Yri­tän lu­kea kir­jaa ison sai­raa­lan päi­vys­ty­so­sas­tol­la. Olo on huo­no, uni­kaan ei tule. Ih­met­te­len sai­raa­lan pat­jan ohuut­ta.

Kuun­te­len ja kat­se­len huo­neen ta­pah­tu­mia. Lää­kä­ri ja hoi­ta­ja käy­vät kat­so­mas­sa vas­ta­pää­tä työ­vaat­teis­sa ole­vaa mies­tä. Hän on töis­sä kaa­tu­es­saan lyö­nyt kyl­ken­sä. Kyl­ki­lui­ta on mur­tu­nut, hän saa ki­pei­tä kramp­pe­ja, jos yrit­tää vä­hän­kin liik­kua.

Sit­ten on val­loit­ta­vas­ti hy­myi­le­vä Jus­si, van­hem­pi mies, joka pu­ris­taa peh­mo­le­lua, sö­pöä kis­saa kä­sis­sään. Kuu­len, et­tä Jus­sil­la on ai­na­kin afa­sia, il­mei­ses­ti muu­ta­kin. Hän ei puhu, mut­ta ot­taa mie­lel­lään kiin­ni kä­des­tä tai sit­ten mis­tä ta­han­sa esi­nees­tä. Seu­raan, kun hän ot­taa an­tu­rei­taan ir­ti ja pyö­rit­tää nii­tä kä­sis­sään. Koh­ta hoi­ta­ja tu­lee nuh­te­le­maan, et­tei saa re­piä joh­to­ja. Peh­mo­le­lu­kin huk­kuu jon­ne­kin tut­ki­muk­sis­sa käyn­nin ai­ka­na. Hoi­ta­jat al­ka­vat et­siä sitä aa­mul­la. Mie­tin, mitä Jus­sil­le on ta­pah­tu­nut ja mil­loin, hän näyt­tää ul­koi­ses­ti hy­vä­kun­toi­sel­ta.

Vii­mei­sek­si huo­nee­seen tuo­daan iso mies, joka ei puhu ei­kä lii­ku. Kuu­len, kun hän hen­git­tää vai­val­loi­sen oloi­ses­ti. Kuin­ka­han va­ka­va hä­nen ti­lan­sa on? Ei hän kui­ten­kaan ole te­ho­hoi­dos­sa.

Mie­leen tu­le­vat sii­o­nin lau­lun 190 sa­nat: ”On ly­hyt hau­ras elä­mä maan pääl­lä, ei py­sy­väis­tä si­jaa ole tääl­lä.” Mie­tin, kuka tä­män huo­neen mie­his­tä voi­si ol­la en­sim­mäi­nen läh­ti­jä? Eh­kä vai­ke­as­ti hen­git­tä­vä iso mies. Jus­si näyt­tää fyy­si­ses­ti niin hy­vä­voi­mai­sel­ta, et­tä elin­vuo­sia saat­taa ol­la pal­jon­kin edes­sä. En­sim­mäi­nen läh­ti­jä voin hy­vin­kin ol­la minä it­se. En­tä jos au­to, jon­ka pus­ku­ria vas­ten kol­mas huo­ne­ka­ve­ri­ni kaa­tui, oli­si aja­nut hä­nen pääl­tään? Läh­dön ai­ka on ih­mi­sil­tä sa­las­sa, sen tie­tää vain Ju­ma­la. Läh­tö­jär­jes­tys ei ole niin mer­kit­tä­vä asia, mut­ta se on, on­ko syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa.

Ih­met­te­len, mi­ten minä olen saa­nut säi­lyä us­kon omis­ta­ja­na, Ju­ma­lan lap­se­na, puut­teis­ta­ni ja heik­kouk­sis­ta­ni huo­li­mat­ta. Se on jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön­tä. En tun­ne ole­va­ni sitä hy­vää maa­pe­rää, jos­ta kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa pu­hu­taan. En­tä ovat­ko huo­ne­to­ve­ri­ni saa­neet kos­kaan ol­la tuon Ju­ma­lan sa­nan sie­me­nen kans­sa te­ke­mi­sis­sä? Toi­von, et­tä he­kin sai­si­vat ol­la us­kon lah­jan omis­ta­jia. Jos­pa vii­meis­tään en­si ke­sä­nä, kun su­vi­seu­rat­kin ovat Po­ris­sa, ai­na­kin joku heis­tä kuu­li­si evan­ke­liu­min vies­tin. Sitä em­me ih­mi­si­nä tie­dä, kuka ot­taa sa­nan us­kol­la vas­taan ja kuka ei, se­kin on Ju­ma­lan työ. Voim­me kui­ten­kin ru­koil­la, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta sai­si lä­hes­tyä nii­tä, jot­ka ovat me­net­tä­neet us­kon lah­jan, vaik­ka sai­raa­lan huo­ne­ka­ve­rei­ta. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­sem­me ja an­taa tar­peen mu­kaan ti­lai­suu­den ja sa­no­ja­kin.

