Is­tun tä­män kir­joi­tuk­sen ää­rel­le Kun­min­gis­sa, ete­läi­ses­sä Kii­nas­sa. Saa­vuin Kun­min­giin pari päi­vää sit­ten vä­sy­nee­nä, ja­lat tön­köik­si mai­to­ha­pois­ta jäh­met­ty­nei­nä ja yh­den päi­vän ai­ka­tau­lus­ta jäl­jes­sä. Edel­li­sen blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni kir­joi­tin Al­ma­tys­ta Ka­zaks­ta­nis­ta noin kol­me kuu­kaut­ta sit­ten. Ku­lu­neet kol­me kuu­kaut­ta ovat ol­leet mat­ka­ni haas­ta­vim­mat, ran­kim­mat ja yk­si­näi­sim­mät. Olen pyö­räil­lyt lu­mes­sa ja nuk­ku­nut pak­ka­ses­sa ul­ko­na, mur­ta­nut kie­li­muu­ria ja polt­ta­nut ma­ku­nys­ty­rä­ni tu­li­seen ruo­kaan.

Jou­lu­kuun alus­sa olin Xin­ji­an­gin pro­vins­sis­sa, joka on yk­si tiu­kim­min kont­rol­loi­duis­ta pai­kois­ta maa­il­mas­sa. Lun­ta vih­moi hil­jal­leen. Muu­tos lep­poi­siin Kes­ki-Aa­si­an mai­hin oli val­ta­va. Lä­hes jo­kais­ta ra­ken­nus­ta ym­pä­röi piik­ki­lan­ka-ai­ta, kau­pun­kien si­sään­tu­lo­väy­lil­lä oli po­lii­sin tar­kas­tus­pis­te, lä­hes jo­kai­ses­sa ka­dun­kul­mas­sa oli po­lii­si­lai­tos ja huol­to­a­se­mil­le, ho­tel­lei­hin ja jopa ra­vin­to­loi­hin oli tur­va­tar­kas­tus. Ul­ko­maa­lai­se­na olin tiu­kan kont­rol­lin al­la, kuin sil­mä­tik­ku­na. Usein is­tuin tar­kas­tus­pis­teil­lä vas­taa­mas­sa lu­kui­siin ky­sy­myk­siin kuin mi­kä­kin ri­kol­li­nen. Erään ker­ran po­lii­sit tu­li­vat ho­tel­li­huo­nee­see­ni kol­mel­ta yöl­lä ky­sy­mään pas­si­a­ni, ja seu­raa­va­na aa­mu­na is­tuin po­lii­si­lai­tok­sel­la vii­si tun­tia, kun po­lii­sit tar­kas­ti­vat pu­he­lin­ta­ni.

Ih­mis­ten toi­min­ta muut­tui myös voi­mak­kaas­ti. Kii­na­lai­set tun­tui­vat pel­kää­vän ol­la te­ke­mi­sis­sä ul­ko­maa­lais­ten kans­sa, jot­ta he ei­vät jou­tui­si on­gel­miin po­lii­sin kans­sa. He vai­kut­ti­vat myös ujoil­ta. Ai­em­mis­sa Aa­si­an mais­sa ih­mi­set tu­li­vat usein jut­te­le­maan, ter­veh­ti­vät iloi­ses­ti ja tar­jo­si­vat jopa ruo­kaa ja yö­si­jaa. Ero oli kuin yöl­lä ja päi­väl­lä. Kom­mu­ni­koin­ti oli muu­ten­kin vai­ke­aa, sil­lä Kii­nan kie­li, man­da­rii­ni­kii­na, oli tä­hä­nas­ti­sis­ta kaik­kein vai­kein. Ti­lan­net­ta vai­keut­ti se­kin, et­tä usein ih­mi­set pu­hui­vat vain pai­kal­lis­ta kiel­tä, ja olin mo­nes­ti täy­sin avu­ton Goog­le-kään­tä­jän man­da­rii­ni­kii­nan kans­sa.

En­sim­mäi­set vii­kot oli­vat ras­kai­ta lu­kuis­ten va­rus­te­on­gel­mien, kie­li­vai­keuk­sien ja yk­si­näi­syy­den ta­kia. Ne oli­vat sy­vää it­se­tut­kis­ke­lua. Aloin ky­syä it­sel­tä­ni, ha­lu­an­ko enää jat­kaa. Oli pie­nes­tä kiin­ni, et­ten os­ta­nut len­to­lip­pu­ja jou­luk­si ko­tiin. Ta­sa­pai­noi­lin sen vä­lil­lä, ha­lu­an­ko jat­kaa ja ka­tui­sin­ko myö­hem­min, jos lo­pet­tai­sin tä­hän. Pää­tin an­taa Kii­nal­le vie­lä toi­sen mah­dol­li­suu­den ja pol­kea seu­raa­vaan pro­vins­siin. Jos sit­ten vie­lä tun­tui­si sil­tä, et­ten ha­lua jat­kaa, an­tai­sin it­sel­le­ni lu­van pa­la­ta ko­tiin.

Al­koi Go­bin au­ti­o­maa. Myrs­ky teki tu­ho­jaan erää­nä il­ta­na ja ha­jot­ti telt­ta­ni. Aloin nuk­kua yö­ni hos­tel­leis­sa ja hy­lä­tyis­sä ra­ken­nuk­sis­sa, ky­sy­en ih­mi­sil­tä apua ja tai­va­sal­la, jos en muu­ta paik­kaa löy­tä­nyt. Vii­ma vin­kui ja pak­ka­nen pauk­kui. Kä­ve­lin jal­ka­ni läm­pi­mäk­si, pi­din juo­ma­ve­si­filt­te­rin tas­kus­sa tai ma­kuu­pus­sis­sa ja kok­ka­sin hans­kat kä­des­sä. Aa­mui­sin tein nuo­ti­on kui­va­tak­se­ni hen­gi­tyk­sen kos­tut­ta­maa ma­kuu­pus­sia. Ja niin päi­vät aa­vi­kol­la ku­lui­vat.

Hil­jal­leen ih­mis­ten toi­min­ta al­koi muut­tua. Se nä­kyi sitä sel­vem­min, mitä enem­män itään päin pol­jin. Zhong­weis­sa ky­syin ka­dul­la ohi kul­ke­val­ta nai­sel­ta apua ho­tel­lin et­si­mi­seen. Nai­nen aut­toi mi­nua löy­tä­mään ho­tel­lin, mak­soi sen ja tar­jo­si vie­lä ruo­kaa­kin. Zhong­wei oli pää­te­pis­te aa­vi­kol­le, ja nyt mai­se­ma sai uut­ta il­met­tä ra­ken­nuk­sis­ta ja saas­te oli niin voi­ma­kas­ta, et­tä sen saat­toi mais­taa kie­lel­lä.

En oli­si saa­nut Kii­naan riit­tä­vän pit­kää vii­su­mia il­man kii­na­lai­sen ys­tä­vä­ni apua. Hän ei voi­nut kir­joit­taa kut­su­kir­jet­tä, kos­ka asuu Xin­ji­an­gin pro­vins­sis­sa, mut­ta hä­nen isän­sä ha­lu­si aut­taa mi­nua, vaik­ka em­me ol­leet kos­kaan ta­van­neet. Ha­lu­sin toki kiit­tää hän­tä ja tein kier­to­len­kin Xi'anin kaut­ta. Saa­pu­es­sa­ni Xi'aniin mi­nul­la oli ha­jon­nut jar­ru ja etu­ren­kaan napa, pin­na oli kat­ken­nut, en­kä ol­lut vie­lä saa­nut uut­ta telt­taa. Pol­kies­sa­ni ta­paa­maan ka­ve­ri­ni isää ajat­te­lin, et­tä mitä jos hän ei pi­dä­kään mi­nus­ta. En­tä jos yk­si mat­ka­ni suu­rim­mis­ta san­ka­reis­ta ei ha­lua kos­kaan näh­dä mi­nua uu­des­taan? Ta­va­tes­sa­ni hä­net pel­ko haih­tui. Tun­sin olo­ni heti ter­ve­tul­leek­si.

