Mart­ta ja Ma­ria sekä hei­dän vel­jen­sä La­sa­rus oli­vat Jee­suk­sen ys­tä­viä ja hä­nen seu­raa­ji­aan. Hei­dän ko­tin­sa Be­ta­ni­as­sa oli kol­men ai­kui­sen si­sa­ruk­sen koti. Be­ta­nia oli pie­ni kylä öl­jy­mä­en itä­puo­lel­la, kol­men ki­lo­met­rin pääs­sä Je­ru­sa­le­mis­ta, Je­ri­koon joh­ta­van tien var­rel­la. Ny­kyi­sin Be­ta­nia on ara­bi­ky­lä el Aza­riya, joka on saa­nut ni­men­sä Lat­sa­ruk­sen eli La­sa­ruk­sen mu­kaan. La­sa­rus­ta pi­de­tään­kin ky­län kuu­lui­sim­pa­na asuk­kaa­na, sil­lä kuol­leis­ta he­rät­tä­mi­nen oli suu­ri ih­me­te­ko.

Mar­tas­ta ja Ma­ri­as­ta on Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa kol­me ker­to­mus­ta. En­sim­mäi­sen ker­ran hei­dät mai­ni­taan Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa. Mart­ta aher­taa sil­loin ta­lou­sas­ka­reis­sa ja Ma­ria is­tuu kuun­te­le­mas­sa Jee­suk­sen ope­tus­ta. Kak­si muu­ta ker­to­mus­ta ovat Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa. Toi­ses­sa Jee­sus he­rät­tää Mar­tan ja Ma­ri­an vel­jen La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta, toi­ses­sa Ma­ria voi­te­lee Jee­suk­sen ja­lat nar­du­söl­jyl­lä.

Evan­ke­liu­mit ei­vät an­na ko­vin pal­jon tie­toa sii­tä, mil­lai­sia Mart­ta ja Ma­ria oli­vat ei­vät­kä lain­kaan sii­tä, mi­ten heis­tä oli tul­lut Jee­suk­sen seu­raa­jia. On kui­ten­kin mer­kit­tä­vää, et­tä juu­ri tämä kol­men lap­set­to­man ai­kui­sen koti oli Jee­suk­sel­le tär­keä le­väh­dys­paik­ka.

Vain yk­si on tar­peen

Luuk­kaan ker­to­muk­ses­sa Jee­sus kul­kee koh­ti Je­ru­sa­le­mia ja saa­puu ky­lään, jos­sa muu­an nai­nen, Mart­ta, ot­taa hä­net vie­raak­seen. Evan­ke­lis­ta ker­too, et­tä ”Mar­tal­la oli kä­det täyn­nä työ­tä vie­rai­ta pal­vel­les­saan”. Mart­ta oli sel­väs­ti luon­teel­taan pal­ve­le­va ih­mi­nen, joka sa­nan­mu­kai­ses­ti har­joit­ti di­a­ko­ni­aa, pal­ve­lua. Mart­ta oli il­mei­ses­ti myös per­heen pää, sil­lä ara­me­an kie­les­sä mara tar­koit­taa isän­tää tai her­raa ja mart­ha on sa­nan fe­mi­nii­ni­muo­to. Mart­ta oli siis to­del­li­nen emän­tä. Hän ha­lu­si teh­dä par­haan­sa, sil­lä juu­ta­lai­set ar­vos­ti­vat vie­raan­va­rai­suut­ta. Täs­sä suh­tees­sa Mart­ta täyt­ti sen roo­lin, jota nai­sel­ta tuon ajan yh­teis­kun­nas­sa odo­tet­tiin.

