Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Ju­ma­la on il­moit­ta­nut Sa­nas­saan tah­ton­sa. Apos­to­li Jo­han­nes on il­mais­sut täs­tä kes­kei­sim­män evan­ke­liu­mi­kir­jas­saan: ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).

Tämä niin kut­sut­tu pie­noi­se­van­ke­liu­mi kät­kee si­sään­sä aja­tuk­sen, et­tä Ju­ma­lan luo­ma ih­mi­nen tuli pe­te­tyk­si. Pa­ra­tii­siin, jo­hon Ju­ma­la en­sim­mäi­sen ih­mi­sen aset­ti asu­maan, tuli Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, sie­lun­vi­hol­li­nen. Hän lan­get­ti en­sim­mäi­sen ih­mis­pa­rin syn­tiin, jon­ka seu­rauk­se­na kaik­ki ovat tul­leet osal­li­sek­si syn­nin seu­raa­muk­sis­ta. Jo­kai­nen on syn­tien­sä täh­den tul­lut ka­do­tuk­sen alai­sek­si.

Syn­tiin lan­gen­nut ih­mi­nen tar­vit­see pe­las­ta­jaa. Sik­si Ju­ma­la lä­het­ti rak­kau­des­saan Poi­kan­sa maa­il­maan. ”Kris­tus syyt­tö­mä­nä ja syn­nit­tö­mä­nä kär­si kuo­le­man. Hän kan­toi sen syyl­li­syy­den ja ran­gais­tuk­sen, jon­ka me olem­me syn­neil­läm­me an­sain­neet, ja so­vit­ti näin Ju­ma­lan vi­han.” Hän siis va­paa­eh­toi­ses­ti vuo­dat­ti ve­ren­sä ja an­toi hen­ken­sä lun­naik­si kaik­kien edes­tä Gol­ga­tan kes­kim­mäi­sel­lä ris­til­lä. ”Kris­tuk­sen kär­si­mys ja kuo­le­ma on mei­dän syn­tiem­me so­vi­tus.” (KO 39.)

Jo maan pääl­lä ol­les­saan Jee­sus tu­le­van kär­si­mi­sen­sä, kuo­le­man­sa ja ylös­nou­se­mi­sen­sa pe­rus­teel­la an­toi ih­mi­sil­le syn­nit an­teek­si. Hän ju­lis­ti syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia. En­nen tai­vaa­seen as­tu­mis­taan Jee­sus lä­het­ti ja val­tuut­ti oman­sa kuu­lut­ta­maan val­ta­kun­tan­sa ydin­sa­no­maa, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. He sai­vat Py­hän Hen­gen opet­ta­jak­si. Näin ”Kris­tuk­sen työ maa­il­mas­sa jat­kuu hä­nen seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­gen työ­nä” (KO 44).

Seu­ra­kun­nal­la on teh­tä­vä

Jee­sus siis an­toi en­nen tai­vaa­seen as­tu­mis­taan omil­leen, seu­ra­kun­nal­leen, teh­tä­vän saar­na­ta pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. ”Men­kää siis ja teh­kää kaik­ki kan­sat mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni: kas­ta­kaa hei­tä Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen” (Matt. 28:19). He sai­vat val­tuu­det: ”Ot­ta­kaa Pyhä Hen­ki, jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si­an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” (Joh. 20:22–23.)

Kris­tuk­sen työ jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Pyhä Hen­ki te­kee py­hit­tä­vää työ­tään seu­ra­kun­nas­saan ja seu­ra­kun­tan­sa vä­li­tyk­sel­lä. Pyhä Hen­ki ja­kaa an­teek­si­an­ta­mus­ta ja ve­tää joka päi­vä Ju­ma­lan sa­nal­la seu­ra­kun­nan yh­tey­teen. Vaik­ka Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki vai­kut­taa mo­nel­la ta­val­la, niin Ju­ma­la van­hurs­kaut­taa vain seu­ra­kun­tan­sa kaut­ta.

