Pek­ka Kin­nu­nen

Lut­he­rin vii­den­sa­dan vuo­den ta­kai­nen saar­na­se­li­tys vä­lit­tää vie­lä van­hem­man Ju­ma­lan lu­pauk­sen.

Vii­si­sa­taa vuot­ta sit­ten, 9. mar­ras­kuu­ta1522, Mart­ti Lut­her saar­na­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­tä: ”Täs­sä evan­ke­liu­mis­sa ku­va­taan meil­le iha­na us­kon esi­merk­ki – – Us­ko ei ole mi­tään pai­kal­laan py­sy­vää, mi­tään jou­ti­las­ta, vaan jo­ta­kin elä­vää ja le­vo­ton­ta.”

Evan­ke­li­mi­teks­tis­sä ku­nin­kaan vir­ka­mies us­koi sii­hen, et­tä Jee­sus voi aut­taa. Isä tuli Jee­suk­sen luo ja pyy­si hän­tä tu­le­maan ko­tiin­sa ja pa­ran­ta­maan kuo­le­van poi­kan­sa. Jee­suk­sen sa­nat tun­tu­vat suo­ras­taan ty­lyil­tä, kun hän vas­taa: ”Te et­te us­ko, el­let­te näe tun­nus­te­ko­ja ja ih­mei­tä.”

Ku­nin­kaan vir­ka­mie­hel­lä oli kä­si­tys sii­tä, et­tä Jee­suk­sen tu­lee ol­la pai­kal­la pa­ran­ta­mas­sa. Hän ei hei­tä asi­aa kes­ken, vaan sa­noo Jee­suk­sel­le. ”Her­ra tule, en­nen kuin mi­nun lap­se­ni kuo­lee.” Jee­sus­kaan ei jätä hän­tä, vaan sa­noi: ”Mene, si­nun poi­ka­si elää.” Mies us­koi ja läh­ti ko­ti­mat­kal­le. Mie­hen kuu­le­ma ja us­ko­ma sana sai mat­kal­la vah­vis­tuk­sen, kun pal­ve­li­ja tuli ker­to­maan, et­tä poi­ka on ter­ve.

Us­ko ei pysy pii­los­sa

Mai­ni­tus­sa saar­nas­saan Lut­her sa­noo: ”Mie­hen us­ko oli yle­vä ja jalo. Hän an­taa Ju­ma­lal­le kun­ni­an, pi­täy­tyy ai­no­as­taan sa­naan – – Sa­moin Ju­ma­la­kin puo­les­taan kun­ni­oit­taa hän­tä te­ke­mäl­lä hä­nen poi­kan­sa elä­väk­si.”

Lut­her saar­naa, et­tä us­ko ei pysy pii­los­sa sy­dä­mes­sä, vaan mur­tau­tuu esiin ja ylis­tää Kris­tus­ta. Tätä ai­het­ta us­kon­puh­dis­ta­ja kä­sit­te­lee pal­jon, esi­mer­kik­si Roo­ma­lais­kir­jeen esi­pu­hees­sa: ”Mut­ta us­ko on Ju­ma­lan teko meis­sä, joka muut­taa mei­dät, syn­nyt­tää uu­des­ti Ju­ma­las­ta (Joh.l:) ja kuo­let­taa van­haa Ada­mia ja te­kee mei­dät ai­van toi­sik­si ih­mi­sik­si sy­dä­men, mie­len, ha­lun ja kaik­kien voi­mien puo­les­ta ja tuo mu­ka­nan­sa Py­hän Hen­gen. Us­ko on elä­vä, toi­me­li­as, uut­te­ra ja voi­mal­li­nen asia. On mah­do­ton­ta, et­tei se lak­kaa­mat­ta te­ki­si hy­vää.”

Van­hurs­kas elää us­kos­ta

Lut­her ker­too evan­ke­liu­min vai­ku­tuk­ses­ta: ”Jos ei Kris­tuk­sen loh­du­tus oli­si va­paut­ta­nut mi­nua evan­ke­liu­min kaut­ta, en oli­si elä­nyt enää kah­ta­kaan vuot­ta, niin pal­jon jou­duin kär­si­mään pa­e­tes­sa­ni Ju­ma­lan vi­haa.” (WA 43.336.)

