Su­san­na: Olen usein poh­ti­nut sekä per­heel­lis­ten et­tä per­heet­tö­mien ys­tä­vie­ni kans­sa, mi­ten epä­ta­sai­ses­ti elä­mä an­taa eri asi­oi­ta. Jos it­sel­lä on puu­tet­ta jos­tain, on toi­sel­la sitä niin yl­lin kyl­lin, et­tä se tun­tuu hu­kut­ta­val­ta. Per­heel­lis­ten ja per­heet­tö­mien elä­män eri­lai­suus tun­tuu kul­mi­noi­tu­van usein juu­ri sen ym­pä­ril­le, mis­tä on puu­tet­ta ja mitä tun­tuu ole­van lii­ak­si as­ti. Jol­lain ei ole kos­kaan mah­dol­li­suut­ta ot­taa ai­kaa it­sel­leen, toi­nen yrit­tää kek­siä si­säl­töä ar­ki-il­toi­hin­sa ja oh­jel­moi lo­man­sa täy­teen vält­ty­äk­seen pu­to­a­mas­ta joka pai­kas­ta pu­ris­ta­vaan yk­si­näi­syy­teen. Mo­lem­mat tuo­vat ar­keen kuor­maa, sekä puut­teet et­tä yl­tä­kyl­läi­syy­det.

Satu: On­ko sit­ten­kin niin, et­tä elä­män ke­veim­mät ja kuor­mit­ta­vim­mat asi­at ovat jos­kus sa­mo­ja? Olen äi­ti­nä ai­na ra­kas­ta­nut las­ten tuo­maa ke­ve­ää, pa­ran­ta­vaa ja spon­taa­nia iloa, nii­tä pe­ru­sar­jen koo­mi­si­a­kin het­kiä. Mut­ta toi­se­na het­ke­nä, vä­sy­nee­nä, huo­li lap­ses­ta saa hen­gi­tyk­sen sal­paan­tu­maan ja pa­lan nou­se­maan kurk­kuun. Kun mie­li on mur­hees­ta ras­kas, uni ei tule öi­sin ei­kä ruo­ka mais­tu. Äi­ti­nä ole­mi­sen tun­ne­kuor­maa on vai­kea ver­ra­ta mi­hin­kään muu­hun elä­mäs­sä. Esi­mer­kik­si lap­sen sai­ras­tu­es­sa se uu­vut­taa ta­val­la, jota on vai­kea se­lit­tää niil­le, jot­ka ei­vät ole sitä ko­ke­neet. Yh­täk­kiä koko maa­il­ma ku­tis­tuu yh­teen huo­nee­seen, yh­teen hen­gen­ve­toon, jon­ka toi­voo ole­van ta­sai­nen. Ei­kä enää edes tie­dä, on­ko hen­gi­tys oma vai lap­sen. Sil­loin huo­maa, mi­ten ohut­ta on se lan­ka, jol­la oma jak­sa­mi­nen roik­kuu – ja sil­ti, jos­tain nou­see voi­ma, jota ei tien­nyt it­ses­sä ole­van. On­nek­si kaik­kea ei tar­vit­se jak­saa omil­la voi­mil­la.

Su­san­na: Sink­ku­e­lä­män pa­ras ja pa­hin puo­li on mah­dol­li­suus elää vain it­sel­le. Se on suu­rin­ta mah­dol­lis­ta va­paut­ta, joka yh­täk­kiä voi­kin al­kaa tun­tua eris­tys­sel­lil­tä, sil­lä oma it­se ei ai­na rii­tä elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syy­den läh­teek­si. En tie­dä, ha­lu­a­vat­ko kaik­ki tun­tea it­sen­sä tar­peel­li­sek­si, mut­ta ai­na­kin it­se po­den toi­si­naan tar­peet­to­muu­den tun­net­ta. Tun­tuu kuin pi­täi­si jo­ten­kin lu­nas­taa ole­mas­sa­o­lon oi­keus: teh­dä jo­tain mer­kit­tä­vää, ol­la jol­lain ta­voin tär­keä, saa­vut­taa asi­oi­ta ja kan­taa kor­sia ke­koi­hin. Van­hem­muus pe­rus­te­lee ih­mi­sen tar­peel­li­suu­den ja mer­ki­tyk­sen; il­man van­hem­muut­ta täy­tyy omal­le ole­mas­sa­o­lol­le et­siä pe­rus­tei­ta vä­hän siel­tä ja tääl­tä. On­ko mi­nul­la tar­peek­si saa­vu­tuk­sia? Olen­ko minä tär­keä? Jää­kö mi­nus­ta mi­tään jäl­keen?