Hä­nen si­sa­ren­sa Ma­ria puo­les­taan kuun­te­li Jee­suk­sen jo­kai­sen sa­nan is­tuu­dut­tu­aan hä­nen jal­ko­jen­sa juu­reen. Näin yleen­sä ase­tut­tiin kuun­te­le­maan opet­ta­jaa. To­den­nä­köi­ses­ti Ma­ri­an käy­tös häm­men­si läs­nä­o­li­joi­ta, sil­lä tuo­hon ai­kaan juu­ta­lai­suu­des­sa rab­bien ei ol­lut ta­pa­na opet­taa nai­sia. Jee­suk­sen suh­tau­tu­mi­nen nai­siin oli päin­vas­tai­nen. Hän lä­hes­tyi eri­tyi­sel­lä rak­kau­del­la hal­vek­sit­tu­ja ja vä­hä­o­sai­sia, joi­hin nai­set­kin kuu­lui­vat.

Mar­tal­la oli kä­det täyn­nä työ­tä vie­rai­ta pal­vel­les­saan, ja sik­si hän tuli sa­no­maan: ”Her­ra, et­kö lain­kaan vä­li­tä sii­tä, et­tä si­sa­re­ni jät­tää kaik­ki työt mi­nun teh­tä­väk­se­ni? Sano hä­nel­le, et­tä hän aut­tai­si mi­nua.” Mut­ta Her­ra vas­ta­si: ”Mart­ta, Mart­ta, sinä huo­leh­dit ja hä­täi­let niin mo­nis­ta asi­ois­ta. Vain yk­si on tar­peen. Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois.” Jee­sus ei moit­ti­nut Mart­taa pal­ve­le­mi­ses­ta, ah­ke­ruu­des­ta ja vie­raan­va­rai­suu­des­ta, vaan sii­tä, et­tä hän hä­täi­li ja mu­reh­ti eh­kä yli koh­tuu­den. Ajal­li­set tou­hu­a­mi­set ja huo­let ei­vät sai­si es­tää sitä, mikä on elä­mäs­sä tär­kein­tä: Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­nen.

Mar­tal­la oli omat lah­jan­sa ja Ma­ri­al­la oman­sa. Mart­ta oli hyvä pal­ve­le­maan ja Ma­ria oli hyvä kuun­te­le­maan. Mo­lem­mil­la oli myös omat puut­teen­sa. Jee­sus ha­lu­si kiin­nit­tää Mar­tan huo­mi­on sii­hen, et­tä ylen­mää­räi­ses­sä tou­hu­a­mi­ses­sa ei ai­na jää ti­laa sil­le, mikä on to­del­la tar­peen. Olen­nais­ta ker­to­muk­ses­sa ei ole si­sa­rus­ten ver­tai­lu. Eri­lai­si­na mut­ta ta­sa­ver­tai­si­na hei­dän oli mie­tit­tä­vä asi­oi­den ar­vo­jär­jes­tys­tä, sil­lä ”vain yk­si on tar­peen”.

Mo­lem­mil­la si­sa­ruk­sis­ta oli oma kut­su­muk­sen­sa, per­soo­nal­li­suu­ten­sa mu­kaan. Täs­sä ker­to­muk­ses­sa Mar­tan kut­su­mus oli käy­tän­nön pal­ve­lu­työ, ja Ma­ri­an kut­su­muk­se­na oli Jee­suk­sen ope­tuk­sen kuun­te­le­mi­nen. Sii­tä Jee­sus sa­noi, et­tä ”Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan”.

Vel­jen he­rät­tä­mi­nen kuol­leis­ta

Toi­sen ker­ran Mart­ta ja Ma­ria esiin­ty­vät Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa yh­des­sä vel­jen­sä La­sa­ruk­sen kans­sa. La­sa­rus oli sai­raa­na ja hä­nen sis­kon­sa lä­het­ti­vät ys­tä­väl­leen ja Mes­ta­ril­leen vies­tin, et­tä veli sai­ras­taa. Kah­den päi­vän pääs­tä uu­ti­ses­ta Jee­sus läh­ti ope­tus­las­ten kans­sa Pe­re­as­ta Juu­de­aan ja Be­ta­ni­aan. Täs­sä vai­hees­sa ker­to­mus­ta ovat sa­nat: ”Jee­sus ra­kas­ti Mart­taa ja hä­nen si­sar­taan sekä La­sa­rus­ta.”

