äi­ti, sä oot tyh­mä. Se on mun mie­li­pi­de. Saan mä sa­noa mun oman mie­li­pi­teen. Uh­mak­kaan kym­men­vuo­ti­aan var­muu­del­la myös äi­din voi ar­vot­taa omal­la mie­li­pi­de­mit­ta­ril­la.

Uu­si su­ku­pol­vi haas­taa ai­na van­hem­mat. Myös kas­va­tust­ren­dit muut­tu­vat. Per­heis­sä kes­kus­tel­laan sään­nöis­tä ja ra­jois­ta. Mie­ti­tään, mitä saa teh­dä ja mitä saa sa­noa. Ku­kin per­he mää­rää it­se omat ra­jan­sa ja ta­pan­sa.

Kou­lu­maa­il­mas­sa on täl­lä het­kel­lä val­lit­se­va­na suun­tauk­se­na ot­taa en­tis­tä enem­män huo­mi­oon las­ten mie­li­pi­teet ja nä­ke­myk­set ja saa­da hei­dät näin ak­tii­vi­ses­ti osal­lis­tu­maan omaan op­pi­mi­seen­sa. Ta­voit­tee­na on saa­da hei­dät sa­mal­la ot­ta­maan muu­ten­kin vas­tuu­ta omas­ta elä­mäs­tään ja osal­lis­tu­maan myö­hem­min oman elä­män­sä pää­tök­sen­te­on li­säk­si koko yh­teis­kun­nan pää­tök­sen­te­koon.

Tämä ajat­te­lu­mal­li saat­taa näyt­täy­tyä va­paa­na kas­va­tuk­se­na, jos­sa lap­set jä­te­tään yk­sin sel­vi­ä­mään koko maa­il­man in­fo­äh­kys­tä. To­del­li­suu­des­sa täl­lai­nen las­ten ak­ti­voin­ti vaa­tii eri­tyi­sen pal­jon vah­van ai­kui­sen läs­nä­o­loa sekä ko­to­na et­tä kou­lus­sa.

Las­ten eri­tyi­nen ase­ma

Eri­lais­ten tren­dien li­säk­si kas­va­tus­ta oh­jaa kas­vat­ta­jan oma ar­vo­maa­il­ma. Ju­ma­lan sana on alus­ta al­ka­en aset­ta­nut lap­sen eri­tyi­sen tär­ke­ään ase­maan (Matt. 18:4). Sii­tä syys­tä on­kin pa­ra­dok­saa­lis­ta, et­tä jot­kut ovat käyt­tä­neet Raa­ma­tun si­säl­töä pe­rus­te­lu­na fyy­si­sel­le ku­rit­ta­mi­sel­le. Tä­hän ovat joh­ta­neet toi­saal­ta Van­han tes­ta­men­tin ­sa­nan­las­kut vit­san käy­tös­tä ja ran­gais­tuk­ses­ta (esim. Sa­nanl. 13:24), toi­saal­ta van­han raa­ma­tun­kään­nök­sen sa­na­muo­dot Her­ran ku­ris­ta ja nuh­tees­ta.

Yh­teis­kun­nas­sam­me aja­tel­tiin ai­em­min, et­tä ku­rit­ta­mal­la lap­si saa­daan kas­va­tet­tua nöy­räk­si ja tot­te­le­vai­sek­si. Ny­kyi­sen kä­si­tyk­sen mu­kaan lii­an au­to­ri­tää­ri­nen kas­va­tus te­kee lap­sen per­soo­nal­li­suu­den kas­vun vai­ke­ak­si, vaik­ka sii­hen ei si­säl­tyi­si­kään vä­ki­val­taa.