Py­hän Hen­gen py­hit­tä­väs­tä teh­tä­väs­tä Lut­her kir­joit­taa: (Py­häl­lä Hen­gel­lä) ”on maa­il­mas­sa eri­tyi­nen seu­ra­kun­ta, joka on äi­ti ja syn­nyt­tää jo­kai­sen kris­ti­tyn Ju­ma­lan sa­nal­la, jota Hän ju­lis­taa ja te­roit­taa va­lais­ten ja sy­tyt­tä­en sy­dä­met, niin et­tä sana kä­si­te­tään ja ote­taan vas­taan ja et­tä rii­pu­taan ja py­sy­tään sii­nä. – – Sil­lä et enem­pää sinä kuin mi­nä­kään voi­si kos­kaan tie­tää Kris­tuk­ses­ta em­me­kä voi­si us­koa hä­neen ja saa­da hän­tä Her­rak­sem­me, el­lei Pyhä Hen­ki an­tai­si meil­le sii­tä tie­toa ja lah­joit­tai­si sitä sy­dä­miim­me evan­ke­liu­min saar­nas­sa. Työ on ta­pah­tu­nut ja suo­ri­tet­tu, sil­lä Kris­tus on an­sain­nut ja voit­ta­nut meil­le aar­teen kär­si­mi­sel­lään, kuo­le­mal­laan, ylös­nou­se­muk­sel­laan jne.” (Iso Ka­te­kis­mus 1944, 625–626.)

Seu­ra­kun­ta on to­tuu­den pyl­väs ja pe­rus­tus

Raa­mat­tu, kir­joi­tet­tu Ju­ma­lan sana, on syn­ty­nyt Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta. Hen­ken­sä kaut­ta Ju­ma­la joh­ti ai­ka­naan ko­ko­a­maan Py­hän Raa­ma­tun kaa­no­nin. Näin Ju­ma­lan an­ta­ma il­moi­tus muo­dos­tui kir­joi­te­tuk­si sa­nak­si. Se mer­kit­si, et­tä kaik­ki se, mitä Ju­ma­la tah­too pu­hua ih­mi­sel­le, on kir­joi­tet­tu Py­hään Raa­mat­tuun. Ju­ma­la ei an­na mi­tään muu­ta il­moi­tus­ta, ja sik­si kris­ti­kun­nas­sa pu­hu­taan päät­ty­nees­tä il­moi­tuk­ses­ta.

Raa­mat­tu on us­kon ja elä­män ylin oh­je. Niin sa­not­tu­na muo­to­pe­ri­aat­tee­na tätä pi­de­tään kris­ti­kun­nas­sa myös luo­vut­ta­mat­to­ma­na. Tämä on il­mais­tu myös kirk­kom­me tun­nus­tuk­ses­sa: “Van­han ja Uu­den tes­ta­men­tin pro­fee­tal­li­set ja apos­to­li­set kir­joi­tuk­set ovat ai­noa sään­tö ja oh­je, jon­ka mu­kaan kaik­ki opit ja opet­ta­jat on ko­e­tel­ta­va ja ar­vi­oi­ta­va” (Tun­nus­tus­kir­jat. Yk­si­mie­li­syy­den oh­je).

Raa­ma­tun avain on Pyhä Hen­ki, joka tah­ton­sa mu­kaan avaa ja se­lit­tää kir­joi­tet­tua sa­naa Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa ja seu­ra­kun­nan kaut­ta. Kun Pyhä Hen­ki joh­taa seu­ra­kun­taa, Raa­ma­tun ja seu­ra­kun­nan ope­tuk­sen vä­lil­lä ei ole ris­ti­rii­taa.

