Raa­ma­tun kir­joi­tuk­sis­ta on vai­kea löy­tää au­ke­a­maa, jos­sa ei tu­li­si il­mi Ju­ma­lan rak­kaus, mut­ta myös ih­mi­sen pa­huus ja vi­hol­li­sen voi­ma. Vaik­ka Raa­ma­tun sa­no­ma on hyvä, se ei tar­koi­ta, et­tä kir­jas­sa ker­rot­tai­siin hy­vis­tä ih­mi­sis­tä. Kaik­kein syn­kin­tä pa­huus oli päi­vä­nä, jol­loin Kris­tus kuo­li. Rak­kau­des­ta mei­tä syn­ti­siä koh­taan Jee­sus luo­pui tai­vaan kirk­kau­des­ta ja va­lit­si nau­lat.

Jee­suk­ses­ta mak­set­tiin or­jan hin­ta

Paa­va­li kir­joit­taa: ”Hä­nel­lä oli Ju­ma­lan muo­to, mut­ta hän ei pi­tä­nyt kiin­ni oi­keu­des­taan ol­la Ju­ma­lan ver­tai­nen vaan luo­pui omas­taan. Hän ot­ti or­jan muo­don ja tuli ih­mis­ten kal­tai­sek­si. Hän eli ih­mi­se­nä ih­mis­ten jou­kos­sa, hän alen­si it­sen­sä ja oli kuu­li­ai­nen kuo­le­maan as­ti, ris­tin­kuo­le­maan as­ti.” (Fil. 2:6–8) Yli­pa­pit mak­soi­vat Jee­suk­ses­ta 30 ho­pe­a­ra­haa. Se oli Moo­sek­sen lais­sa sää­det­ty kor­vaus va­hin­gos­sa sur­ma­tus­ta or­jas­ta (2. Moos. 21:32). Sa­mas­ta sum­mas­ta kir­joit­taa pro­feet­ta Sa­ka­ria: ”Her­ra sa­noi mi­nul­le: `Näin kor­ke­an hin­nan ar­voi­se­na he mi­nua pi­tä­vät´” (Sak. 11:13).

Jee­sus pi­dä­tet­tiin yöl­lä. On­gel­ma­na oli tuo­mi­on pe­rus­te. Ti­lan­teen rat­kai­si ylim­mäi­nen pap­pi ky­sy­myk­sel­lä, olet­ko sinä Ju­ma­lan Poi­ka. Suu­ren Neu­vos­ton lan­get­ta­man tuo­mi­on pe­rus­tee­na oli siis Ju­ma­lan pilk­ka, ei kan­san vil­lit­se­mi­nen ja ku­nin­kaak­si ju­lis­ta­mi­nen, ku­ten he myö­hem­min pe­rus­te­li­vat Pi­la­tuk­sel­le vaa­ti­mus­taan. Vi­ral­li­sen tuo­mi­on lan­get­ti roo­ma­lai­nen maa­her­ra.

Or­jan­tap­pu­rat – kuva syn­nin seu­rauk­sis­ta

It­se täy­tän­töön­pa­non hoi­ti­vat so­ti­laat. He sai­vat käs­kyn ruos­kia ja te­loit­taa. Se, mitä he te­ki­vät sil­lä vä­lin, pal­jas­taa hei­dän sy­dä­men­sä pa­huu­den. So­ti­laat hu­vit­te­li­vat Jee­suk­sen kär­si­myk­sel­lä. He tar­jo­si­vat hä­nel­le purp­pu­ra­vii­tan ja ruo­ko­sau­van, syl­ki­vät, pilk­ka­si­vat ja löi­vät. Täl­lai­set teot ei­vät si­säl­ty­neet maa­her­ran käs­kyyn. So­ti­laat kruu­na­si­vat Jee­suk­sen or­jan­tap­pu­roil­la.

Läpi Raa­ma­tun or­jan­tap­pu­rat ku­vaa­vat syn­nin seu­rauk­sia. Kun Adam ja Ee­va te­ki­vät syn­tiä, Ju­ma­la ki­ro­si maan: ”Ol­koon maa ki­rot­tu si­nun täh­te­si. – – Maa kas­vaa si­nul­le or­jan­tap­pu­raa ja oh­da­ket­ta, mut­ta sen kas­veis­ta jou­dut ot­ta­maan ra­vin­to­si.” (1. Moos. 3:17–18.) Jee­sus sa­noi: ”He­del­mis­tä te hei­dät tun­net­te. Ei or­jan­tap­pu­rois­ta koo­ta ry­pä­lei­tä” (Matt. 7:16).