Ih­mi­set kau­pun­gis­sa oli­vat kuul­leet mat­kas­ta­ni ja va­rus­te­on­gel­mis­ta­ni. Mi­nul­le jär­jes­tet­tiin ter­ve­tu­lo­juh­la ra­vin­to­las­sa. Mi­nua pi­det­tiin kuin ku­nin­gas­ta: tar­jot­tiin val­ta­va ate­ria, lau­let­tiin kii­na­lai­sia pe­rin­ne­lau­lu­ja, käy­tet­tiin kier­to­a­je­lul­la kau­pun­gis­sa ja kai­ken tä­män jäl­keen sain tel­tan lah­joi­tuk­se­na.

Ja voi isän­tä­per­het­tä­ni, Wan­git pi­ti­vät mi­nus­ta huol­ta kuin omas­ta lap­ses­taan. He ma­joit­ti­vat mi­nua nel­jä päi­vää täy­syl­lä­pi­dol­la ja lä­het­ti­vät mi­nut ta­kai­sin tien pääl­le lau­kuis­sa­ni muun mu­as­sa kol­me isoa mak­ka­raa ja noin 20 kei­tet­tyä ka­nan­mu­naa. Tä­män per­heen tu­li­sin muis­ta­maan!

Läh­tö­päi­vä­nä­ni mi­nut kut­sut­tiin pyö­rä­liik­kee­seen. En tien­nyt mis­tä oli kyse. Iloi­sek­si yl­lä­tyk­sek­se­ni me­kaa­nik­ko ha­lu­si teh­dä pyö­rää­ni huol­lon ja vaih­taa rik­ki­näi­set osat eh­jiin.

Xi'anis­ta mat­ka jat­kui koh­ti Cheng­dua. Il­ma oli läm­pe­ne­mään päin, mut­ta yöt oli­vat vie­lä pak­ka­sen puo­lel­la ja aa­mui­sin ava­tes­sa­ni ma­kuu­pus­sin ve­to­ket­jua tel­tan ka­tos­ta ra­pi­si jää­hi­let­tä kas­voil­le. Quing­ling-vuo­ri oli ve­den­ja­ka­ja, ja sen jäl­keen il­ma oli jo huo­mat­ta­vas­ti läm­pi­mäm­pää ja veh­reä kas­vil­li­suus al­koi re­hot­taa. Asu­tus­ta oli jo niin pal­jon, et­tä telt­ta­pai­kan löy­tä­mi­nen al­koi ol­la tai­det­ta. On­nek­si uu­si telt­ta­ni oli va­paas­ti sei­so­va, ja se mah­dol­lis­ti me­lui­sien, et­ten sa­noi­si ok­set­ta­vien, telt­ta­paik­ko­jen löy­tä­mi­sen moot­to­ri­tien sil­to­jen al­ta. Ho­tel­lit ei­vät hy­väk­sy­neet ul­ko­maa­lai­sia, ja pol­jin Cheng­duun kah­dek­sas­sa päi­väs­sä käy­mät­tä suih­kus­sa ja pu­hu­en vain vii­si mi­nuut­tia eng­lan­tia.

Myös ra­vin­to­la­ti­lauk­sen te­ke­mi­nen oli jos­kus haas­ta­vaa il­man yh­teis­tä kiel­tä. Erää­nä päi­vä­nä nel­jä eri ra­vin­to­loit­si­jaa kiel­täy­tyi pal­ve­le­mas­ta, ja he kä­ve­li­vät ra­vin­to­las­ta ulos suos­tu­mat­ta lu­ke­maan kän­ny­kän näy­töl­lä ole­vaa kään­nös­tä. Mut­ta sit­ten löy­sin ra­vin­to­lan, jos­sa työn­te­ki­jä suos­tui lu­ke­maan teks­tin ja pal­ve­le­maan. Ra­vin­to­loit­si­ja oli syö­mäs­sä nuu­de­lei­ta, jo­ten ajat­te­lin, et­tä ai­na­kin nuu­de­lei­ta heil­lä on. Kä­vim­me ly­hy­en kes­kus­te­lun:

– Hei. An­teek­si, et­ten ym­mär­rä kii­naa. Voi­sin­ko saa­da nuu­de­lei­ta?

– Ei ole.