Paa­va­li ni­mit­tää seu­ra­kun­taa to­tuu­den pyl­vääk­si ja pe­rus­tuk­sek­si. Nuo­rel­le työ­to­ve­ril­le hän kir­joit­taa: ”Kir­joi­tan tä­män sii­nä toi­vos­sa, et­tä pää­sen pian tu­le­maan luok­se­si. Jos tu­lo­ni kui­ten­kin vii­väs­tyy, saat täs­tä tie­tää, mi­ten on käyt­täy­dyt­tä­vä Ju­ma­lan temp­pe­lis­sä, elä­vän Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa, joka on to­tuu­den pyl­väs ja pe­rus­tus.” (Ef. 2:19–20.) Kris­tus on it­se to­tuus, jota seu­ra­kun­ta Py­hän Hen­gen voi­mal­la kir­kas­taa ar­mah­ta­ja­na, an­teek­si­an­ta­ja­na ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ku­nin­kaa­na. Us­kon­puh­dis­tuk­sen pää­pe­ri­aat­teen mu­kaan ”me tu­lem­me au­tu­aik­si, ar­mos­ta, yk­sin us­kos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den.”

Kris­tuk­sen seu­ra­kun­ta on yk­si

Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nas­ta Pyhä Raa­mat­tu käyt­tää mo­nia ni­mi­tyk­siä. Tut­tu­ja ku­via ovat muun mu­as­sa Kris­tuk­sen ruu­mis, ku­nin­kaal­li­nen pa­pis­to, pyhä kan­sa, elä­vän Ju­ma­lan kau­pun­ki, Ju­ma­lan huo­ne, Ju­ma­lan per­he, vii­ni­puu ja lam­mas­huo­ne. Mo­nis­ta ni­mis­tä huo­li­mat­ta Kris­tuk­sen seu­ra­kun­ta on yk­si.

Apos­to­li Paa­va­li ha­vain­nol­lis­ti Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ole­mus­ta ja sen jä­sen­ten eli­mel­lis­tä yh­teyt­tä pu­hu­mal­la ruu­miis­ta ja sen jä­se­nis­tä: ”Yk­si ruu­mis ja yk­si hen­ki, niin kuin te olet­te kut­su­tut­kin yh­teen ja sa­maan toi­voon, jon­ka te kut­su­muk­ses­san­ne sait­te; yk­si Her­ra, yk­si us­ko, yk­si kas­te; yk­si Ju­ma­la ja kaik­kien Isä, joka on yli kaik­kien ja kaik­kien kaut­ta ja kai­kis­sa.” (Ef. 4:4–6.) Ruu­miis­sa on mon­ta jä­sen­tä, mut­ta ne muo­dos­ta­vat yh­den ko­ko­nai­suu­den. Jä­se­net pal­ve­le­vat toi­si­aan suo­rit­ta­mal­la eri teh­tä­viä. Ne ei­vät kil­pai­le kes­ke­nään. Jos sai­raus vi­oit­taa jo­ta­kin ruu­miin­jä­sen­tä, toi­set jä­se­net kär­si­vät sii­tä. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa on mo­nia lah­jo­ja, mut­ta sii­nä on yk­si ja sama us­kon hen­ki. (1. Kor. 12.)

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­her opet­taa se­lit­tä­es­sään apos­to­lis­ta us­kon­tun­nus­ta: ”Minä us­kon, et­tä maan pääl­lä on pelk­kien py­hien pyhä, pie­ni jouk­ko ja seu­ra­kun­ta yh­den ai­no­an pään, Kris­tuk­sen, alai­se­na, Py­hän Hen­gen ko­koon kut­su­ma­na. Se on sa­mas­sa us­kos­sa, mie­les­sä ja kä­si­tyk­ses­sä; sil­lä on mo­nen­lai­sia lah­jo­ja, mut­ta se on yk­si­mie­li­nen rak­kau­des­sa, vail­la ryh­mit­ty­mi­siä ja ja­kau­tu­mi­sia. Mi­nä­kin olen sen osa ja jä­sen, sen omis­ta­mis­ta rik­kauk­sis­ta osal­li­nen. Sii­hen Pyhä Hen­ki on mi­nut saat­ta­nut ja sii­hen liit­tä­nyt si­ten, et­tä olen kuul­lut ja yhä edel­leen kuu­len Ju­ma­lan sa­naa.” (Iso ka­te­kis­mus.)

