Kal­le Pel­to­kan­gas

Sa­nan­kuu­los­sa saa ol­la Hy­vän Pai­me­nen hoi­dos­sa il­man omia an­si­oi­ta. Tä­män sai­vat ko­kea myös ope­tus­lap­set Ti­be­ri­aan­jär­vel­lä.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ope­tus­lap­set oli­vat Jee­suk­sen kuo­le­man jäl­keen pa­lan­neet Ga­li­le­aan työ­hön­sä. Pie­ta­ri vai­kut­ti tus­kas­tu­van jou­te­no­loon ja sai muut läh­te­mään kans­saan ka­las­ta­maan. He oli­vat am­mat­ti­ka­las­ta­jia – he ei­vät ka­las­ta­neet hu­vik­seen.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti he­rät­tää poh­ti­maan suh­det­ta työn­te­koon ja huo­maa­maan, et­tä työn tu­lok­set ja siu­naus on Ju­ma­lan va­ras­sa. Ope­tus­lap­set­kin oli­vat koh­dan­neet ajal­li­ses­sa työs­sään vai­keuk­sia. Ken­ties he oli­vat kiu­sauk­sis­sa, kun yh­tään ka­laa ei verk­koon tul­lut.

Jos­kus työ ei tuo­ta toi­vot­tua tu­los­ta. Sil­loin työn­te­ki­jä ko­kee het­kel­lis­tä pet­ty­mys­tä. Sit­keä uu­ras­tus usein kui­ten­kin pal­ki­taan – työ te­ki­jään­sä kiit­tää. Työ­hön kuu­luu vai­van­nä­kö, yrit­tä­mi­nen ja työn tu­lok­sen odo­tus. Us­ko avaa ym­mär­ryk­sen koh­tuul­li­suu­teen työn­te­os­sa ja omai­suu­den kar­tut­ta­mi­ses­sa. Ju­ma­lan sana oh­jaa myös ar­mol­li­suu­teen it­seä ja mui­ta koh­taan työ­e­lä­mäs­sä.

Ju­ma­lan sana ruok­kii

Sii­o­nin lau­lus­sa (46:7) ku­va­taan kau­niis­ti evan­ke­liu­min ta­pah­tu­mia. Sä­vel­mä ku­vaa Ju­ma­lan lap­sen rau­haa ja iloa, kun saa ol­la Jee­suk­sen pal­vel­ta­va­na: ”Jee­sus vie­lä ar­mol­li­nen seu­ra­kun­nan kes­kel­lä aut­ta­ja on voi­mal­li­nen kiu­saus­ten het­kel­lä.”

Jos on työ­e­lä­mäs­sä kiu­sauk­sia, on nii­tä us­ko­ne­lä­mäs­sä­kin. Ope­tus­lap­set epäi­li­vät Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus­ta (Matt. 28:17). Sik­si Jee­suk­sen oli tar­peen use­aan ot­tee­seen il­mes­tyä heil­le ja va­kuut­taa elä­vän­sä. Ylös­nous­sut Kris­tus il­mes­tyi vain omil­len­sa.

Jee­sus söi ja joi omien­sa kans­sa ku­ten Ti­be­ri­aan­jär­ven ran­nal­la ta­pah­tui. Aa­mu­var­hai­sel­la nau­tit­tu läm­min­sa­vu­lei­pä ja -kala Her­ran seu­ras­sa mais­tui Pie­ta­ril­le ja muil­le ope­tus­lap­sil­le var­mas­ti hy­väl­tä. Va­pah­ta­ja ra­vit­si vä­sy­nei­tä ja uu­pu­nei­ta mie­hiä ja an­toi heil­le esi­mer­kin sii­tä, mi­ten hä­nen seu­raa­jan­sa elä­vät joka päi­vä Ju­ma­lan sa­nas­ta.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti opet­taa myös, et­tä Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon tul­laan il­man omia an­si­oi­ta. Ope­tus­las­ten ta­voin sa­nan­kuu­los­sa saa ol­la Hy­vän Pai­me­nen hoi­dos­sa. Pie­ta­ri kir­joit­ti myö­hem­min: ”Niin kuin vas­ta­syn­ty­neet lap­set ta­voi­tel­kaa puh­das­ta sa­nan mai­toa, jot­ta sen ra­vit­se­mi­na kas­vai­sit­te pe­las­tuk­seen.” (1. Piet. 2:2.)

Jee­sus joh­taa työ­tä

Jee­sus jät­ti omil­len­sa Py­hän Hen­gen (Joh. 20:22–23). Evan­ke­liu­mi­teks­ti osoit­taa, et­tä ope­tus­las­ten teh­tä­vä­nä oli ve­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan verk­koa. Jee­suk­sen seu­raa­jil­la on sama teh­tä­vä täs­sä ajas­sa. Jee­sus it­se joh­taa tätä työ­tä Hen­ken­sä kaut­ta. Verk­ko ei re­peä, sil­lä kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan on kuul­ta­vis­sa ja voi­mas­sa niin kau­an kuin on työn ai­ka.

