Van­haa ta­loa en­ti­söi­des­sä men­nyt ja tu­le­va aset­tu­vat osak­si ny­ky­het­keä. Men­nyt nä­kyy konk­reet­ti­si­na jäl­ki­nä, pii­lu­kir­veen jät­tä­mi­nä ku­vi­oi­na. Puun­pö­lyi­seen ny­ky­het­keen su­lau­tuu tu­le­va: toi­veet ja mie­li­ku­vat sii­tä, min­kä­lai­sen ko­din täs­tä saam­me. Sii­hen si­säl­tyy ru­kouk­sia, joi­hin em­me eh­di erik­seen hil­jen­tyä. Ne nou­se­vat Ju­ma­lan puo­leen nau­la­pys­syn ti­kut­ta­es­sa pa­nee­lei­ta sei­nään.

Re­mon­tin ede­tes­sä poh­dim­me tois­tu­vas­ti, mi­ten jat­kam­me mei­tä edel­tä­vien su­ku­pol­vien työ­tä. On­ko pa­rem­pi jät­tää hei­dän kä­ten­sä jäl­ki en­nal­leen vai pi­täi­si­kö sitä vah­vis­taa? Jo­ta­kin voi ol­la vii­sas­ta pur­kaa ko­ko­naan pois. On so­vel­let­ta­va sil­le poh­jal­le, jon­ka toi­set ovat luo­neet. Vä­lil­lä häm­mäs­tym­me: mik­si tun­te­ma­ton, eh­kä jo edes­men­nyt ra­ken­ta­ja, pää­tyi te­ke­mään sei­nän juu­ri tuol­la ta­val­la?

Ny­ky­het­ki si­säl­tää omal­ta kan­nal­tam­me kai­ken; voim­me elää vain sii­nä. Ny­kyi­seen tul­laan men­nees­tä. Ha­kies­sam­me oman elä­mäm­me poh­jaa me pon­nis­tam­me en­nen ol­lees­ta: syn­nym­me osak­si su­ku­pol­vien ket­jua, su­vun ja kan­sa­kun­nan his­to­ri­aa. Tämä päi­vä liit­tyy his­to­ri­an jat­ku­moon. Täs­sä yh­dis­ty­vät men­nyt ja tu­le­va.

Ai­ka-kä­si­te ja sii­hen liit­ty­vät mit­ta­yk­si­köt ovat ih­mi­sel­le vä­li­nei­tä, joi­den avul­la voim­me aset­taa elä­määm­me jär­jes­tyk­seen. Tar­vit­sem­me mi­nuu­tit, tun­nit, kuu­kau­det ja vuo­det; pien­ten las­ten van­hem­pi­na se­kun­nit­kin ovat toi­si­naan rat­kai­se­via.

Vaik­ka maa­il­ma on his­to­ri­an­sa ai­ka­na tek­ni­ses­ti ke­hit­ty­nyt ja elin­ta­so nous­sut, ih­mi­se­lä­män pe­rus­ta­vat asi­at ovat py­sy­neet sa­moi­na. Ih­mi­nen syn­tyy ja kuo­lee, ra­ken­taa ja pur­kaa, ke­rää ja vis­kaa me­ne­mään. It­ku ja nau­ru ovat kuu­lu­neet maas­ta sii­tä saak­ka, kun ih­mi­nen kar­ko­tet­tiin pa­ra­tii­sis­ta. ”Mitä nyt on, sitä on ol­lut en­nen­kin, ja mitä vas­te­des on, si­tä­kin on ol­lut en­nen. Ju­ma­la tuo esiin sen, min­kä ai­ka on vie­nyt.” (Saarn. 3:15.)

Sa­nas­saan Ju­ma­la an­taa vas­tauk­sia sel­lai­siin ky­sy­myk­siin, jot­ka ovat tie­toa ke­rää­vien ja kar­tut­ta­vien mit­ta­rei­dem­me, jopa ai­ka­kä­sit­teem­me, ulot­tu­mat­to­mis­sa. Hän an­taa vas­tauk­sia nii­hin ky­sy­myk­siin, jot­ka ovat rat­kai­se­via mit­taa­mat­to­mas­sa ian­kaik­ki­suu­des­sa – sii­nä kuo­le­man jäl­kei­ses­sä to­del­li­suu­des­sa, joka ei vie­lä au­ke­ne kä­si­tys­ky­vyl­lem­me.

Ju­ma­la ei kii­ruh­da kel­lo­jem­me mu­kaan. Em­me voi mi­ta­ta hä­nen aja­tuk­si­aan ja te­ko­jaan. Kol­me vuot­ta sit­ten odo­tim­me per­hee­seem­me las­ta, jon­ka lää­kä­rit ker­toi­vat ole­van pa­ran­tu­mat­to­mas­ti sai­ras. Odo­tuk­sen kuu­kau­si­na ky­syim­me lap­sem­me elä­män tar­koi­tus­ta. Syn­ty­män het­kel­lä saim­me pa­la­ta al­kuun, ajal­lis­ten mit­ta­rei­den toi­sel­le puo­lel­le, elä­män ih­meen ää­rel­le.

