Veli-Pek­ka Ot­t­man

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä (11:1) mää­ri­tel­lään, mitä us­ko on. Vuo­den 1938 raa­ma­tun­kään­nös sa­noo sen näin: ”us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Bib­lia eli 1776 vuo­den kään­nös pu­huu vah­vas­ta us­kal­luk­ses­ta ”nii­hin, joi­ta toi­vo­taan” ja joka ”ei nä­ky­mät­tö­mis­tä epäi­le”. Ny­kyi­nen raa­ma­tun­kään­nös sa­noo us­kon ole­van sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä.

Kään­nök­sis­sä us­koon lii­te­tään siis luot­ta­mus, us­kal­lus ja to­del­li­suus. Kai­kis­sa näi­hin liit­tyy myös toi­vo. Asia esi­te­tään kui­ten­kin pa­ra­dok­si­na, lau­see­na, joka näyt­tää ole­van ris­ti­rii­tai­nen: us­koon liit­tyy jo­tain sel­lais­ta, joka ei ole vie­lä to­teu­tu­nut, mut­ta sa­mal­la kui­ten­kin on jo to­teu­tu­nut. Us­ko on toi­vot­tu­jen asi­oi­den to­del­li­suut­ta ja nä­ky­mät­tö­mien asi­oi­den näyt­tä­mis­tä to­teen. Us­ko­val­le toi­veet ovat jo tot­ta; hän nä­kee sen, mikä ei vie­lä näy.

Ab­ra­ha­min luot­ta­mus

Us­kon luot­ta­mus nä­kyy vah­va­na Ab­ra­ha­min elä­mäs­sä. Hän luot­ti lu­pauk­seen, sa­naan, jon­ka Ju­ma­la an­toi. Se mer­kit­si läh­te­mis­tä kau­as pois omas­ta maas­taan koh­ti Ju­ma­lan lu­paa­maa maa­ta. Kaik­ki, koko elä­mä ja tu­le­vai­suus, oli lu­pauk­sen sa­nan va­ras­sa. Ab­ra­ham kui­ten­kin piti lu­pauk­sen an­ta­jaa luo­tet­ta­va­na, us­koi hä­neen (Hepr. 11:11).

Ab­ra­ha­min us­kon suu­rin ko­e­tin­ki­vi oli Ju­ma­lan käs­ky uh­ra­ta Ii­sak, kau­an odo­tet­tu poi­ka, lu­pauk­sen lap­si. Ab­ra­ham oli saa­nut Ii­sa­kin van­hoil­la päi­vil­lään, ja Ii­sa­kiin liit­tyi lu­paus suu­res­ta jou­kos­ta jäl­ke­läi­siä. Ab­ra­ham us­koi, et­tä jos Ju­ma­la vaa­tii hä­nel­tä po­jan, tämä ei sil­ti petä hän­tä ja pi­tää lu­pauk­sen­sa. Hän us­koi, et­tä Ju­ma­la voi he­rät­tää Ii­sa­kin kuol­leis­ta (Hepr. 11:19; Joh. 8:56). Ab­ra­ham luot­ti Ju­ma­lan hy­vyy­teen, vaik­ka näyt­ti, et­tei tuo­ta hy­vyyt­tä ole.

Ab­ra­ham on­kin kaik­kien us­ko­vais­ten kan­tai­sä, sil­lä hän luot­ti Ju­ma­lan lu­pauk­seen ja us­koi hä­nes­tä hy­vää myös sil­loin, kun to­si­a­si­at näyt­ti­vät ole­van luot­ta­mus­ta vas­taan. Luot­ta­muk­seen liit­tyy­kin väis­tä­mät­tä toi­vo. Ab­ra­ham toi­voi, vaik­ka kaik­ki toi­vo näyt­ti men­neen, sil­lä hän luot­ti Ju­ma­laan.

