Kul­jen koh­ti jou­lua mo­nen­lai­sin miet­tein. Mie­les­sä väik­kyy kuva tun­nel­mal­li­ses­ta ja sees­tei­ses­tä jou­lu­na­jas­ta. Ajal­li­set huo­let ja mur­heet ovat kui­ten­kin täyt­tä­neet aja­tuk­se­ni ai­na uu­del­leen ja uu­del­leen. Vaik­ka on­net­to­muu­des­ta­ni on ku­lu­nut jo vuo­sia, niin mo­net toi­meen­tu­loon ja kun­tou­tuk­siin liit­ty­vät asi­at ovat vie­lä kes­ken. Nii­den kes­kel­tä olen ajoit­tain jou­tu­nut har­ti­a­voi­min rai­vaa­maan ti­laa ilol­le ja kii­tol­li­suu­del­le. Mi­ten täl­lais­ten asi­oi­den kes­kel­lä löy­dän oi­ke­an jou­lun ja jou­lu­mie­len?

Aloi­tin jou­luun val­mis­tau­tu­mi­sen jo mar­ras­kuus­sa kuun­te­le­mal­la en­sin jou­lu­lau­lu­ja. Mo­net rak­kaat jou­lu­lau­lut vuo­sien ja vuo­si­kym­me­nien ta­kaa sai­vat sy­dä­me­ni läm­pe­ne­mään jou­lun lä­hes­ty­mis­tä var­ten. Vas­ta sen jäl­keen aloin hil­jak­seen ase­tel­la jou­lu­ver­ho­ja, kynt­ti­löi­tä ja ko­ris­tei­ta. Mat­ka koh­ti jou­lua tun­tui al­ka­neen. Sii­hen mat­kaan kuu­luu myös il­tai­sin las­ten vuo­teen ää­rel­lä lau­le­tun il­ta­lau­lun vaih­tu­mi­nen jou­lu­lau­luun.

Tä­nä­kin vuon­na olen tut­kis­tel­lut mie­les­sä­ni, mil­lais­ta jou­lua kai­paan ja odo­tan. Mikä te­kee jou­lus­ta Jou­lun? Tot­ta­han jou­lu­lau­lut, -va­lot ja -ko­ris­teet jol­lain lail­la tuo­vat jou­lu­tun­nel­maa, mut­ta mi­ten saam­me sy­dä­miim­me vie­raak­si Jou­lun lap­sen, vas­ta­syn­ty­neen Va­pah­ta­jan? Mi­ten mei­dän per­heem­me saa tänä vuon­na vas­taa­not­taa ja viet­tää jou­lun juh­laa? Vai on­ko jou­lun sy­vin sa­no­ma vaa­ras­sa huk­kua ajal­lis­ten suo­ri­tus­ten ja mur­hei­den al­le? Kuin­ka pal­jon mi­nun tai mei­dän pi­tää teh­dä töi­tä jou­lua var­ten? Vai löy­tyi­si­kö sy­vem­pi jou­luon­ni sit­ten­kin jät­tä­mäl­lä te­ke­mät­tä joi­ta­kin ai­kai­sem­min niin vält­tä­mät­tö­mil­tä tun­tu­nei­ta asi­oi­ta?

Ala­kou­lua käy­vä poi­ka­ni oli jo viik­ko­ja pu­hel­lut sii­tä, mi­ten hän ha­lu­ai­si tänä vuon­na pääs­tä esit­tä­mään Tier­na­poi­kia kou­lun jou­lu­juh­las­sa. Hän oli mi­nul­ta­kin ky­sel­lyt: "Luu­let­ko, et­tä mä voi­sin pääs­tä tier­na­po­jak­si?” Täs­sä erää­nä päi­vä­nä poi­ka tuli kou­lus­ta suo­raan luok­se­ni: ”äi­ti, en mä ha­lu­a­kaan men­nä tier­na­poi­kiin. Se te­hään­kin tänä vuon­na Star Wars ja Har­ry Pot­ter-tee­mal­la. En minä sem­mo­seen ha­lua men­nä mu­kaan.” Po­jan sil­mis­tä ku­vas­tui syvä suru ja pet­ty­mys.

Ky­se­lin po­jal­ta, mik­si hän ei ha­lua sii­hen osal­lis­tua ja mil­tä se esi­tys hä­nes­tä tun­tuu. ”No ei se lii­ty jou­luun mi­ten­kään ja me­nee ihan pi­lal­le.” Tun­sin it­se­kin su­rua po­jan puo­les­ta. Toi­saal­ta olin kui­ten­kin sii­tä iloi­nen, et­tä hän oli huo­man­nut tuon val­ta­van eron jou­lun sa­no­man ja noi­den vie­rai­den ele­ment­tien vä­lil­lä. Vaik­ka tier­na­poi­ka­e­si­tys si­näl­lään on mel­ko ää­ne­käs ja mah­ti­pon­ti­nen, niin siel­lä taus­tal­la on kui­ten­kin jou­lu­e­van­ke­liu­min sa­no­ma. Voi­ko sitä löy­tää noi­den Star War­sien ja Har­ry Pot­te­rin roo­li­hah­mo­jen ta­kaa? Mi­ten huk­kaan sii­nä jou­tuu­kaan tuo ”Juut­taan­maan Taa­ve­tin kau­pun­kiin syn­ty­nyt poi­ka­lap­si”!

En­sim­mäi­sen ad­vent­ti­sun­nun­tain koit­ta­es­sa me­nin nuo­rim­man lap­se­ni kans­sa kirk­koon, jos­sa ha­lu­sin kuul­la ad­ven­tin sa­no­mas­ta ja koh­ta syn­ty­väs­tä Jou­lun lap­ses­ta sekä lau­laa yh­des­sä Hoo­si­an­naa. Mes­sun aluk­si kir­kon ta­ka­o­vel­ta tuli kes­ki­käy­tä­vää pit­kin ris­ti­saat­tue. Ris­tin ja kynt­ti­län­kan­ta­jien jäl­keen saat­tu­ees­sa tuli tans­si­ja, joka not­kein liik­kein ojen­te­li it­se­ään eri suun­tiin ja pyö­räh­te­li su­la­vas­ti eteen­päin saat­tu­een mu­ka­na. En ol­lut us­koa sil­mi­ä­ni. Jo­ten­kin mi­nus­ta tun­tui, et­tä tuo esi­tys voi­si so­pia jon­ne­kin muu­al­le, mut­ta ei mie­les­tä­ni kirk­koon ei­kä var­sin­kaan ad­ven­tin ja jou­lun ajan mes­suun. Vie­lä mes­sun ai­ka­na tuo sa­mai­nen esi­tys jat­kui alt­ta­rin edes­sä. Tun­sin si­sim­mäs­sä­ni sa­man­kal­tais­ta pet­ty­mys­tä ja su­rua kuin poi­ka­ni muu­ta­maa päi­vää ai­em­min. Täl­lä ker­taa en löy­tä­nyt kir­kos­sa yh­teyt­tä Jou­lun lap­seen.

Viik­koa myö­hem­min osal­lis­tuin mie­he­ni kans­sa tuos­sa sa­mai­ses­sa kir­kos­sa pi­det­tyyn rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jär­jes­tä­mään jou­lu­lau­luil­taan. Ti­lai­suus oli ul­koi­ses­ti mel­ko pel­kis­te­tyn oloi­nen: ur­ku­jen ja poik­ki­hui­lun sä­es­tyk­sel­lä lau­let­tu­jen uu­sien ja van­ho­jen jou­lu­lau­lu­jen vä­lil­lä kuu­lim­me il­lan juon­ta­jal­ta ly­hyi­tä ti­lan­tee­seen so­pi­via tun­nel­ma­sa­no­ja. Sil­ti tämä yh­des­sä rak­kaim­man saat­to­mie­he­ni vie­rel­lä vie­tet­ty lau­lu­het­ki oli mu­ka­va ”py­säk­ki” täl­lä jou­lu­no­do­tuk­sen mat­kal­la­ni. Sii­hen het­keen ei­vät ulot­tu­neet ul­ko­na pu­hal­ta­vat kyl­mät vii­mat. Tun­tui, kuin lau­lu oli­si ko­hon­nut kor­ke­al­la ole­van kir­kon ka­ton läpi ja ylös tai­vaa­seen as­ti. ”Jo, jou­lun­rau­ha, saa­vu, jää nyt joka sy­dä­meen, luo toi­von, ilon läm­min sää maa­il­man kyl­myy­teen. Vie­raak­si saan nyt ku­nin­kaan, et muu­tu, Her­ra, mil­loin­kaan! Jo, jou­lun­rau­ha, saa­vu, jää, luo toi­von läm­min sää.” (Vir­si 31:3.)

Muis­te­len vii­me vuo­den jou­lu­na­lu­sai­kaa ja sitä, mikä jäi kaik­kein eni­ten siel­tä mie­leen. Yk­si mie­leen­pai­nu­vis­ta het­kis­tä syn­tyi, kun otin lap­sia mu­kaan men­nes­sä­ni van­hain­ko­tiin ta­paa­maan ys­tä­vää­ni. Veim­me hä­nel­le pie­niä jou­lu­muis­ta­mi­sia ja ky­syin hen­ki­lö­kun­nal­ta ja asuk­kail­ta, voi­sim­me­ko lau­laa heil­le joi­ta­kin jou­lu­lau­lu­ja. Mum­mot ja pa­pat kuun­te­li­vat ja kat­se­li­vat tar­kas­ti, kun lap­set lau­loi­vat ”Jou­lu­puu on ra­ken­net­tu, jou­lu on jo ovel­la” ja mui­ta tut­tu­ja jou­lu­lau­lu­ja. Yk­si ja toi­nen van­huk­sis­ta yh­tyi lau­luum­me hil­jaa nyö­ky­tel­len. Vuo­si­kym­me­net tun­tui­vat hä­vi­ä­vän vä­lil­täm­me, kun eri ikä­pol­vet lau­loi­vat yh­des­sä kai­kil­le tut­tu­ja lau­lu­ja. Sii­nä mie­le­ni ta­voit­ti jo­tain aja­ton­ta ja sy­käh­dyt­tä­vää.