Satu: Pi­täi­si. Pi­täi­si sii­vo­ta, ko­ka­ta, lei­poa, pyy­kä­tä. Jär­jes­tää juh­lia ja ar­jen täh­ti­het­kiä. Muis­taa lu­kea las­ten Wil­ma, muut­tu­neet ai­ka­tau­lut, yh­del­le luis­ti­met. Toi­sen mo­not ovat lii­an pie­net ja kol­man­nen Vin­te­dis­tä os­te­tuis­ta tal­vi­ken­gis­tä poh­jat mu­re­nee pel­käs­tä sil­mäyk­ses­tä. Kus­ka­ta har­ras­tuk­siin, muis­taa las­ten ka­ve­ri­synt­tä­rit. Pi­täi­si ol­la hyvä äi­ti, vai­mo, viih­dyt­tä­vä ys­tä­vä, sis­ko, ty­tär. Pi­täi­si hoi­taa hy­vin päi­vä­työ ja yri­tyk­sen asi­ak­kaat. It­se­ään ei tie­ten­kään saa unoh­taa. Pi­täi­si nuk­kua riit­tä­väs­ti ja mie­luus­ti pal­jon sy­vää un­ta. Syö­dä mo­ni­puo­li­ses­ti, ter­veel­li­ses­ti her­ku­tel­len – eh­kä jo­tain maa­päh­ki­nä­voil­la kuor­ru­tet­tu­ja taa­te­lei­ta? Saa­da kui­tua, hy­viä ras­vo­ja, pro­tei­i­nia. Liik­kua kes­tä­vyys­lii­kun­taa, ke­hit­tää li­has­voi­maa, not­keut­ta ja mie­len­tyy­neyt­tä unoh­ta­mat­ta. Opis­kel­la ja si­vis­tää it­se­ään. Mi­ten rii­tän kai­kil­le muil­le, en­hän minä rii­tä it­sel­le­ni­kään?

Su­san­na: Jos­kus sin­kuis­ta pu­hu­taan yk­si­näi­si­nä, mil­lä vii­ta­taan kai­ke­ti yk­sin ole­mi­seen yk­si­näi­syy­den tun­teen si­jaan. Yk­si­näi­syys on kui­ten­kin osa mo­nen sin­kun elä­mää – ei ai­na, ei koko ajan, mut­ta toi­si­naan: elä­män­muu­tok­sis­sa, krii­si­ti­lan­teis­sa ja ihan ar­ki­sis­sa het­kis­sä, kun ha­lu­ai­si kuu­los­tel­la as­ke­lia, täyt­ty­vää ve­si­la­sia ja oven vai­me­aa ko­lah­dus­ta. Toi­sen läs­nä­o­lo tuo tur­vaa, vaik­ka tämä oli­si pik­ku­rui­nen tu­hi­se­va nyyt­ti sor­met hiuk­siin sot­keu­tu­nee­na. Toi­sen läs­nä­o­lo tuo iloa, huu­mo­ria, si­säl­töä ja aja­tuk­sia, jot­ka poik­ke­a­vat omis­ta, syn­nyt­tä­vät oi­val­luk­sia ja haas­ta­vat ju­miin jää­viä mie­len­si­säi­siä ke­lo­ja. Yk­sin ole­mi­nen tun­tuu ki­pe­ä­nä sil­loin, kun ha­lu­ai­si ol­la jon­kun va­lit­se­ma tai kun ha­lu­ai­si ko­kea ole­van­sa jon­kun tär­kein ih­mi­nen, pri­o­ri­teet­ti. Jos­kus on ah­dis­ta­vaa aja­tel­la, et­tei ke­nen­kään täs­sä maa­il­mas­sa tar­vit­se ot­taa mi­nua huo­mi­oon va­lin­to­jaan poh­ties­saan. Minä olen va­paa kai­kis­ta ja kaik­ki ovat va­pai­ta mi­nus­ta, ja jos­kus va­paus tun­tuu ole­van tyh­jyyt­tä täyn­nä.

Satu ja Su­san­na: Sis­ko­jen sie­lun­pei­lit hei­jas­ta­vat elä­mään sen, mitä ei ai­na it­se näe. Ne an­ta­vat nä­kö­kul­maa täy­sin eri­lai­ses­ta elä­män­ti­lan­tees­ta. Olem­me on­nek­kai­ta, kun mei­tä on kak­si sink­ku­sis­koa ja kak­si per­heel­lis­tä sis­koa. Sis­ko­jen puo­leen kään­nym­me ai­na en­sim­mäi­se­nä, kun jo­tain ta­pah­tuu – iha­naa, ka­ma­laa, jän­nit­tä­vää, yh­den­te­ke­vää – mi­kään asia ei ole lii­an suu­ri ei­kä lii­an pie­ni sis­koil­le ker­rot­ta­vak­si. He aut­ta­vat kul­ke­maan vai­keuk­sien läpi var­moin as­ke­lin, ja he yh­ty­vät jo­kai­seen iloon vil­pit­tö­min mie­lin, ko­ke­vat sen kuin oma­naan. Sis­ko­jen kans­sa voi ja­kaa kai­ken; pula-ai­ka­na he ja­ka­vat omas­taan, ja run­sau­den­pu­las­sa he ot­ta­vat vas­taan sen, mikä lii­al­li­se­na va­luu reu­no­jen yli.