– Voi­sin­ko saa­da jo­tain syö­tä­vää 15 yu­a­nil­la? Mikä ta­han­sa on ok, kun­han se ei ole tu­lis­ta.

– Okei.

Ja sit­ten tar­joi­li­ja toi mi­nul­le ison kul­hol­li­sen tu­li­sia nuu­de­lei­ta...

Kah­dek­san päi­vää on pit­kä ai­ka il­man kes­kus­te­lua, mut­ta mi­nul­la oli Cheng­dus­sa soh­va­surf­fau­si­sän­tä. Jos mi­nul­la oli­kin yk­si­näis­tä mat­kal­la­ni, niin sitä pa­rem­mal­ta tun­tui, kun hän su­ju­val­la eng­lan­nin kie­lel­lä ys­tä­väl­li­ses­ti oh­ja­si mi­nut suih­kuun ja näyt­ti, mis­tä löy­tyy pyyk­ki­ko­ne. Mikä hel­po­tus!

Cheng­dus­ta seu­raa­va mää­rän­pää oli pie­ni kylä, jon­ka ni­meä en enää muis­ta. Ta­pa­sin siel­lä mie­hen, joka oli aut­ta­nut mi­nua Xin­ji­an­gin pro­vins­sis­sa ja nyt kut­su­nut mi­nut viet­tä­mään Kii­na­lais­ta uut­ta vuot­ta per­heen­sä kans­sa. Hän näyt­ti mi­nul­le va­lo­ku­van. Ku­vas­sa pi­te­lin kän­nyk­kää, jos­sa oli kii­nak­si kään­net­ty teks­ti "toi­von nä­ke­vä­ni si­nut Yun­na­nis­sa uu­des­taan". Nyt olin hä­nen vie­rel­lään, ja se konk­re­ti­soi mi­nul­le mi­ten eris­kum­mal­li­ses­sa elä­män­ti­lan­tees­sa olin­kaan. Lä­hes kak­si kuu­kaut­ta sit­ten olin ta­van­nut tuon mie­hen toi­sel­la puo­lel­la Kii­naa ja pol­ke­nut tuon vä­li­mat­kan 4000 ki­lo­met­riä täy­sin il­man moot­to­roi­tua hel­po­tus­ta.

Tuon ky­län jäl­keen al­koi ar­mo­ton vuo­ris­to­ra­ta. Vält­tääk­se­ni moot­to­ri­tien tein ison kier­to­len­kin vuo­ris­to­tei­den kaut­ta. Pol­jin 23 384 met­riä ver­ti­kaa­lis­ta nou­sua hui­put­ta­en usei­ta kak­si­ton­ni­sia ja yh­den lä­hes kol­me­ton­ni­sen vuo­ren. Mai­to­ha­pot polt­ti­vat rei­siä, ja keuh­kot hauk­koi­vat rai­kas­ta vuo­ri-il­maa. Tai eh­kä se oli mai­se­ma, mikä sai hauk­ko­maan hen­keä. Erää­nä il­ta­na en löy­tä­nyt ti­he­än asu­tuk­sen vuok­si telt­ta­paik­kaa, jo­ten pää­dyin ky­sy­mään ky­lä­läi­sil­tä apua. He ker­toi­vat, et­tä voi­sin nuk­kua au­to­tiel­lä py­sä­köi­ty­jen au­to­jen vä­lis­sä. Sit­ten al­koi ta­va­no­mai­nen ky­se­ly sii­tä, kuka minä olen ja mitä teen tääl­lä. Ojen­sin heil­le kii­nak­si kir­joi­te­tun kir­jeen, joka vas­taa nii­hin ylei­sim­piin ky­sy­myk­siin, mitä ih­mi­set mi­nul­ta ky­sy­vät. Al­koi vil­kas häm­mäs­te­ly ja peuk­ku­jen näyt­tä­mi­nen, jon­ka jäl­keen mi­nul­le tar­jot­tiin il­lal­li­nen ja lu­kit­tu ra­ken­nus, jon­ka suo­jiin saa­toin pys­tyt­tää telt­ta­ni. Taas koin kii­tol­li­se­na sen, kuin­ka mat­ka­mie­hes­tä pi­de­tään huol­ta.