La­sa­rus eh­ti kui­ten­kin kuol­la en­nen Jee­suk­sen saa­pu­mis­ta. Juu­ta­lai­sen ta­van mu­kaan vai­na­ja py­rit­tiin hau­taa­maan jo kuo­lin­päi­vä­nä. Jee­suk­sen saa­pu­es­sa La­sa­rus oli nel­jät­tä päi­vää hau­das­sa. Kuul­tu­aan su­run ja va­li­tuk­sen mo­net lä­hel­lä asu­vat tu­li­vat loh­dut­ta­maan Mart­taa ja Ma­ri­aa vel­jen kuo­le­man täh­den.

Mart­ta läh­ti Jee­sus­ta vas­taan, ja hei­dän koh­da­tes­saan hän sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut. Mut­ta nyt­kin tie­dän, et­tä Ju­ma­la an­taa si­nul­le kai­ken mitä hä­nel­tä pyy­dät.” Kun Jee­sus sa­noi La­sa­ruk­sen nou­se­van kuol­leis­ta, Mart­ta to­te­si: ”Tie­dän kyl­lä, et­tä hän nou­see vii­mei­se­nä päi­vä­nä, ylös­nou­se­muk­ses­sa.” Tä­hän Jee­sus sa­noi: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le.” Jee­sus ky­syi Mar­tal­ta: ”Us­kot­ko tä­män?” ”Us­kon, Her­ra”, Mart­ta vas­ta­si, ”minä us­kon, et­tä sinä olet Mes­si­as, Ju­ma­lan Poi­ka, jon­ka oli mää­rä tul­la maa­il­maan.”

Sen jäl­keen Mart­ta pa­la­si ko­tiin ha­ke­maan su­re­van sis­kon­sa ja sa­noi hä­nel­le: ”Opet­ta­ja on tääl­lä ja kut­suu si­nua!” Myös Ma­ria il­mai­si Jee­suk­sel­le oman us­kon­tun­nus­tuk­sen­sa: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut.” Ma­ria pol­vis­tui Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen ja it­ki. Jee­sus­kin it­ki.

Kun Mart­ta, Ma­ria ja Jee­sus me­ni­vät La­sa­ruk­sen hau­dal­le, Jee­sus pyy­si, et­tä kivi hau­dan suul­ta otet­tai­siin pois. Mart­taa tämä aja­tus ei kui­ten­kaan miel­lyt­tä­nyt. Hän lie­nee luul­lut, et­tä Jee­sus ha­lu­si vie­lä ker­ran näh­dä kuol­leen ys­tä­vän­sä, ja kos­ka oli jo nel­jäs päi­vä kuo­le­mas­ta, Mart­ta es­te­li. Mut­ta Jee­sus ko­hot­ti kat­seen­sa, ru­koi­li Isään­sä ja huu­si: ”La­sa­rus, tule ulos!” Ta­pah­tui ih­me: La­sa­rus he­rä­si kuol­leis­ta. Mar­tan ja Ma­ri­an sil­mien edes­sä ta­pah­tui se, mi­hin he oli­vat juu­ri sa­no­neet us­ko­van­sa.

Mo­net vie­rai­na ol­leis­ta juu­ta­lai­sis­ta us­koi­vat nyt Jee­suk­seen, osa taas meni fa­ri­seus­ten pu­heil­le ker­to­maan pa­han­suo­paa vies­tiä. ”Sii­tä päi­väs­tä läh­tien neu­vos­ton ta­voit­tee­na oli sur­ma­ta Jee­sus.” La­sa­ruk­sen he­rät­tä­mi­nen kuol­leis­ta oli­kin Jee­suk­sen vii­mei­siä maan­pääl­li­siä ih­me­te­ko­ja. Tä­män jäl­keen evan­ke­liu­mi jat­kuu ker­to­muk­sel­la sii­tä, kuin­ka Jee­sus pää­te­tään sur­ma­ta.

