Tai­na Ko­so­la

Kes­ken työ­päi­vän Pat­ti­jo­el­la asu­va Kir­si Paa­na­nen sai pu­he­lun las­ten syö­pä­o­sas­tol­ta. Roni-po­jan keuh­ko­ku­vis­ta oli löy­ty­nyt jo­ta­kin poik­ke­a­vaa. Jat­ko­tut­ki­muk­siin pyy­det­tiin saa­pu­maan heti seu­raa­va­na aa­mu­na.

– Elä­mä py­säh­tyi. Tun­sin mi­ten voi­ma­ni va­lui­vat lat­ti­al­le. Tä­hän em­me ol­leet va­rau­tu­neet, kun po­jan kuu­mei­lua ja ys­kää oli tut­kit­tu. En unoh­da sitä tun­net­ta, joka mi­nut val­ta­si, kun kat­soin kou­lus­ta pa­laa­vaa seis­ka­luok­ka­lais­ta­ni, joka hy­myi­li mi­nul­le ik­ku­nan läpi. Mi­ten ker­toi­sin hä­nel­le pu­he­lus­ta? ker­taa Paa­na­nen ta­pah­tu­mia.

Paa­na­nen to­te­aa, et­tä sinä ke­sä­nä hän koki, mitä on huo­kaus Her­ran puo­leen.

– Ai­na en jak­sa­nut edes kä­siä ris­tiä, sain sa­not­tua vain “au­ta”. Vaik­ka olin vä­sy­nyt ja rik­ki, ai­na seu­ra­pen­kis­sä, ko­ti­sii­o­nin kes­kel­lä, mi­nut val­ta­si ih­meel­li­nen rau­ha, muis­te­lee Paa­na­nen kah­dek­san vuo­den ta­kai­sia ta­pah­tu­mia.

– Pu­ris­tus olal­la, ys­tä­vän ha­laus kau­pan por­tail­la tai vies­ti “ei ole sa­no­ja” läm­mit­ti­vät.

Seu­ra­si pit­kiä päi­viä sai­raa­las­sa, rönt­ge­nis­sä, tä­hys­tyk­ses­sä ja ko­e­pa­lan otos­sa. Vas­tauk­set ker­toi­vat ras­kai­ta uu­ti­sia pa­han­laa­tui­ses­ta kas­vai­mes­ta. Tut­ki­muk­sia teh­tiin Oys:ssa ja Mei­lah­des­sa.

– Is­tuim­me mie­he­ni kans­sa Mei­lah­den sai­raa­lan pi­has­sa pen­kil­lä ja odo­tim­me Ro­nia iso­toop­pi­tut­ki­muk­ses­ta. Sil­loin sain äi­dil­tä­ni vies­tin: ”Jt! Em­me tule lak­ki­ai­siin. Me­nee syk­syyn.” Vies­ti tun­tui jo­ten­kin kum­mal­li­sel­ta, ker­too Paa­na­nen.

Paa­na­set päät­ti­vät ajaa Tam­pe­reen kaut­ta ko­tiin.

– Äi­ti oli iloi­se­na vas­tas­sa. Hän ker­toi, et­tä hä­nen mak­sas­saan ja hai­mas­saan oli jo­ta­kin sak­kaa. Hä­nel­lä oli jo tuol­loin syö­pä­di­ag­noo­si, mut­ta hän ei raas­ki­nut ker­toa sitä meil­le.

Roni pää­si sai­raa­las­ta ko­tiin juh­li­maan iso­vel­jen­sä lak­ki­ai­sia.

– Juh­la­päi­vä oli iha­na. Vie­rai­ta kävi pal­jon. Mei­tä muis­tet­tiin ja kan­net­tiin.

Tuon juh­la­vii­kon­lo­pun jäl­keen oli edes­sä Ro­nin keuh­ko­loh­ko­jen pois­to.

– Voi mi­ten mie­lel­lä­ni oli­sin it­se men­nyt po­jan ti­lal­le, huo­kaa Paa­na­nen.

Odo­tel­les­saan poi­kaa leik­kauk­ses­ta Paa­na­set ei­vät voi­neet ol­la pai­koil­laan, vaan päät­ti­vät men­nä ky­lään.

– Oli kä­sit­tä­mä­tön­tä Ju­ma­lan joh­da­tus­ta, et­tä per­hees­sä, jo­hon me­nim­me, oli ko­et­tu myös pe­lot­ta­va leik­kaus. He ym­mär­si­vät ja tu­ki­vat mei­tä, muis­te­lee Paa­na­nen.

Roni sel­vi­si leik­kauk­ses­ta ja toi­pui hy­vään kun­toon.

– Äi­ti­ni tuli elo­kuus­sa, val­koi­ses­sa ar­kus­sa. Siu­naus­ti­lai­suu­des­sa saat­to­vä­ki lau­loi: “Sä olit voi­ma hei­dän mat­kal­laan ja kal­lio, kun rie­hui myrs­kyt maan. Yön hal­ki lois­tit hei­dän va­lo­naan.” (VK 142:2.)

– Koin voi­ma­kas­ta loh­du­tus­ta. Äi­dil­lä ja isäl­lä­kin oli ol­lut vai­kei­ta ai­ko­ja. Ju­ma­laan luot­ta­en, hä­nen tah­toon­sa tyy­ty­en he sel­vi­si­vät voit­ta­ji­na pe­ril­le, ajat­te­li Paa­na­nen.

Paa­na­sel­la on vies­ti vä­sy­neel­le, huol­ten ja mur­hei­den al­la ole­val­le:

– Pidä yh­teyt­tä us­ko­vai­siin, käy seu­rois­sa, älä luo­vu us­kos­ta­si, sil­lä se on ai­noa toi­vo­si ja tur­va­si.