Syn­nin he­del­mät ovat kuin pis­tä­vät oka­pii­kit, jot­ka leik­kaa­vat haa­voil­le. Jos syn­tim­me tuot­ta­vat or­jan­tap­pu­roi­ta, Kris­tuk­sen kul­mil­le pai­net­tu piik­kik­ruu­nu ku­vaa syn­tiem­me he­del­mää. Kris­tus ot­ti pääl­leen syn­tiem­me ran­gais­tuk­sen. Hän vaih­toi tai­vaan kruu­nun or­jan­tap­pu­rak­ruu­nuun mei­dän vuok­sem­me.

Gol­ga­tal­le pys­ty­tet­tiin kol­me ris­tin­puu­ta, jois­ta kes­kim­mäi­nen oli Jee­suk­sen. Syn­ti so­vi­tet­tiin Gol­ga­tan kes­kim­mäi­sel­lä ris­til­lä, puus­sa, kos­ka se sai al­kun­sa puus­ta, joka se­kin oli kes­kel­lä – pa­ra­tii­sia.

”Muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si”

Pa­han­te­ki­jöil­lä oli pal­jon yh­teis­tä. Mo­lem­mat oli­vat sa­man jär­jes­tel­män tuo­mit­se­mia. Mo­lem­pia ym­pä­röi sama ih­mis­jouk­ko. Kum­pi­kin oli yh­tä lä­hel­lä Jee­sus­ta, ja kum­pi­kin aloit­ti ivai­lul­la. Mut­ta sit­ten toi­nen muut­tui. Hän kään­tyi Jee­suk­sen puo­leen ja sa­noi: ”Jee­sus, muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si” (Luuk. 23:42). Suh­de Jee­suk­seen rat­kai­si hä­nen koh­ta­lon­sa. Jee­sus lu­pa­si hä­nel­le pää­syn pa­ra­tii­siin.

Mi­ten kuo­le­va mies saat­taa muis­taa? Mis­tä pa­han­te­ki­jä tie­si, et­tä Jee­sus on ku­nin­gas, jol­la on val­ta­kun­ta? Aja­tel­kaa, mikä us­kon hyp­py! Vas­tauk­sek­si ei rii­tä, et­tä pa­han­te­ki­jä näki kyl­tin, jon­ka Pi­la­tus oli kir­joi­tut­ta­nut hep­re­ak­si, krei­kak­si ja la­ti­nak­si: ”Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­nen, juu­ta­lais­ten ku­nin­gas” (Joh. 19:19).

Hep­rea oli us­kon­non, kreik­ka si­vis­tyk­sen ja la­ti­na hal­lin­non kie­li. Ei ole ih­mis­tä, jota Ju­ma­la ei voi­si käyt­tää suun­ni­tel­mien­sa to­teut­ta­mi­seen ei­kä kiel­tä, jota Ju­ma­la ei ym­mär­täi­si. En­tä toi­nen pa­han­te­ki­jä? Ei­kö Jee­sus oli­si voi­nut pi­tää täl­le va­ka­van pu­hut­te­lun? Mik­si hän vai­ke­ni?

Jee­sus muis­tut­taa va­lin­nois­ta

Elä­vä us­ko on ai­na Ju­ma­lan lah­ja ja Ju­ma­lan teko. Ku­kaan ei kui­ten­kaan ole ku­van­nut va­lin­nan tär­keyt­tä sel­ke­äm­min kuin Jee­sus: ah­das tai ava­ra port­ti (Matt. 7:13, 14), ka­pea tai la­vea tie (Matt. 7:13, 14), pal­jon tai har­vat (Matt. 7:13, 14), kal­lio tai hiek­ka (Matt. 7:24–27), Ju­ma­la tai mam­mo­na (Matt. 6:24), lam­paat tai vuo­het (Matt. 25:32, 33), ”Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään” (Matt. 25:32, 33).

Et voi va­li­ta, saat­ko sä­vel­kor­vaa, tu­lee­ko si­nus­ta ur­hei­li­ja, on­ko ne­nä­si vino, py­syy­kö tuk­ka­si lo­pun elä­mää. Mut­ta voit va­li­ta, mis­sä vie­tät iä­i­syy­te­si.

Vel­ka­kir­jam­me ris­til­le nau­lit­tu­na

”Hän ku­mo­si mei­tä ra­sit­ta­van vel­ka­kir­jan kaik­ki­ne mää­räyk­si­neen ja teki sen mi­tät­tö­mäk­si nau­lit­se­mal­la sen ris­tiin” (Kol. 2:14). Ju­ma­lan kä­den ja ris­tin­puun vä­lis­sä oli vel­ka­kir­ja, pit­kä lis­ta syn­neis­täm­me. Jee­sus tie­si, et­tä lu­et­te­lo oli pi­dä­tys­mää­räys ja ai­noa riit­tä­vä mak­su oli kuo­le­ma. Niin­pä Jee­suk­sen käm­men avau­tui nau­lan lä­vis­tet­tä­väk­si.