Mo­nen­lai­sia jou­lu­a­ja­tuk­sia ja muis­to­ja miet­ties­sä­ni olen huo­man­nut, et­tä ta­voi­tan sy­vim­män ja mie­leen­pai­nu­vim­man jou­lu­mie­len jos­tain muus­ta kuin lah­ja­os­tok­sil­la, sii­vo­a­mi­sil­la ja jou­lu­kort­tien lä­het­tä­mi­sil­lä stres­saa­mi­ses­ta. Ai­na­kin mi­nul­le eri­lai­set koh­taa­mi­set, ajan an­ta­mi­nen lä­him­mäi­sel­le, aja­ton jou­lu­mu­siik­ki ja eri­tyi­ses­ti Raa­mat­tuun poh­jau­tu­van jou­lun sa­no­man esil­lä­pi­to ovat ele­ment­te­jä, jois­ta ra­ken­tuu läm­min, hyvä jou­lu­mie­li. Jos­kus täl­lais­ten hy­vään täh­tää­vien asi­oi­den kes­kel­lä on tul­lut eri­mie­li­syyk­siä, rii­te­lyä tai mui­ta ikä­viä si­vu­juon­tei­ta. Sil­loin on hyvä ot­taa vä­hän ”ta­ka­pak­kia” ja hap­pea, et­tä jak­saa kor­ja­ta vir­heen­sä pyy­tä­mäl­lä an­teek­si ja an­ta­mal­la toi­sil­le­kin an­teek­si. Sii­nä voi ko­kea te­ke­vän­sä si­sim­pään­sä­kin ”jou­lu­sii­vouk­sen” ja näin saa­da ko­kea an­teek­si­an­ta­muk­sen lah­ja­na, joka tu­lee ar­mos­ta. Sitä lah­jaa ei voi ta­voit­taa omal­la te­ke­mi­sel­lä vaan Ju­ma­lan ar­mos­ta.

Toi­von, et­tä jou­lun­viet­tom­me sai­si tä­nä­kin vuon­na hui­pen­tua mei­dän per­heel­lem­me pe­rin­tei­seen ta­paan jou­lu­aat­toil­ta­na kir­kos­sa vie­tet­tä­vään kan­sain­vä­li­seen jou­lu­har­tau­teen. Sil­loin, jou­lu­aa­ton ”häs­sä­kän” jäl­keen, kirk­koon ko­koon­tuu eri puo­lil­ta maa­il­maa tul­lei­ta ih­mi­siä kuu­le­maan jou­lu­e­van­ke­liu­mia useil­la eri kie­lil­lä. Siel­lä myös lau­le­taan ”Jou­lu­yö, juh­la­yö” -lau­lu useil­la eri kie­lil­lä yh­tä ai­kaa, ku­kin ha­lu­a­mal­laan kie­lel­lä. Täs­sä het­kes­sä unoh­tu­vat jou­lu­na­lus­viik­ko­jen tou­hu­a­mi­nen ja val­mis­te­lu. Täs­sä het­kes­sä ei muis­tu mie­leen ajal­li­set huo­let ja mur­heet, vaan sy­dä­men täyt­tää ilo Jou­lun lap­ses­ta. Hä­nes­tä, jon­ka kaut­ta saam­me us­koa evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man omal­le koh­dal­lem­me.

Täs­tä sy­käh­dyt­tä­väs­tä het­kes­tä ker­too myös Hil­ja Haah­den sa­noit­ta­ma ”Sy­dä­me­ni lau­lu”:

”Nyt ete­he­si pol­vis­tun

sua kat­son, sei­men pien­tä las­ta.

Suo, Jee­sus, luo­nas ol­la mun

ja kuul­la lau­lut tai­va­has­ta!

Mä pyy­dän, et­tä siu­nai­sit

mua pie­nen kä­tes hy­väi­lyl­lä,

ja jou­lun kirk­kaat en­ke­lit

mun an­na näh­dä sei­men yl­lä!

Nyt hil­jaa, et­tä kuu­li­sin,

nyt sul­jen sil­mät näh­däk­se­ni.

Oi, kii­tos, Jee­sus rak­ka­hin:

on tul­lut jou­lu sy­dä­mee­ni.”