Pek­ka Kin­nu­nen

Syk­syl­lä 1523 Mart­ti Lut­her kir­joit­ti sa­nat hy­vin tun­te­maam­me vir­teen 261: "Oi iloit­kaa te kris­ti­tyt". Se oli hä­nen en­sim­mäi­nen vir­ten­sä seu­ra­kun­nan käyt­töön. Sii­tä käyn­nis­tyi lu­te­ri­lai­nen vir­si­pe­rin­ne. Kun me ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa, seu­rois­sa ja muis­sa ti­lai­suuk­sis­sa lau­lam­me, voim­me muis­taa, et­tä lu­te­ri­lai­nen pe­rin­ne al­koi 500 vuot­ta sit­ten.

Mart­ti Lut­her oli kir­joit­ta­nut en­sim­mäi­sen ru­non­sa sa­ma­na vuon­na. Hän ker­too ru­nos­sa kah­des­ta mun­kis­ta. Nuo­ret mun­kit oli­vat kään­ty­neet Lut­he­rin us­koon ja hei­dät pol­tet­tiin ro­vi­ol­la Brys­se­lis­sä. Lut­her laa­ti tä­hän ru­noon myös sä­vel­män vuon­na 1523.

En­sim­mäi­nen Lut­he­rin kah­dek­san lau­lun ko­ko­el­ma il­mes­tyi tam­mi­kuus­sa 1524. Sen sä­vel­miä ko­ko­si ja laa­ti Jo­han Walt­her, tun­net­tu us­kon­puh­dis­tuk­sen sä­vel­tä­jä. Hän ker­too muis­tel­mis­saan sii­tä, mitä mu­siik­ki mer­kit­si Lut­he­ril­le:

”Niin­pä tie­dän ja to­dis­tan to­dek­si, et­tä tämä pyhä Ju­ma­lan mies tun­si suur­ta iloa mu­sii­kis­ta niin vir­si­lau­lun kuin myös vai­ke­am­man tai­de­lau­lun alu­eel­la. Hä­nen kans­saan olen lau­la­nut mo­net kal­liit het­ket ja usein näh­nyt, kuin­ka tuo ra­kas mies niin hen­ges­sään rie­mas­tui lau­la­mi­ses­ta, et­tei hän kos­kaan näyt­tä­nyt saa­van­sa kyl­lik­si lau­la­mi­ses­ta ei­kä mu­sii­kin ylis­tä­mi­ses­tä.”

Hen­gel­li­sen lau­lun mer­ki­tys

Lau­lu­ko­ko­el­man pai­nok­ses­sa 1525, sen esi­pu­hees­sa, Lut­her lau­suu lau­lu­jen mer­ki­tyk­ses­tä kris­til­li­ses­sä seu­ra­kun­nas­sa:

”Se et­tä mei­dän on hyvä ja mie­lui­nen Ju­ma­lal­le lau­laa hen­gel­li­siä lau­lu­ja, on mie­les­tä­ni to­tuus, jos­ta yk­si­kään kris­tit­ty ei voi ol­la tie­tä­mä­tön; sil­lä ei ai­no­as­taan ​​Van­han tes­ta­men­tin pro­feet­to­jen ja ku­nin­kai­den esi­merk­ki (jot­ka ylis­ti­vät Ju­ma­laa lau­lul­la ja mu­sii­kil­la, ru­noil­la ja kai­ken­lai­sil­la kie­li­soit­ti­mil­la), vaan myös koko kris­ti­kun­nan sa­man­lai­nen käy­tän­tö on alus­ta al­ka­en, eri­tyi­ses­ti psal­mien suh­teen, hy­vin tie­dos­sa: niin, pyhä Paa­va­li mää­rää myös sa­man (1. Kor. 14.) ja käs­kee ko­los­sa­lai­sia ​​kol­man­nes­sa lu­vus­sa lau­la­maan hen­gel­li­siä lau­lu­ja ja psal­me­ja sy­dä­mes­tä Her­ral­le, jot­ta sen sa­naa, Ju­ma­laa ja kris­til­lis­tä op­pia edis­te­tään ja har­joi­te­taan kai­kin ta­voin.”

Lut­he­rin oma­koh­tai­nen ko­ke­mus vir­res­sä

Vir­si 261 ku­vaa Lut­he­rin omia ko­ke­muk­sia. Hän ker­too sii­nä, mitä it­se oli ko­ke­nut epä­us­kon ti­las­sa ja kuin­ka hän sii­tä va­pau­tui.

2. Voi, kuin­ka lu­jaan mi­nua sai pi­tää kah­leis­san­sa tuo vi­hol­li­nen, saa­ta­na, ja käyt­tää or­ja­nan­sa! Näin syn­tiin yhä sy­vem­min ja oman­tun­non ki­pui­hin ja ah­dis­tuk­seen vai­vuin.

3. Kun omin neu­voin va­paak­si en pääs­syt syn­neis­tä­ni ja tur­vaa hy­vät te­ko­ni ei tuo­neet hä­däs­sä­ni, niin kai­ken toi­von ka­do­tin, näin kuo­le­man ja hel­ve­tin uh­kaa­van kau­huil­lan­sa.