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­he­rin kas­va­tu­soh­jeet ei­vät ole jää­neet laa­jas­ti elä­mään, mut­ta hä­nen pöy­tä­pu­heis­taan voi löy­tää mie­len­kiin­toi­sia neu­vo­ja lem­pe­äs­tä kas­va­tuk­ses­ta. Lut­her oh­jeis­ti kas­vat­ta­jia, et­tä oi­kea kas­va­tus­ta­pa on to­tut­taa lap­sia eri asi­oi­hin hy­väl­lä ja iloi­sel­la mie­lel­lä. Lap­sen tar­peet hän näki niin tär­keik­si, et­tä sa­noi van­hem­pien te­ke­vän Ju­ma­lal­le otol­li­sim­man työn an­ta­es­saan lap­sil­leen tar­peek­si huo­len­pi­toa ja hoi­toa. Lut­her ko­ros­ti isän tar­peel­li­suut­ta per­hees­sä äi­din rin­nal­la ja kan­nus­ti isiä osal­lis­tu­maan jopa ka­pa­loi­den vaih­toon ja mui­hin nai­sil­le kuu­lu­nei­siin vau­van­hoi­don teh­tä­viin.

Raa­ma­tun kul­tai­nen sään­tö kos­kee myös las­ten ja van­hem­pien suh­det­ta. Nel­jäs käs­ky kos­ket­taa eri­tyi­ses­ti lap­sia ke­hot­ta­es­saan hei­tä kun­ni­oit­ta­maan isää ja äi­tiä. Yh­tä lail­la se kui­ten­kin vel­voit­taa ai­kui­sia, ku­ten Paa­va­li se­li­tyk­ses­sään oh­jeis­ti: ”äl­kää he­rät­tä­kö lap­sis­san­ne vi­haa, vaan kas­vat­ta­kaa ja ojen­ta­kaa hei­tä Her­ran tah­don mu­kaan” (Ef. 6:4).

Vä­ki­val­ta on ai­na vää­rin

Las­ten fyy­si­nen ku­rit­ta­mi­nen kiel­let­tiin Suo­men lais­sa jo yli 30 vuot­ta sit­ten. ­Vii­mei­sim­pien tut­ki­mus­ten mu­kaan asen­teet ku­ri­tus­vä­ki­val­taa koh­taan ovat muut­tu­neet en­tis­tä kiel­tei­sem­mik­si. Sil­ti ne­li­sen vuot­ta sit­ten jul­kais­tun Po­lii­si­am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lun tut­ki­muk­sen mu­kaan lä­hes joka toi­nen al­le 13-vuo­ti­ais­ta lap­sis­ta oli ko­ke­nut ko­to­na ku­ri­tus­vä­ki­val­taa. Ku­rit­ta­mi­sen muo­to­na ovat ol­leet esi­mer­kik­si tuk­ka­pöl­ly, luu­na­pit, ra­vis­te­lu, tö­ni­mi­nen tai läi­mäi­se­mi­nen.

Van­hem­mal­la on ai­na ikän­sä ja auk­to­ri­teet­tin­sa puo­les­ta vah­va val­ta-ase­ma suh­tees­sa lap­seen, ja sitä voi käyt­tää mo­nel­la ta­val­la vää­rin. Vaik­ka ko­to­na ei käy­tet­täi­si­kään fyy­sis­tä vä­ki­val­taa, hen­ki­nen vä­ki­val­ta saat­taa il­me­tä nöy­ryyt­tä­mi­se­nä, pe­lot­te­lu­na tai uh­kauk­si­na.

Vä­ki­val­lan käyt­tä­mi­nen on ai­na van­hem­man on­gel­ma. Sitä saa­te­taan se­lit­tää omal­la vä­sy­myk­sel­lä, uu­pu­mi­sel­la tai kei­no­jen puut­tu­mi­sel­la. Mi­kään se­li­tys ei kui­ten­kaan oi­keu­ta vä­ki­val­taa. Vä­ki­val­tai­sen il­ma­pii­rin pur­ka­mi­nen on mah­dol­lis­ta, mut­ta se vaa­tii ai­kaa, ai­toa ha­lua ja kor­jaa­via kei­no­ja. Vä­ki­val­lal­la tuo­te­tut ra­jat ei­vät ole tur­val­li­sia ja kes­tä­viä.

