JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Minä aikana ihminen kaunein on”

13.11.2020 6.05

Juttua muokattu:

2.1. 21:01
2025010221010020201113060500

Aili Pasanen

Aili Pasanen

Kat­se­lim­me sis­ko­ni kans­sa va­lo­ku­via jo­tain tiet­tyä et­sies­säm­me.

– Oi, olen­ko ol­lut noin kau­nis, huu­dah­din it­se­ni­kin yl­lät­tä­en.

Mie­tin ää­neen, mik­si näin it­se­ni ku­vas­sa niin kau­nii­na. En­hän ole kos­kaan eri­tyi­sen kau­nis ol­lut, to­sin ei mi­nul­la ole ol­lut suu­ria pai­nei­ta­kaan ul­ko­nä­kö­ni suh­teen. Mi­nul­le on riit­tä­nyt, et­tä olen puh­das ja asi­al­li­ses­ti pu­keu­tu­nut.

Se mikä ken­ties teki mie­les­tä­ni ku­va­ni niin kau­niik­si, oli sii­nä nä­ky­vä nuo­ruus, ym­pä­ris­tö ja koko tun­nel­ma. Kau­neu­den nä­ke­mi­se­ni oli siis nuo­ruu­den ja men­neen kai­puu­ta.

Mil­loin ih­mi­nen on kau­nis? Kau­neus kä­sit­tee­nä on ol­lut hy­vin eri­lai­nen eri ai­ka­kau­si­na. Kau­neu­den vuok­si teh­dään pal­jon työ­tä, käy­te­tään ra­haa ja pe­ty­tään­kin. Sil­loin on tot­ta se, et­tä kau­neus on ka­to­a­vais­ta. Ketä ja mitä var­ten ha­lu­taan kau­nis­tau­tua, voi­ko ol­la kau­nis ihan luon­nos­taan? Tänä ai­ka­na nämä ovat ajan­koh­tai­sia ky­sy­myk­siä.

Voi­ko ol­la kau­niim­paa ja täy­del­li­sem­pää ih­mi­sen kau­neut­ta, kuin mitä nä­em­me pie­nes­sä lap­ses­sa? En kos­kaan lak­kaa ihai­le­mas­ta vas­ta­syn­ty­nyt­tä. Kas­von­piir­tei­den li­säk­si vau­vas­ta uh­kuu puh­taus, vi­at­to­muus ja ai­tous.

En­tä jos lap­si on sai­ras ja hä­nel­lä on nor­maa­lin ke­hi­tyk­sen puut­tei­ta? Jot­kut lap­sen lä­hei­set saat­ta­vat ar­kail­la tuo­da las­ta tois­ten nä­ky­vil­le. He pel­kää­vät ih­met­te­lyä ja ken­ties sää­lit­te­lyä. Ta­pa­sin työ­har­joit­te­lu­ni ai­ka­na hy­vin eri­lai­sia lap­sia. Mi­nul­le on jää­nyt sy­väs­ti mie­leen eräs poi­ka, jol­la oli vain vä­hän elä­mi­seen tar­vit­ta­via tai­to­ja. Hän is­tui aa­mui­sin ma­ta­lal­la pen­kil­lä edes­sä­ni, ai­van sy­lis­sä­ni, pei­lin edes­sä. Näp­päi­lim­me vii­si­kie­li­sel­lä kan­te­leel­la ja seu­ra­sim­me pei­lis­tä. Opin tun­te­maan hä­net ja hän op­pi luot­ta­maan mi­nuun. Hän oli su­loi­sen kau­nis, kun hän tum­mil­la sil­mil­lään kat­soi mi­nua.

Äi­din ja isän ra­kas­ta­va kat­se nä­kee lap­sen kau­nii­na.

En­tä mor­si­a­men ai­nut­laa­tui­nen kau­neus? Mikä sen saa ai­kaan? Puku, ku­kat, kam­paus vai jo­kin muu? Kaik­ki ne kuu­lu­vat vih­ki­äis­tun­nel­maan. Ajat­te­len, et­tä par­hain kau­nis­tus on rak­kaus, joka nä­kyy sil­mis­tä ja koko ole­muk­ses­ta.

On­ko ih­mi­nen kau­nis ar­ki­ses­sa elä­mäs­sään ja min­kä ikäi­se­nä hän on kau­nein? Al­po No­po­sen, tu­tun jou­lu­lau­lu­jen sa­noit­ta­jan, vuon­na 1912 kir­joit­ta­mas­sa ru­nos­sa Mah­do­ton rat­kais­ta ru­noi­li­ja poh­tii, ”minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­nein on”.

Ru­nos­sa ker­ro­taan:

”Hän on ys­tä­vä täh­tien, en­kel­ten,

hän on ke­vään kau­ne­hin kuk­ka­nen”

Runo ku­vaa ih­mis­tä elin­vuo­sien kart­tu­es­sa:

”On toi­vei­ta täy­si ja ul­jas hän,

hän uh­ku­vi voi­mia elä­män – –

Kun jos­kus hän pyyh­ki­vi ot­san hien

ja huo­kaa het­ki­sen lai­das­sa tien,

hä­nen kat­sees­san­sa ja piir­teis­sään

näen jäl­kiä kes­te­tyn myrs­ky­sään – –

Hä­net näen sit­ten van­huu­den syk­syl­lä,

pää har­maa­na, har­ti­at kyy­rys­sä;

ovat kas­vot ryp­pyi­set, sil­miss´ on

valo lauh­tu­nut il­ta-au­rin­gon.

– –

hän kau­nis on, min´ en tie­tää vois,

minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­niim­pi ois.”

Ih­mi­sen kau­neus muut­tuu iän myö­tä. Elä­mä piir­tää omat jäl­ken­sä. Ajat­te­len, et­tä pa­ras kau­neus on si­säis­tä. Mitä pa­rem­min ih­mi­sen tun­tee si­säl­tä päin pet­ty­mät­tä, sitä kau­niim­mal­ta hän näyt­tää. Sii­nä mie­les­sä on tot­ta se­kin, et­tä ”kau­neus on kat­so­jan sil­mäs­sä”. Oli­si­pa jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä joku, joka kat­soo hän­tä ra­kas­ta­vin sil­min ja nä­kee hä­net kau­nii­na.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
22.1.2025

Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.

Room. 12:12

Viikon kysymys