Päi­vi Sei­ko

Tam­pe­re

Tam­pe­reen rau­ha­nyh­dis­tys täyt­tyi ar­ki-il­ta­na nuo­ris­ta ja tur­val­li­ses­ta evan­ke­liu­min saar­nas­ta.

Kes­ki­viik­ko­na maa­lis­kuun 25. päi­vän il­ta­na Tam­pe­reen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­ra­sa­lin pen­kit täyt­tyi­vät nuo­ris­ta ai­kui­sis­ta. Veli-Pek­ka Ot­t­man pyy­si al­ku­ru­kouk­ses­sa seu­ra­siu­naus­ta, toi­von

nä­kö­a­lo­ja ja Ju­ma­lan rak­kaut­ta läm­mit­tä­mään mei­dän usein kyl­miä sy­dä­miä. Pu­heen ai­heek­si Ot­t­man luki Roo­ma­lais­kir­jeen 8. lu­vun alus­ta ja­keet 1–4, jot­ka kä­sit­te­le­vät Hen­gen luo­maa uut­ta

elä­mää.

Pu­hu­ja pa­laut­ti mie­leen, mitä Ju­ma­la sa­noi käär­meel­le syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen: vai­mon sie­men pol­kee rik­ki käär­meen pään. Sa­nat oli­vat en­sim­mäi­nen evan­ke­liu­mi. Se, mikä pa­hal­le oli

ki­rouk­sen sana, oli en­sim­mäi­sel­le ih­mis­pa­ril­le ilo­sa­no­ma.

– Evan­ke­liu­mi on hyvä tuok­su niil­le, jot­ka us­ko­vat, ja kuo­le­man tuok­su niil­le, jot­ka ei­vät us­ko. Sama evan­ke­liu­mi vai­kut­taa ih­mi­siin eri ta­val­la. Se joko pa­ran­taa tai pa­hen­taa, Ot­t­man to­te­si.

Us­ko so­vi­tus­työ­hön pe­las­taa

Ot­t­man ker­toi ol­leen­sa maa­lis­kuun al­ku­puo­lel­la pi­tä­mäs­sä rip­pi­kou­lua.

– Rip­pi­kou­lu on it­sel­le opet­ta­vai­nen ko­ke­mus. Kun op­pi­tun­nil­la pu­huin evan­ke­liu­mis­ta, yk­si op­pi­las ky­syi, mitä sana evan­ke­liu­mi tar­koit­taa.

Evan­ke­liu­mi on kreik­kaa ja tar­koit­taa voi­ton sa­no­maa, ilo­sa­no­maa. Evan­ke­liu­min si­säl­tö­nä on Jee­sus Kris­tus. Us­ko on ai­na osal­li­suut­ta koko kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan, sen omis­ta­mis­ta, mitä

Kris­tus on teh­nyt juu­ri mi­nun vuok­se­ni. Jee­sus on kuol­lut mei­dän syn­tiem­me täh­den ja lu­nas­ta­nut mei­dät va­paik­si pa­han val­las­ta: “Mi­kään ka­do­tus­tuo­mio ei siis koh­taa nii­tä, jot­ka ovat Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa.” (Room. 8:1)

Kris­tuk­sen lu­nas­tus­työn täh­den pie­net lap­set ovat us­ko­vai­sia. He ovat yh­tey­des­sä Kris­tuk­seen ja kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan, vaik­ka he ei­vät tie­dä­kään tuos­ta asi­as­ta mi­tään.

Ih­mi­nen on syn­ti­nen

Ju­ma­lan laki on kym­me­nen käs­kyä tai nii­den tii­vis­tel­mä, rak­kau­den kak­sois­käs­ky. Ih­mi­nen ei ky­ke­ne la­kia täyt­tä­mään, hän on pe­ri­syn­nin tur­me­le­ma. Ju­ma­lan it­sen­sä piti tul­la syn­tis­ten ih­mis­ten

kal­tai­sek­si so­vit­ta­maan syn­nit. Jee­sus oli tosi Ju­ma­la ja tosi ih­mi­nen. Hän oli syn­ni­tön. Kris­tus kan­toi syn­nin ran­gais­tuk­sen ja täyt­ti lain.

– Ju­ma­la on mei­dän van­hurs­kau­tem­me. Evan­ke­liu­mi lah­joit­taa sen omak­sem­me. Omal­ta puo­lel­tam­me olem­me syn­ti­siä. Pe­ri­syn­ti asuu meis­sä. Se voi teh­dä us­kon mat­kan ras­kaak­si.

Epä­on­nis­tu­mis­ten ja lan­kee­mus­ten kes­kel­lä voi tul­la aja­tus, et­tä mik­si yrit­tää.

Ot­t­man muis­tut­ti, et­tä Hen­gen mu­kai­nen elä­mä on sitä, et­tä ei luo­vu­ta us­kos­ta oman syn­ti­syy­den ta­kia. Van­hurs­kaus ei pe­rus­tu sii­hen, mi­ten on­nis­tum­me. Van­hurs­kaus pe­rus­tuu ai­no­as­taan Ju­ma­lan Poi­kaan.

Ar­mo riit­tää

Paa­va­li pu­hui pis­ti­mes­tä li­has­saan. Hän pyy­si Ju­ma­lal­ta, et­tä pää­si­si sii­tä. Ju­ma­la vas­ta­si Paa­va­lil­le: ”Mi­nun ar­mo­ni riit­tää si­nul­le. Voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa” (2. Kor. 12:9).

Tämä sama ar­mo riit­tää meil­le, pu­hu­ja lu­pa­si:

– Jo­kai­sel­le us­ko­vai­sel­le an­ne­taan Ju­ma­lan voi­ma Hä­nen ar­mos­saan ja an­teek­si­an­ta­muk­ses­saan. Tä­nään­kin saam­me sa­mal­la ta­val­la tur­va­ta tä­hän Ju­ma­lan ar­moon ja Ju­ma­lan voi­maan. Sik­si meil­le tänä il­ta­na lu­va­taan, et­tä ar­mos­ta saam­me us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan Po­jan py­häs­sä ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.

Ju­ma­lan tah­to on, et­tä kaik­ki ih­mi­set pe­las­tui­si­vat. Kris­tus tuli ih­mi­sek­si, et­tä syn­ti­sil­lä ih­mi­sil­lä oli­si ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo.