JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Yksi talven yli selvinnyt

18.5.2026 13.00

Juttua muokattu:

18.5. 13:07
2026051813072420260518130000
Viittä vaille valmis Nissinvaaran koulu

Viittä vaille valmis Nissinvaaran koulu

Riikka Lehtoaho

Viittä vaille valmis Nissinvaaran koulu

Viittä vaille valmis Nissinvaaran koulu

Riikka Lehtoaho

Riik­ka Leh­to­a­ho

Niin tä­mä­kin kou­lu­vuo­si al­kaa kier­tyä lop­puun­sa. Kou­lu­lai­set ker­tai­le­vat vii­mei­siin ko­kei­siin­sa, har­joit­te­le­vat ke­vät­juh­la­e­si­tyk­si­än­sä, sii­voi­le­vat jo pian pul­pet­tin­sa. Mei­dän kou­lu­lai­set ovat pääs­seet tä­män lu­ku­vuo­den päät­teek­si te­ke­mään isom­pi­a­kin sii­vouk­sia ja jär­jes­te­ly­jä kou­lus­saan. Edes­sä on ni­mit­täin muut­to tuo­ree­seen ter­vee­seen kou­lu­ra­ken­nuk­seen.

Sa­mai­ses­sa, nyt pur­ku­tuo­mi­on saa­nees­sa, ky­lä­kou­lus­sa ai­ka­naan kävi kan­sa­kou­lun­sa isä­ni ja myö­hem­min kä­vin minä oman ala-as­tee­ni. Men­neen lu­ku­vuo­den myö­tä on sa­mal­le ton­til­le nous­sut hir­si­nen kou­lu ny­kyi­sil­le ja tu­le­vil­le op­pi­vel­vol­li­sil­le. Näin kään­tyy uu­si luku mo­nel­le tär­ke­än ky­lä­kou­lun his­to­ri­as­sa. Toi­vot­ta­vas­ti tätä lu­kua saa­daan kir­joit­taa vie­lä mo­nen su­ku­pol­ven ajan.

Nyt kou­lu­vuo­den vii­mei­siä viik­ko­ja elet­tä­es­sä pa­laa­vat aja­tuk­se­ni syys­lu­ku­kau­den al­kuun, omiin tun­nel­mii­ni tuol­loin. Tun­sin suur­ta epä­var­muut­ta, hä­tää­kin sii­tä, mi­ten pär­jäi­lem­me tal­ven yli. Tai ai­na­han sitä jo­ten­kin pär­jäil­lään, mut­ta mil­lä kons­tein sel­vi­äi­sin hy­vin­voi­va­na tal­ven yli. Edes­sä oli­si tois­ta tal­vea ti­lan­ne, jol­loin hää­räi­sin ko­ti­äi­ti­nä nel­jän al­le kou­lui­käi­sen kans­sa. Mu­ka­va­han se oli­si ol­la niin näp­pä­rä ja jak­sa­va, et­tä omin voi­min sel­vi­äi­sin kai­kis­ta ar­ki­to­hi­nois­ta. Men­neen vuo­den pe­rus­teel­la tie­sin kui­ten­kin sen ole­van hy­vin epä­re­a­lis­ti­nen ta­voi­te.

Sel­vit­te­lin hoi­ta­jan palk­kaa­mis­ta yk­si­tyi­sen hoi­don tu­el­la ja las­ten mah­dol­li­suut­ta pääs­tä päi­vä­hoi­toon puo­li­so­ni työ­reis­su­jen suun­taan naa­pu­ri­kun­taan. Kum­pi­kin suun­ni­tel­ma pää­tyi pet­ty­myk­sek­se­ni mah­dot­to­ma­na ro­mu­kop­paan.

Mah­dol­li­sis­ta aut­ta­mis­ta­hois­ta jäi on­nek­si jäl­jel­le vie­lä en­nes­tään tut­tu lap­si­per­hei­den ko­ti­pal­ve­lu. Mi­nua jän­nit­ti pyy­tää taas apua. Pel­kä­sin tu­le­va­ni tar­pei­de­ni kans­sa ohi­te­tuk­si, kuu­le­va­ni: ”Ei voi­da enää aut­taa tei­tä, ko­et­ta­kaa pär­jäil­lä.” Tur­haan pel­kä­sin. Tal­ven yli olem­me saa­neet viik­ko toi­sen­sa jäl­keen elää to­dek­si 2-vuo­ti­aan poi­kam­me usein tois­tel­lut sa­nat: ”Riit­ta tul­lee vii­tol­la.” Niin on Riit­ta-per­he­työn­te­ki­jäm­me au­to kaar­ta­nut pi­haan taas seu­raa­val­la vii­kol­la. Ja minä olen saa­nut it­sel­le­ni pie­nen kat­kon ym­pä­ri­pyö­rei­siin työ­päi­vii­ni.

Toi­nen ar­keem­me hel­po­tus­ta tuo­va taho on paik­ka­kun­nal­lam­me asu­vis­ta aut­ta­mis­ha­lui­sis­ta su­ku­lai­sis­ta koos­tu­va ”Apu­pii­ri”. Apu­pii­rin vies­ti­ryh­mäs­sä saam­me pyy­tää las­ten­hoi­to­a­pua mil­loin mi­hin­kin tar­pee­seen. Vä­lil­lä on pap­pa käyt­tä­nyt las­ta ham­mas­hoi­to­las­sa; jos­kus taas iso­tä­dit ovat saa­pu­neet säm­py­lä­pus­sei­neen. Kuka mil­loin­kin on ta­val­laan ja ajal­laan tu­ke­nut mei­tä Luo­jan meil­le an­ta­mas­sa kas­va­tus­teh­tä­väs­sä. Usein olem­me saa­neet näi­den lä­heis­ten an­si­os­ta viet­tää puo­li­so­ni kans­sa tär­kei­tä pie­niä va­paa­het­kiä il­ta­lenk­kei­neen ja sau­no­mi­si­neen tai vaik­ka­pa hal­ko­hom­mis­sa.

Sit­ten on vie­lä naa­pu­rin emän­tä. Hän käy kes­ki­viik­koi­sin seu­ra­kun­tan­sa kans­sa ja­ka­mas­sa kaup­po­jen yli­jää­mä­ruo­kaa sitä tar­vit­se­vil­le. Usein siel­tä jää jo­tain yli ja hän tuo nämä yli­jää­mä­ruu­an yli­jää­mät meil­le. Mo­nes­ti tuo­mi­si­na on lei­pää, jos­kus jo­tain muu­ta­kin, ku­ten ba­naa­nia, kam­pa­ni­su­ja tai vaik­ka Tex mex -­rans­kan­ker­maa. Ja me ilol­la ja kii­tol­li­suu­del­la otam­me lah­jan vas­taan. Lii­at lah­joi­tam­me eteen­päin naa­pu­reil­le, ja it­se syöm­me sekä säi­löm­me sen min­kä eh­dim­me.

Mo­ni­puo­li­ses­ta avus­ta huo­li­mat­ta men­nyt tal­vi on ol­lu het­kit­täin sitä pär­jäi­lyä. Vä­lil­lä olen is­tu­nut lat­ti­al­la kol­me it­ke­vää las­ta sy­lis­sä­ni ja miet­ti­nyt, pi­täi­si­kö it­se­kin it­keä vai­ko sit­ten­kin nau­raa. Niin epä­toi­voi­sel­ta ja koo­mi­sel­ta on ti­lan­ne tun­tu­nut. Vä­lil­lä taas olen sän­täil­lyt lap­sen luo­ta toi­sen luo, loh­du­tel­lut ja pu­hal­lel­lut, so­vi­tel­lut ja aut­ta­nut. Ja ruo­ka­ni on jääh­ty­nyt lau­ta­sel­le ja kah­vi kup­pii­ni. Vä­lil­lä olen kul­ke­nut vä­syk­siin as­ti eh­ti­väi­sen, jo äs­ken mai­ni­tun, 2-vuo­ti­aan pe­räs­sä sii­voi­le­mas­sa jäl­kiä ja pii­lot­ta­mas­sa mil­loin mi­tä­kin pa­rem­paan tal­teen. To­sin jak­ka­roi­ta kan­nis­ke­le­val­le kii­pei­li­jäl­le “pa­rem­mat tal­let­kaan” ei­vät ole ai­na saa­vut­ta­mat­to­mis­sa.