Ker­ran tu­lee se­kin päi­vä, jol­loin täl­le maa­il­mal­le tu­lee lop­pu. Jee­sus ker­toi: ”Vie­lä tai­vas­ten val­ta­kun­ta on kuin nuot­ta, joka las­ket­tiin me­reen ja joka ke­rä­si kai­ken­lai­sia ka­lo­ja. Kun se tuli täy­teen, ka­las­ta­jat ve­ti­vät sen ran­taan, is­tuu­tui­vat ja la­jit­te­li­vat hy­vät ka­lat ko­rei­hin mut­ta vis­ka­si­vat huo­not pois. Sa­moin käy maa­il­man lo­pus­sa: en­ke­lit tu­le­vat, erot­ta­vat pa­hat van­hurs­kais­ta ja heit­tä­vät hei­dät tu­li­seen pät­siin.” (Matt. 13:47–50.)

Jee­suk­sen seu­raa­ja saa kui­ten­kin tur­va­ta Va­pah­ta­jaan elä­mäs­sä ja kuo­le­mas­sa: ”Kun jo maa­han vai­pu­nei­ta, vä­sy­nei­tä olem­me, nos­ta, Jee­sus, uu­pu­nei­ta, saa­ta le­poon sie­lum­me” (SL 46:8).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 21:1–14

Raa­mat­tu 1992: Tä­män jäl­keen Jee­sus taas il­mes­tyi ope­tus­lap­sil­leen, nyt Ti­be­ri­aan­jär­vel­lä. Se ta­pah­tui näin: Siel­lä oli­vat yh­des­sä Si­mon Pie­ta­ri, Tuo­mas eli Di­dy­mos, Na­ta­na­el Ga­li­le­an Kaa­nas­ta, Se­be­deuk­sen po­jat ja kak­si muu­ta Jee­suk­sen ope­tus­las­ta. Si­mon Pie­ta­ri sa­noi: ”Minä läh­den ka­laan.” ”Me tu­lem­me mu­kaan”, sa­noi­vat toi­set. He nou­si­vat ve­nee­seen ja läh­ti­vät jär­vel­le, mut­ta ei­vät saa­neet sinä yö­nä mi­tään. Aa­mun koit­ta­es­sa Jee­sus sei­soi ran­nal­la, mut­ta ope­tus­lap­set ei­vät tun­te­neet hän­tä. Jee­sus huu­si heil­le: ”Kuul­kaa, mie­het! On­ko teil­lä mi­tään syö­tä­vää?” ”Ei ole”, he vas­ta­si­vat. Jee­sus sa­noi: ”Heit­tä­kää verk­ko ve­neen oi­ke­al­le puo­lel­le, niin saat­te.” He heit­ti­vät ver­kon, ja ka­laa tuli niin pal­jon, et­tei­vät he jak­sa­neet ve­tää verk­koa ylös. Sil­loin se ope­tus­lap­si, joka oli Jee­suk­sel­le rak­kain, sa­noi Pie­ta­ril­le: ”Se on Her­ra!” Kun Si­mon Pie­ta­ri kuu­li, et­tä se oli Her­ra, hän kie­tai­si yl­leen viit­tan­sa, jon­ka oli rii­su­nut, ja hyp­pä­si ve­teen. Muut ope­tus­lap­set tu­li­vat ve­neel­lä ja ve­ti­vät ka­lo­jen täyt­tä­mää verk­koa pe­räs­sään, sil­lä ran­taan ei ol­lut pal­jon­kaan mat­kaa, vain pa­ri­sa­taa kyy­nä­rää*. [Noin sata met­riä.] Ran­nal­le nous­tes­saan ope­tus­lap­set nä­ki­vät, et­tä siel­lä oli hiil­lok­sel­la pais­tu­mas­sa ka­laa sekä lei­pää. Jee­sus sa­noi heil­le: ”Tuo­kaa tän­ne nii­tä ka­lo­ja, joi­ta äs­ken sait­te.” Si­mon Pie­ta­ri meni ve­nee­seen ja veti ver­kon mai­hin. Se oli täyn­nä iso­ja ka­lo­ja, mut­ta vaik­ka ka­lo­ja oli pal­jon -- kaik­ki­aan sa­ta­vii­si­kym­men­tä­kol­me -- verk­ko ei re­ven­nyt. Jee­sus sa­noi: ”Tul­kaa syö­mään.” Ku­kaan ope­tus­lap­sis­ta ei roh­jen­nut ky­syä: ”Kuka sinä olet?”, sil­lä he tie­si­vät, et­tä se oli Her­ra. Jee­sus tuli, ot­ti lei­vän ja an­toi heil­le, sa­moin hän an­toi ka­laa. Tämä oli jo kol­mas ker­ta, kun Jee­sus kuol­leis­ta nous­tu­aan il­mes­tyi ope­tus­lap­sil­leen.