Olen vii­me kuu­kau­si­na ta­van­nut mo­nia va­ka­vien sai­rauk­sien ja kuo­le­man kans­sa kas­vo­tus­ten ole­via ih­mi­siä. Yk­si mat­ka­ys­tä­vä, per­hee­ni­sä, oli vii­me ke­vää­nä ti­lan­tees­sa, jos­sa lää­kä­rit sa­noi­vat lä­hei­sil­le, et­tä eli­nai­kaa on kor­kein­taan muu­ta­ma tun­ti. Ju­ma­lan aja­tuk­set oli­vat toi­set. Näim­me Jäm­sän seu­rois­sa. Hän sa­noi ol­leen­sa niin lä­hel­lä kuo­le­maa, et­tei enää pel­kää sitä, ja vaik­ka sai­raus ei ole ko­ko­naan voi­tet­tu, hän iloit­see jo­kai­ses­ta uu­des­ta päi­väs­tä. Sai­raa­las­sa ta­pa­sin pien­ten las­ten äi­din, joka oli iloi­nen ja tyy­ty­väi­nen ny­ky­ti­lan­tee­seen­sa, vaik­ka oli käy­nyt vuo­sia tais­te­lua usei­ta syö­piä vas­taan, ja tais­te­lu jat­kui yhä. Hän sai pää­o­sin ol­la ko­to­na. Har­voin olen ta­van­nut niin po­si­tii­vis­ta ih­mis­tä.

Sil­loin kun olem­me va­ka­van sai­rau­den, suu­ren su­run tai jon­kun muun ko­et­te­le­muk­sen myrs­kyn kes­kel­lä, elä­mä saat­taa tun­tua ai­van mah­dot­to­mal­ta, kär­si­mys lii­an suu­rel­ta, em­me­kä ol­len­kaan ym­mär­rä Ju­ma­lan tar­koi­tus­pe­riä. Mik­si-ky­sy­myk­siin ei löy­dy vas­tauk­sia. Us­ko­vai­nen van­hus saat­taa elin­pii­rin ka­ven­tu­es­sa ja vai­vo­jen li­sään­ty­es­sä ky­sel­lä, mik­si Ju­ma­la on unoh­ta­nut mi­nut tän­ne. Ju­ma­lal­la on sil­loin­kin jo­kin tar­koi­tus, vaik­ka em­me sitä ym­mär­rä. Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len: ”Kun ko­e­tuk­siin jou­tuu elä­mäm­me, on Her­ra it­se mei­dän vie­rel­läm­me." Olem­me mat­kal­la tai­vaa­seen, ja Ju­ma­la on lu­van­nut val­mis­taa mei­tä myös vii­meis­tä vi­hol­lis­ta var­ten.

Minä ja kyl­ki­luun­sa mur­ta­nut pää­sem­me ko­tiin seu­raa­van päi­vä­nä, Jus­si ja iso mies jää­vät osas­tol­le. Sa­naa­kaan em­me vaih­ta­neet.

Ko­to­na luen Pirk­ko-Lii­sa Lin­ja­man ru­noa:

Aa­mul­la kel­lo kah­dek­san

ti­pat tip­pu­vat so­lis­las­ki­moon.

Vuo­de on siis­ti,

la­bo­ra­to­ri­o­hoi­ta­ja käy­nyt,

voi­sin vaik­ka lu­kea Bo Car­pe­la­nin ru­no­ja.

Mut­ta ajat­te­len pien­tä poi­kaa,

joka juu­ri nyt on läh­dös­sä kou­luun.

On­ko syö­nyt mi­tään,

löy­tää­kö vil­la­su­kat,

on­ko ne­nä­lii­na tas­kus­sa,

unoh­taa­ko luis­ti­met ta­hal­laan,

kun ei näin iso­na keh­taa

luis­te­le­maan ope­tel­la.

Hä­nen sil­män­sä ha­lu­ai­sin näh­dä

ja oven­ra­os­ta

pi­me­ään aa­muun sa­teel­la

Kyy­ne­leet tu­le­vat sil­mii­ni. Saan näh­dä las­te­ni sil­mät, ja hei­tä oven­ra­os­ta pi­me­ään saa­tel­la. Tä­nään.