Jou­lu­päi­vän saar­nas­saan Lut­her sa­noo: ”Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta ei siis ole ’puu ei­kä kivi, vaan jouk­ko us­ko­vai­sia ih­mi­siä; hei­hin tu­lee pi­täy­tyä ja kat­soa, mi­ten he us­ko­vat, elä­vät ja opet­ta­vat; heil­lä on var­mas­ti Kris­tus kes­kuu­des­saan. Sil­lä kris­til­li­sen kir­kon ul­ko­puo­lel­la ei ole to­tuut­ta, ei Kris­tus­ta ei­kä pe­las­tus­ta.’” (Lut­her: Kirk­ko­pos­til­la, Jou­lu­päi­vän saar­na.)

Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta ei ole mikä ta­han­sa yh­tei­sö. ”Se on pää­a­si­al­li­ses­ti sy­dä­mis­sä ole­va us­kon ja Py­hän Hen­gen syn­nyt­tä­mä yh­tei­sö.” Sil­lä on ul­ko­nai­se­na merk­ki­nä ”puh­das evan­ke­liu­min op­pi ja Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min mu­kai­nen sak­ra­ment­tien hoi­to”. Täl­lais­ta seu­ra­kun­taa sa­no­taan Kris­tuk­sen ruu­miik­si, ja sitä Kris­tus Hen­gel­län­sä uu­dis­taa, py­hit­tää ja hal­lit­see. (Augs­bur­gin tun­nus­tuk­sen puo­lus­tus 7, 8:5.)

Kirk­kom­me pää­tun­nus­tus­kir­jas­sa, Augs­bur­gin tun­nus­tuk­ses­sa, sa­no­taan: ”Myös ope­te­taan, et­tä ai­na eh­dot­to­mas­ti on ja py­syy yk­si, pyhä, kris­til­li­nen seu­ra­kun­ta. Se on kaik­kien us­ko­vien yh­tei­sö, joi­den kes­kuu­des­sa evan­ke­liu­mi puh­taas­ti saar­na­taan ja py­hät sak­ra­men­tit evan­ke­liu­min mu­kai­ses­ti ja­e­taan.”

Py­hien yh­teyt­tä ele­tään jo ajas­sa

Se­lit­tä­es­sään apos­to­lis­ta us­kon­tun­nus­ta Lut­her sa­noo muun mu­as­sa näin: ”Sii­hen Pyhä Hen­ki on mi­nut saat­ta­nut ja sii­hen liit­tä­nyt si­ten, et­tä olen kuul­lut ja yhä edel­leen kuu­len Ju­ma­lan sa­naa.” Näil­lä sa­noil­la hän täh­den­tää seu­ra­kun­ta­yh­tey­den mer­ki­tys­tä.

Lut­he­rin mu­kaan yh­teys Ju­ma­lan kan­saan on tär­ke­ää. Py­hien yh­teys on Hen­gen ja rak­kau­den yh­teyt­tä, mut­ta en­nen muu­ta yh­teyt­tä Kris­tuk­seen. Tämä ele­tään to­dek­si jo tääl­lä ajas­sa.

Osa Ju­ma­lan kan­sas­ta on pääs­syt jo pe­ril­le, mut­ta osa on vie­lä mat­kal­la. Kun­ni­aan pääs­seet kil­voit­te­li­jat tu­ke­vat sitä esi­mer­kil­lään, et­tei ku­kaan vä­syi­si. ”Sen­täh­den, kun meil­lä on näin suu­ri pil­vi to­dis­ta­jia ym­pä­ril­läm­me, pan­kaam­me me­kin pois kaik­ki, mikä mei­tä pai­naa, ja syn­ti, joka niin hel­pos­ti mei­dät kie­too, ja juos­kaam­me kes­tä­vi­nä (kär­si­väl­li­syy­den kaut­ta) edes­säm­me ole­vas­sa kil­voi­tuk­ses­sa.” (Hepr. 12:1.)

Ar­tik­ke­lin poh­jal­ta kir­joi­te­tut pu­hu­jien kom­men­tit voi lu­kea Päi­vä­mie­hen print­ti­leh­des­tä 15/2024.