Mikä on­kaan pal­kit­se­vam­paa kuin ol­la kes­ki­pis­tee­nä ym­pä­ril­lään pie­net lä­him­mäi­set, jot­ka kuun­te­le­vat tar­kas­ti, hi­vut­tau­tu­vat kiin­nos­tu­nei­na yhä lä­hem­mäk­si ja elä­vät mu­ka­na niin täy­sil­lä, et­tei­vät ha­lu­ai­si yh­tei­sen het­ken päät­ty­vän. Jos ar­vos­tat juu­ri näi­tä het­kiä, saa­tat kuu­lua sii­hen nel­jän­nek­seen suo­ma­lai­sia ai­kui­sia, jot­ka lu­ke­vat lap­sil­le sään­nöl­li­ses­ti ää­neen las­ten­kir­jo­ja.

Vaik­ka lap­si­per­hees­sä ai­kaa on ve­ny­tet­tä­vä mo­neen vält­tä­mät­tö­mään, van­hem­mat ha­lu­a­vat teh­dä las­ten eteen par­haan­sa suu­ris­sa ja pie­nis­sä va­lin­nois­sa. Voi­daan­ko myös lu­ku­het­kil­le ni­pis­tää ai­kaa, jos­kus vaik­ka lu­mi­töi­den aloi­tus­ta, lei­po­mis­ta tai pe­su­huo­neen sii­vous­ta siir­tä­mäl­lä?

Op­pi­ak­seen ar­vos­ta­maan lu­ke­mis­ta pie­net tar­vit­se­vat tu­ki­joi­ta ja kan­nus­ta­jia, ja on osoi­tet­tu, et­tä ai­kuis­ten asen­ne lu­ke­mi­seen pe­riy­tyy lap­sil­le.

Kie­lel­lä pär­jää

Ku­va­kir­ja on jo ai­van pie­nel­le mu­ka­va esi­ne, kos­ka hän liit­tää sii­hen yh­des­sä­o­lon ja lä­hei­syy­den mui­den kans­sa. Tä­hän liit­ty­vät hy­myt, ään­te­lyt, non­ver­baa­lit vies­tit, ryt­mit ja lu­kui­sat haus­kat tois­tot.

Vau­va ja ai­kui­nen tai van­hem­pi si­sa­rus suun­taa­vat huo­mi­on­sa sa­maan ku­vaan, osoit­te­le­vat sitä ja op­pi­vat näin ja­ka­maan ja ni­me­ä­mään koh­tei­ta yh­des­sä. Vau­va op­pii kes­kus­te­lun ke­hi­kon jo en­nen sa­no­ja. En­sim­mäi­siä elin­vuo­sia pi­de­tään mer­kit­tä­vi­nä kie­len ke­hi­tyk­sen kan­nal­ta.

Lap­sel­le lu­ke­mi­nen li­sää myös myön­tei­syyt­tä kou­lua koh­taan. Ne, joil­le kir­jat ovat tut­tu­ja, me­nes­ty­vät kou­lus­sa pa­rem­min ja kou­lut­tau­tu­vat myö­hem­min pi­dem­mäl­le.

Hyvä lu­ku­tai­to ja laa­jem­pi me­di­a­lu­ku­tai­to ovat lap­sen tu­le­vai­suu­den kan­nal­ta vält­tä­mät­tö­miä tai­to­ja. Vii­meis­tään kou­lus­sa fak­ta­maa­il­ma tu­lee vah­vas­ti mie­li­ku­vi­tus­maa­il­man rin­nal­le. On opit­ta­va erot­ta­maan epä­to­si to­des­ta, jä­sen­net­tä­vä tie­toa ja han­kit­ta­va sitä it­se­näi­ses­ti – muu­al­ta­kin kuin Wi­ki­pe­di­as­ta.

Va­li­tet­ta­vas­ti nyky-Suo­mes­sa joka kym­me­nen­nen lap­sen lu­ku­tai­to ei ole riit­tä­vä ja nuo­ret käyt­tä­vät lu­ke­mi­seen ai­kaa lä­hes puo­let vä­hem­män kuin pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten.

Lue hy­vää

Yk­si hy­vän kir­jan tun­to­merk­ki on, et­tä se kieh­too sekä lap­sia et­tä ai­kui­sia. SRK on kus­tan­ta­nut vii­me ai­koi­na mon­ta hy­vä­laa­tuis­ta, in­nol­la ja sy­dä­mel­lä teh­tyä las­ten­kir­jaa. Mo­nis­sa miel­tä su­lat­ta­vis­sa ta­ri­nois­sa lap­sia lä­hes­ty­tään tai­dol­li­ses­ti ja heil­le an­ne­taan ti­laa it­se oi­val­taa ja poh­tia.

