Viime vuosina on ryhdytty tekemään itkututkimusta. Suomalaiset potevat enenevässä määrin masennusta. Yksinäisyys, toimeentulohuolet ja hälyuutiset surettavat. Monet itkevät illalla yksikseen kotona.
Kemistit ovat löytäneet itkun kyyneleistä suoloja, kalkkia, valkuaisaineita, kolesterolia ja C-vitamiinia. Ydinolemukseltaan itku on ihmiselle tunnusomainen tapa ilmaista tunteita. Itkemällä voi purkaa monia vastakkaisiakin tunteita: kuolleen omaisen kaipuuta, ahdistusta, liikutusta, kipua, pettymystä, vihaa, uupumusta, helpotusta ja iloa. Tunnetila voi heilahtaa ääripäästä toiseen. Sananlaskujen kirjaan (14:13) pohjautuu tuttu sanonta: ”Itku pitkästä ilosta.”
Kulttuurista riippuu, miten itkemiseen on asennoiduttu. Lähi-idän kansat ovat ilmaisseet tunteitaan avoimesti itkemällä. Israelin lapset itkivät Egyptin orjuudessa ja kohdatessaan vastuksia korvenmatkalla. Babylonian orjuudessa kanteleet ripustettiin pajuihin ja veisattiin itkuvirsiä. Synnintunto itketti.
Kun Daavidille avautui, että hän oli rikkonut 5. ja 6. käskyä vastaan, hänen luunsa musertuivat jokapäiväisestä valituksesta (Ps. 32:3). Vastoinkäymiset itkettivät. Jobilla itku tuli työksi, kun hän menetti omaisuutensa, terveytensä ja lapsensa.
Suomessa on voitu ajatella, että miehen ei sovi itkeä ainakaan toisten nähden. Kun hautajaisissa naisetkin ovat pidätelleet itkua, minun on tehnyt mieli sanoa: ”Anna itkun tulla!” Itku purkaa tunnepatoutumia ja edistää stressin synnyttämien haitallisten aineenvaihduntatuotteiden poistumista elimistöstä. Juutalaisen sananparren mukaan itku on sielun saippua.
”Itkekää itkevien kanssa”
Lasten asenne itkuun on luonnollinen. He ovat kertoneet, milloin ovat itkeneet ja nyökänneet myöntävästi, kun olen sanonut, että aina kannattaa itkeä kun itkettää.
Kerrotaan pikkupojasta, jonka naapurissa asuvalta mieheltä kuoli vaimo. Kun mies istui allapäin pihapenkillä, poika meni ja kiipesi miehen syliin. ”Mitä sinä sanoit sedälle?” äiti kysyi. ”En mitään, minä vain kiipesin sedän syliin ja autoin häntä itkemään.”
Lesken kyynellähteet avautuivat, kun syliin kömpi pieni myötäeläjä. Lapsi osoitti empatiaa surevaa kohtaan.
Sympatiaitkusta on kysymys silloin, kun yhdymme itkevän tunnetilaan itkemällä. Siihen liittyy Raamatussa oleva kehotus: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15).
Kun vihollinen uhkasi Israelin kansaa tai kuolema vieraili, itkijänaiset kutsuttiin laulamaan itkuvirsiä (Jer. 9:17). Karjalan ortodokseilla itkijänaiset olivat päätoimijoita hautajaisissa. Vanhakantaisilla ja kaunomaalailevilla itkuvirren sanoilla he saattoivat vainajat elävien mailta tuonpuoleiseen.
Syvästi eläytyen esitetty itkuvirsi herkisti miehetkin itkemään. Itkuvirsi sopi tunteiden purkukanavaksi, kun hyvästeltiin ystäviä, morsian saatettiin lapsuuskodista miehelään ja poika tai puoliso lähetettiin sotaan.
Itkullakin on määränsä
Vanhan kansan mielestä vainajaa tuli muistella ja surra, mutta suremisessa tuli noudattaa kohtuullisuutta. Liiat kyyneleet polttavat vainajaa, sanottiin. Suremisella oli myös määräaikansa. ”Aika on itkeä ja aika nauraa”, Raamatun Saarnaajan (3:4) muistettiin sanoneen.
Jeesus Siirakin kirjasta vanha kansa luki: ”Poikani, kuin joku kuolee, niin itke häntä, ja valita niinkuin se, joka suuren surun on saanut, ja kääri hänen ruumiinsa kohtuullisesti, ja anna hänen kunniallisesti tulla hautaan. Sinun pitää katkerasti itkemän – – ettei sinua paneteltaisi. Ja ota jälleen lohdutus, ettet murheella täytettäisi; sillä murheesta tulee kuolema, ja sydämen ahdistus tekee voimattomaksi. Muista häntä, niinkuin hän on kuollut, niin pitää myös sinunkin kuoleman: eilen piti minun, tänäpänä sinun. Sittekuin kuollut rauhassa makaa, niin lakkaa myös sinäkin häntä ajattelemasta, ja lohduta sinuas hänen tähtensä, että hänen henkensä on täältä niin vieroitettu.” (38:16–18, 23–24.)
Miten terapeuttinen tuo neuvo onkaan! Kun olemme kylliksi tehneet surutyötä, meillä on lupa etsiä lohdutusta ja eheytyä. Samalla meidän sopii ajatella omaa kuolevaisuuttamme ja tehdä siitä oikeat, jumalasuhdetta koskevat päätelmät. Kuollut tulee päästää rauhaan ja sallia mennä ”kaiken lihan tietä”. Samaa tietä menemme itse pian perässä.
Mistä ammentaa lohdutusta?
Lohdutusta voimme ammentaa Jumalan sanan lukemisesta, sen kuulosta ja rukouksesta. Masentunut voi turvautua myös ammattiauttajan tukeen ja etsiä vertaistukea seurakunnan sururyhmästä. Surun syöveristä kannattaa pyrkiä ihmisten ilmoille.
Jos tähän ei löydy heti voimia, sopii toivoa, että ystävät tulisivat edellä mainitun pikkupojan lailla jakamaan kaipuutamme. Uskovaista vainajaa meidän ei tarvitse itkeä kuten niiden, joilla ei mitään toivoa ole (1. Tess. 4:13). Meitä lohduttaa jällennäkemisen toivo.
Daavidkin pääsi itkunlaaksosta väljille vesille. Kun hän katui lankeemustaan, Naatan julisti hänelle synninpäästön. (2. Sam. 12:13.) Daavid tilitti hyvää oloaan laulamalla: ”Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois” (Ps. 32:1).
Itkun aiheita on kristitylläkin. Oma syntisyys ja epäuskoon langenneet lapset itkettävät. Nuokin murheen aiheet saamme rukouksessa kantaa Jumalalle ja kertoa matkaystäville. Kristuksen puolesta he julistavat kilvoitusta hidastaneet taakat anteeksi.
Perillä taivaassa kyyneleet pyyhitään silmistä. ”Yksi vanhimmista kysyi minulta: ’Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?’ Minä vastasin: ’Herra, sinä sen tiedät’. Hän sanoi minulle: ’Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet ja valkaisseet vaatteensa Karitsan veressä. – – Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet.’” (Ilm. 7:13–17.)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys