä on tun­tu­nut sy­dän­läm­pöi­sel­tä.

Ki­vi­nie­mi ko­kee, et­tä per­he on suu­ri rik­kaus ja ilon ai­he.

– Las­ten­las­ten elä­mä­ni­loa kum­pu­aa leik­kien kes­kel­lä. Vä­lil­lä kuu­luu leik­kien se­as­ta: “Pap­pa on tai­vaas­sa. Meil­lä ei ole mi­tään hä­tää!” Tuo­ta luot­ta­mus­ta ja us­ko­mi­sen täy­del­li­syyt­tä ru­koi­len mo­nes­ti.

Rak­kaus on an­ta­nut nä­kö­a­lo­ja

Ki­vi­nie­mi iloit­see sii­tä, et­tä hei­tä on muis­tet­tu ja kan­net­tu Tai­vaan Isän sy­dä­mel­le eri­tyi­sen pal­jon vii­mei­si­nä ai­koi­na. Ju­ma­lan las­ten rak­kaus on pu­hu­tel­lut ja an­ta­nut voi­mia ja nä­kö­a­lo­ja elä­mään ja ar­keen.

– Sa­man­lais­ta rak­kau­del­lis­ta huo­len­pi­toa ru­koi­len mei­dän jo­kai­sen elä­mään ki­pu­jen sekä elä­män ilo­jen kes­kel­le. Kun ru­koi­lem­me vie­lä “ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si” mei­dän jo­kai­sen pyyn­töm­me pe­rään, meil­lä on täy­del­li­sin huo­len­pi­tä­jä tai­vaas­sa.

– “Minä le­vi­tän sii­pe­ni si­nun yl­le­si, ja sinä olet tur­vas­sa nii­den al­la” ovat niin täy­del­li­set loh­dun sa­nat, Ki­vi­nie­mi to­te­aa psal­miin 94 vii­ta­ten.