SRK:n jul­kai­se­mien kir­jo­jen pe­rim­mäi­nen tar­koi­tus on ker­toa pie­nel­le tai­vas­ties­tä ja juur­rut­taa hän­tä hy­vään maa­han. Myös las­ten­leh­ti Sii­o­nin ke­vät on ul­ko­a­sun ja si­säl­tön­sä puo­les­ta ta­so­kas ja mo­ni­puo­li­nen leh­ti.

Las­ten­kir­jois­sa va­li­koi­maa riit­tää ei­kä nii­den hank­ki­mi­nen ole kir­jas­to­jen an­si­os­ta ra­has­ta kiin­ni. Vaik­ka­pa jou­lu­lah­ja­kir­jo­ja saa edul­li­ses­ti kirp­pik­sil­tä.

Kir­jo­ja on help­po kier­rät­tää las­ten ikä­ta­son ja miel­ty­mys­ten mu­kaan. Kun joku tie­tys­sä vai­hees­sa ha­lu­aa kuul­la vain pus­kut­rak­to­reis­ta ja kau­ha­kuor­maa­jis­ta, toi­nen on ra­kas­tu­nut Ta­tuun ja Pa­tuun tai vain prin­ses­sat kel­paa­vat.

Lu­et­ta­va kan­nat­taa va­li­ta lap­sen kä­si­tys­ky­ky huo­mi­oi­den, et­tei lu­ki­ja jää lo­pul­ta pai­kal­le yk­sin kuun­te­li­joi­den pois­tut­tua omiin puu­hiin­sa.

Tun­tei­ta ja kes­kus­te­lua

Lu­e­tun kuun­te­le­mi­nen hou­kut­te­lee pie­niä kes­kit­ty­mään ko­ko­nai­seen lu­kuun, ta­ri­naan tai kir­jaan. Kes­kit­ty­mis­tai­toa lap­si tu­lee tar­vit­se­maan elä­män­sä ai­ka­na. Lu­ku­ti­lan­teis­sa kes­kit­ty­mis­tä ja rau­hoit­tu­mis­ta ope­tel­laan yh­des­sä.

Tai­ta­vat kir­jan­te­ki­jät ta­voit­ta­vat sy­väl­tä lap­sen mie­len. Kir­jan mu­ka­na lap­si saa va­paas­ti nau­raa, naut­tia, jän­nit­tää tai sur­ra. Tu­tus­tu­es­saan kir­jan eri hen­ki­löi­hin hän tu­tus­tuu tur­val­li­ses­sa ti­lan­tees­sa omiin tun­tei­siin­sa.

Lu­ku­het­ket suo­ras­taan hou­kut­te­le­vat jut­te­le­maan mo­nis­ta ai­heis­ta, joi­ta ei eh­kä muu­ten tu­li­si eteen. Ei­kä po­lul­ta poik­ke­a­mi­seen ole kyn­nys­tä: ai­na voi pa­la­ta ta­kai­sin sil­le ri­vil­le, jon­ka koh­dal­la lap­si vaik­ka­pa nos­taa kat­seen­sa ku­vis­ta ja aloit­taa jut­tu­tuo­ki­on: ”Oot­ko si­nä­kin elä­nyt sil­loin kun nuo, ki­vi­kau­del­la?”

Lap­sen tun­te­va osaa har­ki­ta, mis­tä lu­e­tus­sa kan­nat­taa kes­kus­tel­la. Lap­set ha­lu­a­vat kuul­la sa­man kir­jan usei­ta ker­to­ja, ja niis­tä löy­tyy­kin uu­sia ju­tu­nai­hei­ta.

Pik­ku-El­lan kuo­le­mas­ta ker­to­va kir­ja saat­toi en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la he­rät­tää eka­luok­ka­lai­ses­sa mo­nia miet­tei­tä ja ky­sy­myk­siä. Mut­ta pian hän jo pu­ris­ti sitä mo­lem­min kä­sin it­se­ään vas­ten ja esit­te­li sitä mum­mol­le: ”Tämä kir­ja on ni­mel­tään mi­nun Kaik­kein Rak­kain Kir­ja.”

Lap­set, joil­le voi lu­kea, ovat hie­no mah­dol­li­suus ai­kui­sel­le. Kir­jat ei­vät ole vain ”muis­ta suo­rit­taa lu­ke­mi­nen” -vel­voit­tei­ta, vaan nii­den kaut­ta ai­kui­nen ta­voit­taa sitä, mitä on ol­lut it­se kau­an sit­ten. Ne he­rät­tä­vät lap­suu­den­ko­ke­muk­sia, tun­nel­mia ja ta­so­ja, jot­ka oli­vat ole­mas­sa myös hä­nen omis­sa var­hai­sis­sa lu­ku­het­kis­sään.

Läm­pi­miä tun­ne­muis­to­ja lu­ku­soh­vas­ta ja ai­kaan­sa an­ta­nees­ta ai­kui­ses­ta ei voi kor­va­ta. Ei­vät­kä ne me­ne­tä ar­vo­aan.

Teks­ti: Kirs­ti Nurk­ka­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.9.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Päi­vi Pel­to­nie­mi