Omien las­ten kas­vun myö­tä olen op­pi­nut, et­tä vaik­ka kuin­ka oli­sin lu­ke­nut kas­va­tu­sop­pai­ta, toi­min­ta­ni ta­val­li­se­na ar­ki­päi­vä­nä ei ai­na kes­tä päi­vän­va­loa. Jos olen vä­sy­nyt, äräh­dän en­sim­mäi­ses­tä­kin vas­ta­lau­sees­ta. Jos pää­tä­ni sär­kee, en kes­tä kuul­la ai­nut­ta­kaan ään­tä. Jos yh­täk­kiä tun­nen tar­vit­se­va­ni omaa ai­kaa aja­tuk­si­ne­ni, ku­kaan ei mah­du sy­lii­ni.

Vaik­ka olem­me poi­kiem­me kans­sa kes­kus­tel­len ja pe­rus­tel­len teh­neet muu­ta­man ”rik­ko­mat­to­man” sään­nön, joku rik­koo nii­tä lä­hes päi­vit­täin. Sään­nöis­sä oh­jeis­te­taan esi­mer­kik­si, et­tä toi­sel­le ei saa huu­taa vaan on pu­hut­ta­va ys­tä­väl­li­ses­ti, tois­ta ei saa lyö­dä ja lu­paus­ta ei saa pet­tää. Olem­me kir­jan­neet oh­jei­siin myös il­ta­ru­tii­nit ja ruu­tu­a­jan.

Sa­man­kin per­heen lap­set ovat tem­pe­ra­men­til­taan hy­vin eri­lai­sia. Sii­tä syys­tä meil­lä­kin jou­du­taan muok­kaa­maan hiu­kan eri­lai­sia ra­jo­ja ja miet­ti­mään eri­lai­sia seu­raa­muk­sia eri lap­sil­le. Esi­mer­kik­si joku lap­sis­ta voi­si elää koko päi­vän pu­he­li­men­sa jat­kee­na. Toi­sen kans­sa taas ope­tel­laan it­se­hil­lin­tää, et­tei­vät nyr­kit eh­di en­nen sa­no­ja ris­ti­rii­ta­ti­lan­teis­sa.

Ran­gais­tuk­sen pe­lon si­jas­ta koh­tuul­li­suus

Olem­me käy­tän­nös­sä huo­man­neet, et­tä sään­nöt kan­nat­taa so­pia sel­lai­sik­si, et­tä nii­tä voi ai­dos­ti nou­dat­taa. Näin niis­tä on ai­kui­sel­le vä­hem­män pään­vai­vaa ja myös las­ten on hel­pom­pi pi­tää niis­tä kiin­ni. Yh­teis­ten pe­li­sään­tö­jen rik­ko­mi­ses­ta on seu­rauk­se­na vä­hin­tään paha mie­li ja rik­kou­tu­nut ko­ti­rau­ha, mut­ta vä­lil­lä lap­si pas­si­te­taan vii­len­tä­mään tun­tei­ta toi­seen huo­nee­seen van­hem­man kans­sa tai pu­he­lin pää­tyy kaap­piin.

Seu­raa­mus­ten pi­tää ol­la koh­tuul­li­sia. Jos sään­tö­jä to­tel­laan suh­teet­to­man suu­rien ran­gais­tus­ten pe­los­sa, ne ei­vät ope­ta las­ta joh­don­mu­kai­ses­ti vas­tuul­li­seen toi­min­taan. An­teek­si­pyy­tä­mi­seen ja -an­ta­mi­seen jou­tuu usein erik­seen ke­hot­ta­maan, mut­ta iloa tuot­taa se, kun lap­si it­se huo­maa tul­la pyy­tä­mään an­teek­si.

Mie­li­pi­tei­den il­mai­se­mi­sen va­paus ei tar­koi­ta sitä, et­tä esi­mer­kik­si van­hem­pia tai opet­ta­jia sai­si va­paas­ti ni­mi­tel­lä tai ar­vi­oi­da. Kai­kis­sa ih­mis­suh­teis­sa toi­sen kun­ni­oi­tus on pe­rus­läh­tö­koh­ta, mut­ta ai­to kun­ni­oi­tus on myös an­sait­ta­va. Se ei syn­ny pa­kot­ta­mal­la ja mää­rää­mäl­lä. Lap­sel­le ei esi­mer­kik­si au­ta sa­noa, et­tä isäl­le tai äi­dil­le et huu­da, jos it­se huu­taa hä­nel­le.