Ju­ma­la tar­jo­aa Poi­kan­sa pu­vun

Tai­vaa­seen ei men­nä vih­reä puku pääl­lä. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan vä­hän Jee­suk­sen vaat­teis­ta, Jo­han­nes Kas­ta­jan asus­ta­kin tie­däm­me enem­män. Ris­til­le käy­des­sään hä­nel­lä ker­ro­taan ol­leen sau­ma­ton pai­ta. Se­kin rii­sut­tiin. Hä­net hä­väis­tiin, ei­kä ol­lut edes vii­ku­nan­leh­tiä suo­jak­si.

Nyt Ju­ma­la tar­jo­aa meil­le Poi­kan­sa pu­vun. Sii­hen viit­taa myös psal­min kir­joit­ta­ja: ”Ar­pa lan­ke­si mi­nul­le iha­nas­ta maas­ta ja kau­nis on mi­nun pe­rin­tö­o­sa­ni” (Ps. 16:6). Jee­sus nau­lit­tiin ris­til­le alas­ti. Hän nou­si kuol­leis­ta kui­ten­kin uu­sis­sa kir­kas­te­tuis­sa vaat­teis­sa! Niin me­kin ker­ran nou­sem­me.

Esi­rip­pu voi jää­dä sy­dä­meen

”Sil­lä het­kel­lä temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kah­tia, yl­hääl­tä alas as­ti” (Matt. 27:51). Vä­li­ver­ho oli 18 met­riä kor­kea, yh­dek­sän le­veä ja vii­si sent­tiä pak­su. Se mitä ta­pah­tui Jee­suk­sen ruu­miil­le, ta­pah­tui ver­hol­le.

Jee­sus aset­tui ih­mis­ten ja Ju­ma­lan vä­liin. Näin tul­kit­see ta­pah­tu­man apos­to­li: ”Vel­jet, meil­lä on siis täy­si oi­keus as­tua si­säl­le kaik­kein py­him­pään, kos­ka Jee­sus on uh­ran­nut ve­ren­sä ja näin avan­nut meil­le uu­den, elä­mään vie­vän tien, joka kul­kee vä­li­ver­hon – hä­nen ruu­miin­sa – kaut­ta” (Hepr. 10:19–20).

Ris­ti Ju­ma­lan py­hyy­den tun­nuk­se­na

Juu­ta­lai­suus käyt­tää sym­bo­li­naan kuu­si­sa­ka­rais­ta täh­teä, is­la­mi­lai­suus puo­li­kuu­ta ja bud­d­ha­lai­suus loo­tuk­sen kuk­kaa. Tyh­jä ris­ti on kris­ti­nus­kon tun­nus. Se ker­too, et­tä syn­ti­vel­kam­me on mak­set­tu pit­kä­nä­per­jan­tai­na ja kuo­le­ma voi­tet­tu pää­si­äi­se­nä. Ylös­nous­sut jät­ti kää­rin­lii­nat hau­taan, mut­ta säi­lyt­ti haa­van­sa. Vi­hol­li­set saa­vat näh­dä, ketä he ovat pis­tä­neet. ”Hä­net haa­vois­tan­sa tun­nen, jot­ka täh­te­ni Gol­ga­tal­la sai.”

Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma ei kui­ten­kaan ole päät­ty­nyt. Eläm­me ai­kaa, jol­loin voim­me vain kuul­la ker­to­muk­sia Jee­suk­ses­ta. Ker­ran suun­ni­tel­ma saa upe­an hui­pen­nuk­sen. Jee­sus pa­laa kirk­kau­des­saan kaik­kien py­hien en­ke­lei­den­sä kans­sa, ja hän is­tuu­tuu suu­rel­le val­ke­al­le val­tais­tui­mel­le. Hä­nen eteen­sä koo­taan kaik­ki kan­sat. Mu­ka­na ovat sil­loin myös Juu­das Is­ka­ri­ot, yli­pa­pit ja Pon­tius Pi­la­tus. Sii­nä juh­las­sa olem­me me­kin. Olet­ko val­mis? Kan­nat­taa val­voa, et­tä juh­la­pu­ku on val­kais­tu Ka­rit­san ve­res­sä.

Teks­ti: Sep­po Lohi

Kuva: SRK:n kuva-ar­kis­to