Luot­ta­mus en­sim­mäi­se­nä käs­ky­nä

Myös Jo­bin elä­mäs­sä nä­kyy luot­ta­mus Ju­ma­laan elä­män suu­ris­sa vas­toin­käy­mi­sis­sä. Vaik­ka hän me­net­ti suu­ren omai­suu­ten­sa, kaik­ki lap­sen­sa ja lo­pul­ta ter­vey­ten­sä­kin, hän ei ki­ron­nut Ju­ma­laa vaan ylis­ti hän­tä. Tämä ei tar­koi­ta, et­tä ko­et­te­le­muk­set oli­si­vat ol­leet Jo­bil­le help­po­ja. Jo­kai­nen meis­tä voi aset­tua hä­nen ase­maan­sa ja miet­tiä, mil­tä täl­lai­set ko­et­te­le­muk­set tun­tui­si­vat. Hä­neen ver­rat­tu­na oman elä­mäm­me ko­et­te­le­muk­set tun­tu­vat pie­nil­tä. Job kui­ten­kin luot­ti ja us­koi Ju­ma­laan ja hä­nen hy­vyy­teen­sä.

Luot­ta­mi­ses­sa on­kin ai­na ky­sy­mys en­sim­mäi­ses­tä, eli tär­keim­mäs­tä käs­kys­tä. Ko­et­te­le­mus pal­jas­taa, ke­hen me luo­tam­me: ke­nel­tä me pyy­däm­me apua ja ke­nel­tä odo­tam­me hy­vää. Vas­taus tä­hän näyt­tää, kuka on mei­dän to­del­li­nen ju­ma­lam­me. Jos ih­mi­nen luot­taa jo­hon­kin muu­hun enem­män kuin Ju­ma­laan, hän rik­koo en­sim­mäis­tä käs­kyä ja on epä­ju­ma­lan­pal­ve­li­ja.

Jo­bin elä­mäs­sä Ju­ma­la kään­si pa­han hy­väk­si. Us­ko­vai­sel­la ih­mi­sel­lä on var­ma luot­ta­mus ja toi­vo sii­tä, et­tä kaik­ki päät­tyy hy­vin, oli­pa elä­mä kuin­ka vai­ke­aa ta­han­sa. Jos näin ei ta­pah­du täs­sä elä­mäs­sä, niin kui­ten­kin ian­kaik­ki­suu­des­sa, ku­ten ver­taus rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta opet­taa. Kaik­ki muu voi elä­mäs­sä pet­tää, mut­ta Ju­ma­la ei kos­kaan.

Us­koon liit­tyy oleel­li­ses­ti myös luot­ta­mi­nen lu­pauk­sen to­teu­tu­mi­seen. Ju­ma­laan luot­ta­va pi­tää hä­nen sa­no­jaan to­si­na, vaik­ka ne ei­vät vie­lä oli­si täyt­ty­neet (Room. 3:4).

Raa­mat­tu to­dis­taa mo­nin esi­mer­kein, mi­ten Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat täyt­ty­neet. Jo syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen pa­ra­tii­sis­sa an­net­tiin lu­paus Kris­tuk­ses­ta, joka täyt­tyi Jee­suk­sen syn­ty­es­sä ih­mi­sek­si. Evan­ke­liu­mi ker­too ilo­sa­no­maa ni­me­no­maan täyt­ty­nees­tä lu­pauk­ses­ta. Osa lu­pauk­sis­ta on vie­lä täyt­ty­mät­tä, ku­ten Kris­tuk­sen toi­nen tu­le­mi­nen, vii­mei­nen tuo­mio ja ian­kaik­ki­nen elä­mä. Mut­ta ne­kin Ju­ma­la var­mas­ti täyt­tää, sil­lä kun hän lu­paa jo­ta­kin, hä­nen sa­nan­sa on niin var­ma kuin se oli­si jo to­teu­tu­nut.

Luot­ta­muk­sen pe­rus­ta Ju­ma­lan sa­nas­sa

Sa­no­taan, et­tä epäi­li­jää on vai­kea hui­ja­ta. Tämä pä­tee use­aan ar­ki­ti­lan­tee­seen. Tar­vit­sem­me esi­mer­kik­si me­di­a­lu­ku­tai­toa ja kriit­ti­syyt­tä, jot­ta osaam­me erot­taa, mi­hin luo­tam­me ja mi­hin em­me. Pu­re­mat­ta ei tar­vit­se niel­lä mi­tään.