Hyvä osa

Pää­si­äis­juh­la oli lä­hes­ty­mäs­sä. Kuu­si päi­vää en­nen pää­si­äis­tä Jee­sus tuli jäl­leen Be­ta­ni­aan. Teks­tis­sä ei mai­ni­ta paik­kaa, mut­ta to­den­nä­köi­ses­ti hän meni Mar­tan, Ma­ri­an ja La­sa­ruk­sen ko­tiin. Jee­suk­sel­le tar­jot­tiin siel­lä ate­ria. Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta, ja La­sa­rus oli yk­si Jee­suk­sen pöy­tä­kump­pa­neis­ta. Sit­ten Ma­ria ot­ti täy­den pul­lon kal­li­sar­vois­ta nar­du­söl­jyä, joka mak­soi työ­mie­hen vuo­si­an­si­on ver­ran. Hän voi­te­li sil­lä Jee­suk­sen ja­lat ja kui­va­si ne hiuk­sil­laan. Yh­teis­tä Luuk­kaan ker­to­muk­sen kans­sa on se, et­tä jäl­leen Ma­ria oli ”jal­ko­jen juu­res­sa”.

Jal­ko­jen voi­te­lu oli suu­rim­man pal­ve­lun osoi­tus, mitä vie­raal­le saat­toi teh­dä. Täl­lä pal­ve­lul­la Ma­ria ha­lu­si osoit­taa rak­kau­ten­sa ja kii­tol­li­suu­ten­sa Jee­sus­ta koh­taan. Ma­ria oli nyt ak­tii­vi­nen pal­ve­li­ja, ei vain kuun­te­li­ja. Hän oli roh­kea, mut­ta sa­mal­la hil­jai­nen ja nöy­rä. Hän ei myös­kään las­ke­nut kus­tan­nuk­sia, voi­teen ra­hal­lis­ta ar­voa. Kun pai­kal­la ol­lut Juu­das Is­ka­ri­ot nuh­te­li Ma­ri­aa kal­liin öl­jyn käyt­tä­mi­ses­tä voi­te­luun ei­kä hy­vän­te­ke­väi­syy­teen, Jee­sus sa­noi Juu­dak­sel­le Ma­ri­an teon ole­van merk­ki hä­nen tu­le­vas­ta kuo­le­mas­taan: ”An­na hä­nen ol­la, hän te­kee tä­män hau­taa­mis­ta­ni var­ten.” Seu­raa­va­na päi­vä­nä Jee­sus rat­sas­ti­kin aa­sil­la Be­ta­ni­as­ta Je­ru­sa­le­miin, koh­ti kär­si­mys­tä, kuo­le­maa ja lo­pul­ta ylös­nou­se­muk­sen voit­toa.

Ma­ria ja Mart­ta oli­vat eri­lai­sia, omia per­soo­nal­li­suuk­si­aan. Kai­kis­sa kol­mes­sa evan­ke­liu­mi­ker­to­muk­ses­sa ko­ros­tuu sis­kok­sia yh­dis­tä­vä tär­kein asia, us­ko. Kum­pi­kin seu­ra­si Jee­sus­ta, pal­ve­li hän­tä, kuun­te­li hän­tä ja tun­nus­ti jul­ki­ses­ti us­kon­sa hä­neen. Raa­mat­tu ker­too, et­tä Jee­sus ra­kas­ti Mart­taa ja hä­nen si­sar­taan Ma­ri­aa sekä La­sa­rus­ta. Heil­lä oli hyvä osa.

Luuk. 10:38–42; Joh. 11:1–44, 12:1–8

Noo­ra Tala-Kop­pe­roi­nen

Kir­joi­tus on jul­kais­tu te­ok­ses­sa Raa­ma­tun nai­sia Ee­vas­ta Pris­caan, SRK 2011