Tä­män blo­gi­teks­tin aloit­ta­mi­nen on ol­lut vai­ke­aa. Mie­les­sä on pyö­ri­nyt ai­hei­ta, jois­ta olen ai­ko­nut kir­joit­taa. Sil­ti ai­na, kun olen is­tu­nut ko­neen ää­rel­le, sa­nat ovat ol­leet hu­kas­sa. Ne ovat jää­neet pyö­ri­mään jon­ne­kin näp­päin­ten ulot­tu­mat­to­miin, kuin kiu­sal­laan. Lo­pul­ta myös mie­les­sä keh­rän­neet ai­heet ovat len­näh­tä­neet pois.

Lo­pul­ta, mon­ta päi­vää var­si­nai­sen ”de­ad­li­nen” jäl­keen, is­tun taas ko­neel­le. Vie­lä­kään en ta­voi­ta sa­no­ja, jois­ta sai­sin teks­tiä ai­kaan. Me­nen Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen lu­ke­maan tois­ten kir­joit­ta­mia blo­ge­ja. Kir­joi­tuk­set osu­vat ja up­po­a­vat. Mi­ten tuo ja tuo­kin kir­joit­ta­ja osaa noin tai­ta­vas­ti ja kos­ket­ta­vas­ti aset­taa sa­nan­sa, luo­da suo­raan sy­dä­meen luo­taa­vaa teks­tiä? It­se en sii­hen pys­ty. Oma us­ko on jou­tu­nut ko­e­tuk­sel­le, jäl­leen ker­ran.

Oma va­ja­vai­suus ja ”van­ha osa”, in­hi­mil­li­nen mie­li, ovat taas nos­ta­neet pää­tään. En ole jak­sa­nut tyy­tyä osaa­ni. Ajoit­tain olen jak­sa­nut us­koa ja luot­taa, et­tä asi­at vie­lä jär­jes­ty­vät. Olen yrit­tä­nyt elää päi­vän ker­ral­laan, naut­tia elä­män lah­jas­ta. Vaik­ka olen­kin jo hy­väk­sy­nyt ko­ke­ma­ni on­net­to­muu­det mi­nul­le tar­koi­tet­tui­na, nii­tä seu­ran­neet ajal­li­set huo­let ovat sil­ti val­lan­neet mie­len. Mik­si Ju­ma­la ei ole näyt­tä­nyt rat­kai­su­ja pit­kään kuor­mit­ta­nei­siin ko­e­tuk­siin? Mik­si asi­oi­hin ei ole löy­ty­nyt oi­keu­den­mu­kai­sia rat­kai­su­ja? Mi­ten sel­vi­äm­me ta­lou­del­li­ses­ta ah­din­gos­ta? Pää­sem­me­kö tänä vuon­na ol­len­kaan Su­vi­seu­roi­hin?

Näis­sä miet­teis­sä lu­es­ke­len Päi­vä­mie­hen blo­gi­kir­joi­tuk­sia. Mo­net niis­tä osu­vat omiin tun­toi­hi­ni. Lo­pul­ta Juha Ha­ku­li­sen teks­ti Mik­si mei­tä ko­e­tel­laan? lo­pul­li­ses­ti py­säyt­tää mi­nut. Sii­tä löy­tyy poh­din­to­ja ja ana­ly­soin­tia juu­ri niis­tä miet­teis­tä, joi­den kans­sa olen vii­me ai­koi­na kamp­pail­lut. Me tar­vit­sem­me ko­e­tuk­sia, jot­ta meis­tä tu­li­si kes­tä­viä. ”Ja vaik­ka meil­tä otet­tai­siin­kin kaik­ki pois, niin em­me täl­löin kat­ke­roi­tui­si, sil­lä ei­hän meil­le mi­tään pi­tä­nyt­kään kuu­lua.”

Sy­dä­me­ni ja aja­tuk­se­ni lyö­vät het­ken tyh­jää. ”Sil­lä ei­hän meil­le mi­tään pi­tä­nyt­kään kuu­lua.” Avaan teks­tin­kä­sit­te­ly­oh­jel­man ja alan kir­joit­taa. Kun saan huo­let mie­les­tä ulos, jää sin­ne ti­laa kii­tok­sel­le.

Olen saa­nut viet­tää äi­tien­päi­vää oman rak­kaan per­hee­ni kans­sa. Jo­kai­nen per­heen­jä­sen on suu­ri lah­ja. Oma puo­li­so­kin näyt­tää ja tun­tuu tär­ke­äl­tä ja rak­kaal­ta. Vaik­ka ko­et­te­le­muk­set ovat ko­e­tel­leet suh­det­tam­me, niin Ju­ma­la on mei­tä aut­ta­nut eteen­päin. Mo­net rak­kaat ys­tä­vät ovat ol­leet tu­ke­nam­me ja jak­sa­neet kuun­nel­la huo­li­am­me. Heis­tä­kin olen ää­ret­tö­män kii­tol­li­nen.

Ul­ko­na ke­vät on vaih­tu­nut ke­säk­si. Olen saa­nut lä­hel­tä seu­ra­ta ke­vään he­rää­mis­tä ja al­ka­van ke­sän ih­mei­tä luon­nos­sa: kuun­nel­la, hais­tel­la, kat­sel­la ja tun­tea vuo­de­nai­ko­jen vaih­tu­mi­sen. Olen ko­ke­nut sii­tä suur­ta iloa ja rie­mua!

Muis­tan mie­les­sä­ni myös nii­tä ys­tä­vi­äm­me, jot­ka ei­vät ter­vey­ten­sä puo­les­ta pää­se enää kul­ke­maan met­sä­pol­ku­ja ja ki­vi­siä ran­to­ja. Toi­voi­sin pys­ty­vä­ni lä­het­tä­mään heil­le läi­käh­dyk­sen Ju­ma­lan hy­vyy­des­tä ja tu­le­vai­suu­den toi­vos­ta. Hil­jaa mie­les­sä­ni ru­koi­len heil­le kes­tä­vyyt­tä ja iloa, on­nen het­kiä. Mi­nul­la ei ole­kaan it­sel­lä­ni enää mi­tään ai­het­ta na­pis­ta.

Päi­vi Myl­ly­sen uu­des­ta ru­no­kir­jas­ta Et­tei mi­kään lau­lua sam­mut­tai­si (SRK 2016) löy­dän tä­hän het­keen so­pi­van ru­non:

Kuka meis­tä on val­mis ke­sään

Nos­ta kat­se maas­ta, kat­so tai­vaal­le

kuin­ka lin­nut ja pil­vet

lii­tä­vät

sel­lai­se­naan

Kuin­ka pui­den ok­sil­la

kuu­las lau­lu

ja valo

jo­kai­sen leh­den yl­lä.