Vä­lil­lä per­hees­säm­me ris­ti­rii­ta­ti­lan­teet kär­jis­ty­vät niin, et­tä kaik­ki kont­rol­loi­vat pelk­kää ne­ga­tii­vis­ta toi­min­taa ei­kä ku­kaan näe ke­nes­sä­kään mi­tään hy­vää. Sil­loin on hyvä kään­tää ajat­te­lu­mal­li ko­ko­naan toi­sin­päin: hy­väs­tä käy­tök­ses­tä seu­raa po­si­tii­vi­sia asi­oi­ta, hyök­kää­vään pu­hee­seen vas­ta­taan ys­tä­väl­li­ses­ti, lä­he­tet­tyi­hin vies­tei­hin li­säil­lään sy­dä­miä ja äi­ti muis­taa ha­la­ta isää use­am­min. Kou­lu­maa­il­mas­sa­kin ar­vos­te­tuim­mat opet­ta­jat ovat nii­tä, jot­ka ei­vät huu­da lap­sel­le vaan huo­mi­oi­vat hä­net yk­si­löl­li­ses­ti ja pu­hu­vat hä­nel­le kun­ni­oit­ta­vas­ti ja kan­nus­ta­en.

Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa

Lap­suu­den ko­ke­muk­set kas­va­tuk­ses­ta oh­jaa­vat tosi pit­käl­le sitä, mi­ten ha­lu­aa ja mi­ten ei ha­lua it­se toi­mia kas­vat­ta­ja­na. Jois­sa­kin ikä­to­ve­rie­ni lap­suu­den­per­heis­sä on kes­kus­tel­tu pal­jon sii­tä, mitä us­ko­vai­nen saa ja mitä ei saa teh­dä. An­teek­si­an­ta­mus­ta on käy­tet­ty näis­sä per­heis­sä pal­jon ja luon­te­vas­ti. Toi­sil­la taas on ko­ke­muk­sia, et­tä van­hem­pien us­ko on nä­ky­nyt ko­to­na vain sii­nä, et­tä on käy­ty seu­rois­sa. Evan­ke­liu­mia ei ole ko­to­na ol­lut tar­jol­la.

Meil­lä on toi­veis­sa opet­taa lap­sil­le vas­tuu­ta ja aut­taa löy­tä­mään yh­des­sä so­pi­vat ja us­koa suo­je­le­vat ra­jat. Jos­kus mi­nut on yl­lät­tä­nyt las­ten tar­ve teh­dä sel­vät ra­jat, kuka on us­ko­vai­nen ja kuka ei, ja luo­da sään­tö­jä sii­hen, mitä us­ko­vai­nen saa teh­dä.

Nuo­re­na muis­tan höl­mis­ty­nee­ni eräi­den ys­tä­vie­ni häis­sä, kun sul­ha­sen isä pu­hees­saan pyy­si it­kien an­teek­si epä­on­nis­tu­mis­taan kas­vat­ta­ja­na. Hy­vä­käy­tök­si­nen ja us­ko­vai­nen nuo­ri sul­ha­nen kun ei mi­ten­kään vas­tan­nut kä­si­tyk­si­ä­ni epä­on­nis­tu­neen kas­va­tuk­sen tu­lok­ses­ta. Myö­hem­min olen vii­den lap­sen äi­ti­nä ym­mär­tä­nyt, et­tei kas­vat­ta­ja koe it­se­ään kos­kaan ko­vin on­nis­tu­neek­si. Kas­vat­ta­ja­na­kin saan an­teek­si­an­ta­muk­sen avul­la yrit­tää ai­na uu­des­taan. On­nek­si Ju­ma­lan ar­mo ja ­an­teek­si­an­ta­mus ovat myös kas­vat­ta­jan voi­ma­na.

Mar­ja Mie­li­tyi­nen

Teks­ti on jul­kais­tu kir­jas­sa Van­hurs­kas elää us­kos­ta, Ajan­koh­tais­ta 2017.

Ku­vi­tus­ku­va: Erk­ki Ala­saa­re­la