Vir­ren seu­raa­vat sä­keis­töt kä­sit­te­le­vät pe­rus­teel­li­ses­ti Ju­ma­lan te­ko­ja mei­dän au­tuu­tem­me täh­den, Kris­tuk­sen lu­nas­tus­ta, jon­ka saa us­kol­la omis­taa. Tä­män ko­ke­nee­na Lut­he­rin vir­si pää­tyy kii­tok­seen:

11. Siis kii­tän Isää ar­mos­ta, kun Poi­kan­sa hän an­toi, ja kii­tän ai­na Jee­sus­ta, kun syn­ti­ni hän kan­toi. Hän mi­nut kuo­lon ki­das­ta ja pa­han hen­gen pau­lois­ta näin aut­toi tiel­le tai­vaan.

Vir­ret kuin saar­no­ja

Suo­ma­lai­sen vir­si­kir­jan Lut­her-vir­ret kä­sit­te­le­vät laa­jaa ai­he­pii­riä. Ka­te­kis­mus­vir­ret ker­to­vat kai­kis­ta ka­te­kis­muk­sen ai­heis­ta. Jou­kos­sa on mo­nia psal­mi­vir­siä ja tie­ten­kin us­kon­van­hurs­kaut­ta ja Ju­ma­lan sa­naa kä­sit­te­le­viä vir­siä.

Ylei­ses­ti Lut­he­rin vir­sis­tä voi sa­noa, et­tä ne ovat kuin saar­no­ja. Hä­nen tar­koi­tuk­sen­sa oli­kin, et­tä saar­nat opet­ta­vat sel­ko­kie­lel­lä elä­män tär­kein­tä asi­aa. Hän oli it­se saa­nut us­koa syn­nit an­teek­si ja löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, ar­mon val­ta­kun­nan, jon­ka kaut­ta avau­tuu pää­sy ian­kaik­ki­seen kirk­kau­den val­ta­kun­taan. Hä­nel­lä on tur­va ja loh­du­tus elä­mäs­sä ja kuo­le­mas­sa.

Lut­her tus­kin aa­vis­ti sitä, et­tä vie­lä vii­den­sa­dan vuo­den jäl­keen hä­nen vir­ten­sä pal­ve­le­vat us­kos­ta elä­vää ih­mis­tä. Kuu­sa­mo­lai­nen van­hus El­ma Väi­sä­nen ker­toi mi­nul­le, et­tä hän nuo­re­na tyt­tö­nä ta­lut­ti leh­miä tal­vi­so­dan pak­ka­ses­sa Kuu­sa­mos­ta Ou­lua koh­ti. Hän oli kuul­lut sa­tun­nai­sen ma­ja­pai­kan ra­di­os­ta Lut­he­rin vir­ren sa­nat ja ne loh­dut­ti­vat hän­tä:

1. Ju­ma­la om­pi lin­nam­me ja vah­va tur­va ai­van, on miek­kam­me ja kil­pem­me ajal­la vaa­ran, vai­van. Se van­ha vai­noo­ja, ka­va­la, kau­hea, on kii­vas, kiuk­kui­nen ja jul­ma, hir­mui­nen. Vain Her­ra hä­net voit­taa. (VK 170.)

Tu­tuin jou­lu­vir­tem­me

Jou­lu­vir­si En­ke­li tai­vaan syn­tyi jou­luk­si 1534. Luuk­kaan evan­ke­liu­miin, jou­lu­e­van­ke­liu­miin, poh­jau­tu­vas­sa al­ku­pe­räi­ses­sä vir­res­sä on 15 sä­keis­töä. Se oli tar­koi­tet­tu las­ten sei­mi­ku­va­el­mak­si, jol­lai­sia sii­hen ai­kaan har­ras­tet­tiin. Sä­keis­töt en­sim­mäi­ses­tä vii­den­teen lau­laa en­ke­li (Luuk. 2:10–12). Kuu­den­nes­sä sä­keis­tös­sä lap­set lau­la­vat pai­men­ten sa­nat (Luuk. 2:15), ja sä­keis­töis­sä 7–14 he as­tu­vat yk­si­tel­len sei­men ää­reen pu­hu­tel­len Jee­sus-las­ta. Vir­si päät­tyy Ju­ma­lan ylis­tyk­seen.

Lut­he­rin vir­siä ny­kyi­ses­sä vir­si­kir­jas­sam­me:

21 En­ke­li tai­vaan

22 Si­nua, Jee­sus kii­täm­me

96 Kuo­le­man kah­leet mur­ta­nut

113 Oi Pyhä Hen­ki, vah­vis­ta

114 Oi Pyhä Hen­ki, Ju­ma­la

170 Ju­ma­la om­pi lin­nam­me

187 Ar­mah­da, Her­ra Ju­ma­la

190 Sun sa­naas suo­jaa, Ju­ma­la

208 Oi tai­vaal­li­nen Isäm­me

214 Kun kas­teen Jor­dan­vir­ras­sa

227 Ylis­tys ol­koon ai­na Isäl­lem­me

261 Oi iloit­kaa, te kris­ti­tyt

267 Sua sy­vyy­des­tä avuk­si

Lue tä­män vii­kon Päi­vä­mie­hes­tä En­ke­li tai­vaan -vir­ren kaik­ki al­ku­pe­räi­set sä­keis­töt.