Oman lap­sen, sa­moin kuin us­kos­sa nuk­ku­nei­den iso­van­hem­pien muis­to on vah­vis­ta­nut epäi­lys­ten het­kel­lä us­ko­maan. Us­kom­me pää­mää­rä on ian­kaik­ki­nen elä­mä Ju­ma­lan luo­na, hä­nen yh­tey­des­sään ja us­kos­sa nuk­ku­nei­den rak­kai­dem­me lä­hel­lä. Ai­kam­me tääl­lä on ly­hyt, pi­sim­mil­lään­kin. Kuo­le­man het­kel­lä Ju­ma­la ei mit­taa ih­mi­sen ikä­vuo­sia, ei edes ker­ty­nei­tä an­si­oi­ta.

Pie­ni tyt­töm­me eli yh­den päi­vän. Hä­nen nu­kut­tu­aan odot­ta­maan ylös­nou­se­mus­ta, meil­le jäi kuva ehy­es­tä ja ko­ko­nai­ses­ta elä­mäs­tä. Ei tun­tu­nut tär­ke­äl­tä ky­syä, mik­si hän eli niin vä­hän ai­kaa tai mik­si Ju­ma­la an­toi hä­nel­le va­ka­van sai­rau­den. Ju­ma­la loi lap­sem­me ja ot­ti hä­net luok­seen. Jos­ta­kin syys­tä Ju­ma­la an­toi meil­le nuo ras­kaat, mut­ta sa­mal­la kos­ket­ta­vat ja mer­ki­tyk­sel­li­set het­ket hä­nen lä­hel­lään.

Koen, et­tä täs­sä ajas­sa em­me pys­ty ta­voit­ta­maan Ju­ma­lan rau­haa, joka las­keu­tui vas­ta­syn­ty­neen lap­sem­me kas­voil­le hä­nen nuk­ku­es­saan pois. Jo­tain sii­tä saam­me ko­kea an­teek­si­an­ta­muk­ses­sa, mut­ta täy­del­li­ses­ti tun­nem­me sen vas­ta Ju­ma­lan luo­na.

Ju­ma­lan lah­joit­ta­ma us­ko ei ole ih­mis­ten ke­hit­tä­mien mit­ta­rei­den ulot­tu­vis­sa, jo­ten tie­teel­li­siin to­dis­tei­siin no­jaa­van ih­mi­sen voi ol­la vai­kea pi­tää sitä to­del­li­se­na. Raa­ma­tun il­moi­tuk­sen pe­las­tuk­ses­ta ja tu­le­vas­ta elä­mäs­tä voim­me ko­kea to­dek­si vain us­kon avaa­mal­la ym­mär­ryk­sel­lä, ”us­kon sil­min” (Vk. 301:5).

Us­kon sil­min oma elä­mä näyt­täy­tyy ly­hy­e­nä vai­hee­na Ju­ma­lan mit­taa­mat­to­mas­sa ian­kaik­ki­suu­des­sa: ”Vain kou­ral­li­sen päi­viä sinä an­noit mi­nul­le, elä­mä­ni on si­nun sil­mis­sä­si kuin ohi­kii­tä­vä het­ki. Vain tuu­len­hen­käys ovat ih­mi­set, kaik­ki tyyn­ni.” (Ps. 39:6.)

Ju­ma­lan il­moi­tuk­ses­sa ei ole vä­hek­sy­vä sävy, vaik­ka se osoit­taa ih­mi­sen pie­nuu­den. ”Kai­ken hän on alun al­ka­en teh­nyt hy­väk­si ja aset­ta­nut iä­ti jat­ku­maan, mut­ta ih­mi­nen ei kä­si­tä Ju­ma­lan te­ko­ja, ei nii­den al­kua ei­kä lop­pua” (Saarn. 3:11). Kaik­kea mei­dän ei tar­vit­se­kaan ym­mär­tää; ih­mi­ses­tä ei ole tul­lut, ei­kä tule luo­ma­kun­nan val­ti­as­ta. Täs­sä het­kes­sä ja ian­kaik­ki­suu­des­sa olem­me Ju­ma­lan var­mas­sa huo­len­pi­dos­sa.

Teks­ti jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä mar­ras­kuus­sa 2014.

Ku­vi­tus­ku­vat: An­ne Ni­ku­la, Ar­vi Tyni, Ma­ti­as Haa­ra­nie­mi, Jaak­ko Kos­ke­lo, An­ni­ka Myl­ly­lah­ti, Heta Ve­sa­mä­ki