Käs­kyis­tä kol­me en­sim­mäis­tä oh­jaa­vat mei­tä suh­tees­sam­me Ju­ma­laan. Nel­jän­nes­tä käs­kys­tä läh­tien käs­kyt oh­jaa­vat suh­tau­tu­mis­tam­me mui­hin ih­mi­siin, al­ka­en lä­him­mis­tä lä­him­mäi­sis­täm­me eli omis­ta van­hem­mis­ta.

Nel­jäs käs­ky on ih­mis­suh­det­ta kos­ke­vien käs­ky­jen pe­rus­käs­ky. Sitä seu­raa­vat lä­him­mäis­suh­det­ta kos­ke­vat si­veel­li­set käs­kyt (V–X).

Kun­ni­oi­ta

Nel­jän­nen käs­kyn eri­tyis­luon­tee­seen kuu­luu ke­ho­tus ”kun­ni­oi­ta”. Mart­ti Lut­her to­te­aa, et­tä lä­him­mäi­siä kos­ke­vat käs­kyt ke­hot­ta­vat ra­kas­ta­maan. äi­tiä ja isää sen si­jaan ke­ho­te­taan kun­ni­oit­ta­maan. ”Kun­ni­oit­ta­mi­nen on pal­jon suu­rem­pi asia kuin ra­kas­ta­mi­nen” (Iso Ka­te­kis­mus, 104).

Käs­kyn taus­ta­na oli­vat yh­teis­kun­nal­li­set olot van­has­sa Is­ra­e­lis­sa. Käs­kyn al­ku­pe­räi­si­nä koh­tei­na ei­vät ol­leet niin­kään kes­ken­kas­vui­set lap­set kuin suur­per­hei­den ai­kui­set mie­het.

Suur­per­hees­sä asui yh­des­sä kol­me tai nel­jä su­ku­pol­vea sa­man ka­ton al­la. Mo­nen su­ku­pol­ven per­heyh­tei­sös­sä ikään­ty­nei­den van­hem­pien ase­ma saat­toi käy­dä on­gel­mal­li­sek­si. Van­hus­ten työ­ky­ky hei­ken­tyi iän myö­tä. Per­heen elät­tä­jis­tä tuli elä­tet­tä­viä. Hei­dän ih­mi­sar­von­sa ro­mah­ti. Työ­i­käi­sen mie­hen ra­hal­li­nen lu­nas­tu­sar­vo oli 50 se­ke­liä, mut­ta yli 60-vuo­ti­aan enim­mil­lään vain 15 se­ke­liä (3. Moos. 27:1–7).

Te­hok­kaan työ­i­kän­sä ohit­ta­nut van­hus tuli yh­tei­söl­leen ta­lou­del­li­sek­si taa­kak­si ja saat­toi saa­da osak­seen huo­noa koh­te­lua. Hei­tä voi­tiin hal­vek­sia, jopa ki­ro­ta ja pil­ka­ta (2. Moos. 21:17; Sa­nanl. 30:11).

Ai­kuis­tu­neet lap­set saat­toi­vat lyö­dä van­hem­pi­aan (2. Moos. 21:15), riis­tää hei­tä ta­lou­del­li­ses­ti (Sa­nanl. 28:24) ja hää­tää pois yh­tei­ses­tä asun­nos­ta (Sa­nanl. 19:26). Kaik­kea tätä tor­jui nel­jäs käs­ky ke­hot­ta­mal­la kun­ni­oit­ta­maan isää ja äi­tiä.

Jee­suk­sen ajan juu­ta­lai­ses­sa fa­ri­se­a­lai­suu­des­sa tuli ta­vak­si ke­ven­tää nel­jän­nen käs­kyn vaa­ti­muk­sia. Eräs täl­lai­nen oli temp­pe­liin tuo­ta­vas­ta uh­ri­lah­jas­ta (kor­ban) an­net­tu lu­paus, jon­ka no­jal­la ai­kuis­tu­nut mies oli va­paa van­hem­pien­sa ela­tus­vel­vol­li­suu­des­ta. Vä­hä­pä­töi­sel­lä ja muo­dol­li­sel­la sum­mal­la väis­tet­tiin vas­tuu ikään­ty­neis­tä ja heik­ko­kun­toi­sis­ta van­hem­mis­ta.

Tämä oli fa­ri­se­a­lais­ta kak­si­nais­mo­raa­lia räi­keim­mil­lään. Jee­sus pal­jas­ti asi­an pe­rim­mäi­sen luon­teen: ”Näin te pe­rin­näis­sään­tö­jä seu­ra­tes­san­ne ja opet­ta­es­san­ne teet­te tyh­jäk­si Ju­ma­lan sa­nan” (Mark. 7:9–13).

Ke­ho­tus van­hem­pien kun­ni­oit­ta­mi­seen pe­rus­tuu Lut­he­rin mu­kaan hei­dän kut­su­muk­seen­sa. äi­din ja isän kut­su­mus tu­lee Ju­ma­lal­ta. Se on ih­mi­sen saa­mis­ta kut­su­muk­sis­ta kor­kein ja tär­kein, kos­ka Ju­ma­la kut­suu äi­din ja isän oman luo­mis­työn­sä pal­ve­luk­seen. Ju­ma­la luo it­sel­leen lap­sia äi­din ja isän kaut­ta ja us­koo luo­man­sa lap­sen kas­va­tus­vas­tuun äi­dil­le ja isäl­le.