Vie­lä vii­mei­ses­sä lu­en­nos­saan 1. Moo­sek­sen kir­jas­ta Lut­her viit­taa us­kon asi­oi­den avau­tu­mis­ta. Hän ker­too, et­tä kir­kon opet­ta­jat Au­gus­ti­nus­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta opet­ti­vat, et­tä Ju­ma­lan van­hurs­kaus tar­koit­taa Ju­ma­lan vi­haa. ”Kun­nes sit­ten vii­mein Py­hän Hen­gen va­los­sa aloin tar­kem­min ot­taa huo­mi­oon Ha­ba­ku­kin koh­taa: Van­hurs­kas elää us­kos­ta. Sii­tä päät­te­lin, et­tä elä­män tu­lee syn­tyä us­kos­ta – – ja niin avau­tui mi­nul­le koko Pyhä Raa­mat­tu ja tai­vas myös.” (WA 43,537.)

Lut­her kir­kas­ti sitä, et­tä tai­vaan val­ta­kun­ta kuu­luu syn­tin­sä an­teek­si us­ko­neel­le: ”Ju­ma­la ei va­leh­te­le, hän sa­noo, et­tä olet van­hurs­kau­tet­tu, pyhä ja pe­las­tet­tu.” (WA 44.700.)

Mi­ten löy­tää van­hurs­kau­den?

Vie­lä­kin voi et­siä ja löy­tää Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nan, hä­nen oman­sa, joil­le an­net­tiin teh­tä­väk­si evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man ju­lis­ta­mi­nen. Lut­her saar­naa: ”Sik­si me olem­me­kin siu­nauk­sen lap­sia, em­me vain niin, et­tä olem­me saa­neet siu­nauk­sen, vaan myös si­ten, et­tä siu­naam­me mui­ta. Näin on täyt­ty­nyt se lu­paus, joka Ab­ra­ha­mil­le an­net­tiin.” (WA 44.713.)

Näin nämä vii­den­sa­dan vuo­den ta­kai­set se­li­tyk­set vä­lit­tä­vät vie­lä van­hem­man sa­no­man, joka Ju­ma­lan lä­het­tä­mä­nä on ol­lut ai­na maa­il­mas­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­luu vie­lä evan­ke­liu­mi, jos­sa an­ne­taan syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Us­kon­puh­dis­ta­jan sa­nat so­pi­vat tä­hän­kin ai­kaan: ”Elä­kääm­me sit­ke­äs­ti us­kon ja toi­von va­ras­sa ja tyy­ty­kääm­me Ju­ma­lan sa­naan, joka an­taa lu­pauk­sen. Li­säk­si meil­lä on tämä ul­ko­nai­nen elä­mä ja yh­tei­sö, meil­lä on van­hem­pam­me, esi­val­ta, ul­ko­nai­nen sa­nan vir­ka ja kaik­ki ul­ko­nai­set edut, jot­ka ovat tä­hän elä­mään vält­tä­mät­tö­miä.” (WA 43:557.)

Evan­ke­li­mi: Joh. 4:46–53

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus tuli taas Ga­li­le­an Kaa­naan, mis­sä hän oli muut­ta­nut ve­den vii­nik­si. Ka­per­nau­mis­sa oli ku­nin­kaan vir­ka­mies, jon­ka poi­ka oli sai­raa­na. Kuul­tu­aan Jee­suk­sen tul­leen Juu­de­as­ta Ga­li­le­aan hän läh­ti Jee­suk­sen luo ja pyy­si, et­tä tämä tu­li­si pa­ran­ta­maan po­jan, joka oli kuo­le­mai­sil­laan. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Te et­te us­ko, el­let­te näe tun­nus­te­ko­ja ja ih­mei­tä.” Mut­ta vir­ka­mies pyy­si: ”Her­ra, tule, en­nen kuin poi­ka­ni kuo­lee.” Sil­loin Jee­sus sa­noi: ”Mene ko­tii­si. Poi­ka­si elää.” Mies us­koi, mitä Jee­sus hä­nel­le sa­noi, ja läh­ti. Jo kes­ken mat­kan tu­li­vat hä­nen pal­ve­li­jan­sa hän­tä vas­taan ja ker­toi­vat po­jan pa­ran­tu­neen. Mies ky­syi heil­tä, mi­hin ai­kaan poi­ka oli al­ka­nut toi­pua, ja he sa­noi­vat: ”Ei­len seit­se­män­nel­lä tun­nil­la kuu­me hel­lit­ti.” Sil­loin isä ym­mär­si, et­tä se oli ta­pah­tu­nut juu­ri sil­loin, kun Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Poi­ka­si elää”, ja hän ja koko hä­nen ta­lon­sa väki us­koi­vat Jee­suk­seen.