Mut­ta jos kaik­keen jou­tuu suh­tau­tu­maan epä­luu­loi­ses­ti, elä­mäs­tä tu­lee vai­ke­aa. Sil­loin al­kaa läh­tö­koh­tai­ses­ti suh­tau­tua toi­siin niin, et­tä he ovat epä­luo­tet­ta­via ja hei­dän tar­vit­see en­sin to­dis­taa luo­tet­ta­vuu­ten­sa. Kes­ki­näi­sen kans­sa­käy­mi­sen tu­li­si­kin pe­rus­tua sii­hen, et­tä toi­seen voi luot­taa. Luot­ta­muk­sen voi me­net­tää hel­pos­ti, mut­ta sen ta­kai­sin saa­mi­nen on työ­läs­tä. Van­ha sa­na­las­ku sa­noo, et­tä ”luo­ta, mut­ta kat­so ke­hen luo­tat”.

Us­kon tuo­mas­sa luot­ta­muk­ses­sa on kyse sel­lai­ses­ta luot­ta­muk­ses­ta, jon­ka Ju­ma­la an­taa. Us­kon luot­ta­mus tu­keu­tuu Ju­ma­lan lu­pauk­seen ja nä­kee sen to­te­na. Niin kuin Ab­ra­ham, jo­kai­nen us­ko­vai­nen saa luot­taa Ju­ma­laan ja us­koa hä­nes­tä ai­no­as­taan hy­vää. Tätä luot­ta­mus­ta ei kan­na­ta hy­lä­tä, vaan pa­la­ta ai­na uu­del­leen kuu­le­maan, mitä hy­vää Ju­ma­la on meil­le teh­nyt ja te­kee.

Eri­lais­ten ope­tus­ten ar­vi­oin­ti on hyvä teh­dä Ju­ma­lan sa­nan poh­jal­ta; on tär­ke­ää tut­kia Raa­mat­tua (Ap. t. 17:11−12). Us­ko­vai­sia apos­to­li ke­hot­taa py­sy­mään oi­ke­as­sa evan­ke­liu­mis­sa ja ole­maan us­ko­mat­ta nii­tä, jot­ka ko­et­ta­vat vää­ris­tää Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia (Gal. 1:6−9). Raa­mat­tuun kir­joi­tet­tu ter­veel­li­nen op­pi on luo­tet­ta­va, ja sen pe­rus­teel­la voi­daan ar­vi­oi­da yhä uu­des­taan opit ja opet­ta­jat.

Täy­del­li­nen rak­kaus

Raa­ma­tus­sa, eri­tyi­ses­ti Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa (Sa­nanl. 9:10) pu­hu­taan Ju­ma­lan pe­los­ta. Mitä tämä Ju­ma­lan pel­ko tar­koit­taa? Ei­kö pe­lon ta­ka­na ole ni­me­no­maan epä­luot­ta­mus? En­si kuu­le­mal­ta tun­tuu vai­ke­al­ta aja­tel­la, et­tä mei­dän tu­li­si pe­lä­tä Ju­ma­laa, sil­lä sitä, mitä pel­kääm­me, me usein myös vi­haam­me.

Kyse ei ole­kaan täl­lai­ses­ta pel­kää­mi­ses­tä. Ju­ma­la ei ha­lua, et­tä hän­tä pe­lä­tään ja kun­ni­oi­te­taan niin, et­tä pe­lon al­la on epä­luot­ta­mus ja viha. Päin­vas­toin hän ha­lu­aa, et­tä pel­koon liit­tyy rak­kaus ja luot­ta­mus hä­neen.

Täl­lais­ta oi­ke­aa pel­koa voi­si sa­noa kun­ni­oit­ta­mi­sek­si. Hen­gen an­ta­ma kun­ni­oi­tus oh­jaa ih­mis­tä toi­mi­maan, ei ran­gais­tuk­sen pe­los­ta, vaan sik­si, et­tä hän ha­lu­aa teh­dä oi­kein ja ol­la louk­kaa­mat­ta. Kun­ni­oi­tuk­sen koh­tees­sa on jo­ta­kin, joka ve­tää puo­leen­sa, ei suin­kaan työn­nä pois luo­taan. Ju­ma­las­ta on sa­not­tu, et­tä hän it­se on rak­kaus (1. Joh. 4:8). Rak­kau­des­sa ei ole pel­koa, vaan täy­del­li­nen rak­kaus kar­kot­taa pois pe­lon (1. Joh. 4:17−18). Sel­lai­ses­sa suh­tees­sa on myös luja luot­ta­mus, toi­vo ja us­kal­lus.

Kir­joi­tus jul­kais­tu ai­em­min kir­jas­sa Jak­san­ko luot­taa? Ajan­koh­tais­ta 2018, SRK.