äi­ti ja isä ovat lap­sel­leen tai­vaal­li­sen Van­him­man si­jai­sia. He ovat Ju­ma­lan us­kot­tu­ja työ­to­ve­rei­ta omis­ta puut­teis­taan ja vir­heis­tään huo­li­mat­ta, ”mi­ten vä­hä­pä­töi­siä, köy­hiä, raih­nai­sia tai omi­tui­sia he sit­ten ovat­kin” (Lut­her, Iso Ka­te­kis­mus, 108).

Van­hem­pien haas­te ja ah­dis­tus on yrit­tää pal­vel­la kor­ke­am­mas­sa teh­tä­väs­sä kuin mitä he ovat an­sain­neet. Las­ten vel­vol­li­suus on tu­kea äi­tiä ja isää hei­dän teh­tä­väs­sään kun­ni­oit­ta­mal­la hei­dän kut­su­mus­taan. Van­hem­pien kun­ni­oit­ta­mi­nen tu­lee uu­teen vai­hee­seen, kun he ei­vät voi enää tul­la toi­meen omin avuin. Kun huol­ta­jis­ta tu­lee huol­let­ta­via, jou­tuu nel­jän­nen käs­kyn nou­dat­ta­mi­nen uu­del­la ta­val­la ko­e­tuk­sel­le.

Et­tä kau­an eläi­sit ja me­nes­tyi­sit maan pääl­lä

Nel­jäs käs­ky esi­te­tään Raa­ma­tus­sa lain an­ta­mi­sen yh­tey­des­sä kak­si ker­taa (2. Moos. 20:12; 5. Moos. 5:16). Jäl­kim­mäi­sel­lä ker­ral­la se laa­je­nee pe­rus­muo­dos­taan an­ta­mal­la lu­pauk­sen pit­käs­tä iäs­tä ja me­nes­ty­mi­ses­tä elä­mäs­sä: ”Et­tä sai­sit elää kau­an ja me­nes­tyi­sit sii­nä maas­sa, jon­ka Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, si­nul­le an­taa.”

Lu­paus pit­käs­tä eli­ni­äs­tä on myös va­ka­va muis­tu­tus omas­ta van­huu­des­ta. Tu­li­si elää vii­saas­ti muis­ta­en edes­sä ole­via van­huu­den päi­viä. ”Mitä ih­mi­nen kyl­vää, sitä hän niit­tää.”

Lap­sen en­sim­mäi­nen ih­mis­suh­de on suh­de äi­tiin ja isään. Täs­tä lä­him­mäs­tä pe­rus­suh­tees­ta jä­sen­ty­vät kaik­ki muut ih­mis­suh­teet. Jos lap­set op­pi­vat ko­to­na kun­ni­oit­ta­maan van­hem­pi­aan, seu­raa sii­tä kou­lus­sa vas­taa­va hyvä käy­tös suh­tau­tu­mi­ses­sa niin opet­ta­jiin kuin kou­lu­to­ve­rei­hin­kin. Tämä puo­les­taan vai­kut­taa kou­lu­me­nes­tyk­seen ja am­mat­tiin val­mis­tau­tu­mi­seen.

Elä­män­teh­tä­väs­sä me­nes­ty­mi­nen pe­rus­tuu ei vain am­mat­ti­tai­toon vaan myös hy­vään ja kun­ni­oit­ta­vaan käy­tök­seen esi­mie­hiä ja työ­to­ve­rei­ta koh­taan. Seu­rus­te­le­vien nuor­ten oli­si hyö­dyl­lis­tä kiin­nit­tää huo­mi­o­ta sii­hen, mi­ten seu­rus­te­lu­kump­pa­ni suh­tau­tuu omiin van­hem­piin­sa. Sii­nä voi näh­dä en­nus­teen seu­rus­te­lu­kump­pa­nin suh­tau­tu­mi­ses­ta tu­le­vaan avi­o­puo­li­soon­sa.

Mart­ti Lut­her avaa Pu­hees­saan hy­vis­tä te­ois­ta (105–131) nel­jän­nen käs­kyn kos­ke­maan yh­teis­kun­nan val­ta­suh­tei­ta nel­jäl­lä ta­sol­la. En­sim­mäi­nen on las­ten kuu­li­ai­suus ja kun­ni­oi­tus van­hem­pi­aan koh­taan. Toi­nen on kris­tit­ty­jen kuu­li­ai­suus hen­gel­lis­tä esi­val­taa koh­taan. Kol­mas on kan­sa­lais­ten kuu­li­ai­suus maal­lis­ta esi­val­taa koh­taan. Nel­jäs kuu­li­ai­suus on kaik­kien työ­suh­tees­sa pal­ve­le­vien kun­ni­oi­tus esi­mie­hi­ään koh­taan.

Nämä ovat Lut­he­rin mu­kaan nel­jän­nen käs­kyn nel­jä ”te­koa”, joi­den va­raan hyvä yh­teis­kun­nal­li­nen jär­jes­tys ra­ken­tuu tuon käs­kyn lu­pauk­sen mu­kai­ses­ti.

Kei­jo Nis­si­lä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.5.2016.