Ajoit­tain taas ar­ki on ol­lut oi­kein hy­vää. Olen näh­nyt kau­niin sään ja jak­sa­nut läh­teä las­ten kans­sa ulos sii­tä naut­ti­maan. Olen näh­nyt lap­sen ilon ja tun­te­nut ilon myös it­ses­sä­ni. Olen kuul­lut mu­sii­kin ja yh­ty­nyt sii­hen. Olen ot­ta­nut vas­taan ha­lauk­sen, toi­sen ja yh­teen­sä ai­na­kin tu­hat! Ja olen saa­nut ha­la­ta ta­kai­sin. Olen saa­nut to­de­ta ole­va­ni ri­kas. Niin mon­ta eri­lais­ta iha­naa ih­mis­tä olen saa­nut lah­ja­na elä­mää­ni.

Olen usein miet­ti­nyt Raa­ma­tun koh­taa, jos­sa kir­joi­te­taan, mi­ten Ju­ma­la an­taa ih­mi­sel­le voi­man ku­hun­kin päi­vään (5. Moos. 33:25). Pit­kään tus­kai­lin asi­aa, sil­lä ai­na ei­vät voi­ma­ni ole riit­tä­neet ar­jes­ta­ni sel­vi­ä­mi­seen yk­sin. Sit­tem­min olen oi­val­ta­nut: voi­ma­ni ovat riit­tä­neet avun pyy­tä­mi­seen, ja näin olen saa­nut lä­him­mäis­ten voi­mat avuk­si jat­ka­maan sii­tä, mi­hin omat voi­ma­ni ovat uhan­neet lop­pua. Ei ole ih­mis­tä tar­koi­tet­tu pär­jää­mään yk­sin.

Hel­po­tus­ta ja toi­veik­kuut­ta olen tun­te­nut näi­nä ke­vään kirk­kai­na päi­vi­nä. Ju­ma­laa kiit­tä­en saan to­de­ta ole­va­ni men­neen tal­ven jäl­jil­tä oi­kein­kin hy­vin­voi­va. Ih­meel­li­ses­ti on Luo­ja an­ta­nut apu­aan meil­le mo­nes­sa eri muo­dos­sa mo­nen maan­pääl­li­sen apu­rin­sa kaut­ta. Ken­ties jo­nain tu­le­va­na päi­vä­nä minä it­se ja kas­vat­ta­ma­ni lap­set saam­me toi­mia vuo­ros­tam­me näi­nä apui­na sitä tar­vit­se­vil­le. Luot­ta­vai­sin mie­lin jään kat­se­le­maan mitä uut­ta, tuo­reen kou­lun li­säk­si, Luo­jal­la on meil­le an­taa tu­le­vaan.

RiikkaLehtoaho
Olen seitsemän ihanan lapsen äiti sekä miehelleni, ihana hänkin, vaimo. Kuusamolainen paluumuuttaja, laajan Kitkajärven rannoille kotiutunut. Pesämme olemme puolisoni suvun vanhaan hirsitaloon askarrelleet. Elämässäni antavat iloa läheisyys ja luonto; mielenrauhaa musiikki ja näpertelyhommat; voimaa lenkkeily ja yhteys; mielenkiintoa kirjallisuus ja ihmisyys.
18.5.2026

Herra, kuule, kun huudan sinua! Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni. Ps. 27:7

Viikon kysymys