Kal­le Er­vas­ti

Ru­kous on elä­vää yh­teyt­tä, ei tyh­jän ho­ke­mis­ta. Pyhä Hen­ki ru­koi­lee puo­les­tam­me, kun omat sa­nam­me lop­pu­vat.

Jee­sus opet­ti Her­ran ru­kouk­sen, jota on lu­et­tu jo 2000 vuot­ta ja yhä lu­e­taan mil­joo­nia ker­to­ja päi­väs­sä. Olet­ko jos­kus huo­man­nut, et­tä tut­tu ru­kous on men­nyt ru­tii­nil­la ohi il­man, et­tä sy­dän on ol­lut mu­ka­na sen pai­na­vas­sa si­säl­lös­sä?

Juu­ri tä­män ru­kouk­sen Jee­sus opet­ti, kun hän vas­tus­ti ru­kouk­sen ho­ke­mis­ta. Kan­nat­taa siis kes­kit­tyä, kun pyy­tää Ju­ma­lan tah­don to­teu­tu­mis­ta ja kaik­kea ih­mis­ten tar­vit­se­maa.

Toi­nen syy Jee­suk­sen ope­tuk­sel­le oli, et­tä ei ru­koil­tai­si oman hurs­kau­den näyt­tä­mi­sek­si. On pa­rem­pi men­nä ru­koi­le­maan omaan kam­mi­oon, pe­rim­mäi­seen huo­nee­seen. Jee­sus ei sil­ti en­si­si­jai­ses­ti tar­koit­ta­nut ru­kous­paik­kaa, vaan Ju­ma­lan koh­taa­mis­ta.

Pu­het­ta vää­ril­le ju­ma­lil­le

Jee­sus va­roit­ti ole­mas­ta kuin pa­ka­nat, jot­ka la­te­li­vat tyh­jiä ru­kouk­sia ju­ma­lil­leen. Ken­ties nämä ole­mat­to­mat ju­ma­lat tun­tui­vat huo­no­kuu­loi­sil­ta ja ru­koi­le­mi­ses­ta tuli ho­ke­mis­ta.

Me­di­as­sa ja elä­män­tai­to-op­pais­sa voi tul­la vas­taan vie­rai­ta, al­ku­pe­räl­tään uus­hen­ki­siä op­pe­ja. Myön­teis­ten aja­tus­ten tois­ta­mi­sen ker­ro­taan muut­ta­van to­del­li­suut­ta. Toi­vei­ta suun­na­taan maa­il­man­kaik­keu­del­le ja odo­te­taan vas­taus­ta.

Tämä on traa­gi­nen ereh­dys: per­soo­na­ton ja kyl­mä maa­il­ma on kuu­ro ja myk­kä. Se ei kuu­le ei­kä vas­taa ih­mi­sen hä­tään. Sun­nun­tain Psal­mi on elä­vä vas­ta­koh­ta: “Har­taas­ti minä odo­tin Her­raa, ja hän ku­mar­tui mi­nun puo­lee­ni ja kuu­li huu­to­ni. Hän veti mi­nut ylös sy­väs­tä kuo­pas­ta, upot­ta­vas­ta lie­jus­ta.” (Ps. 40:2–3.) On loh­dul­lis­ta, kun elä­vä Ju­ma­la ku­mar­tuu ih­mi­sen puo­leen.

Isä tie­tää tar­pee­si

Opet­ta­es­saan oi­ke­an­lais­ta ru­koi­le­mis­ta Jee­sus kään­tää ase­tel­man ylö­sa­lai­sin. Ru­kous­ta ei tar­vi­ta sik­si, et­tä Ju­ma­lan pi­täi­si saa­da in­for­maa­ti­o­ta tar­peis­tam­me.

Ju­ma­la ei tar­vit­se tie­toa sii­tä, et­tä mi­nul­la on ruo­ka-ai­ka. Minä sen si­jaan tar­vit­sen jo­ka­päi­väi­sen lei­vän pyy­tä­mis­tä, jot­ta muis­tan lei­pä­ni ole­van Ju­ma­lan lah­ja. Hän myös an­taa lei­vän ja siu­naa työ­ni. Ru­kouk­ses­sa ol­laan elä­väs­sä suh­tees­sa.

Ju­ma­la tie­tää jo, et­tä ih­mi­set tar­vit­se­vat hä­nen ni­men­sä py­hit­tä­mis­tä kes­kuu­des­saan, hä­nen val­ta­kun­tan­sa tu­le­mis­ta ja tah­ton­sa ta­pah­tu­mis­ta. Hän tie­tää mei­dän tar­vit­se­van jo­ka­päi­väis­tä lei­pää, syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta, var­je­lus­ta kiu­sauk­sis­sa ja pää­se­mis­tä pa­has­ta.

Her­ran ru­kouk­sen en­sim­mäi­nen sana, ”Isä”, mää­rit­te­lee ih­mi­sen suh­teen Ju­ma­laan. Ih­mi­nen ei ole suo­rit­ta­ja ei­kä pal­ve­lu­jen ti­laa­ja. Us­kon kaut­ta hän voi ol­la Ju­ma­lan lap­si ja per­heen­jä­sen. Äi­ti ei tu­le­va­na äi­tien­päi­vä­nä odo­ta lap­sel­ta juh­la­pu­het­ta. Hän on iloi­nen, jos lap­si ker­too, mitä hä­nel­lä ihan oi­ke­as­ti on sy­dä­mel­lään. Sa­moin on Tai­vaan Isän lai­ta.

Hen­ki aut­taa heik­koa

Jos­kus em­me osaa ru­koil­la tai ru­kouk­sem­me jää vain äh­käi­syk­si. Hei­koin­kin huo­kauk­sem­me kuu­luu huu­to­na tai­vaas­sa. Ole tur­val­li­sel­la mie­lel­lä, Isä­si tie­tää tar­pee­si jo en­nen kuin olet en­nät­tä­nyt pyy­tää hä­nel­tä mi­tään.

Pyhä Hen­ki aut­taa, jos olet heik­ko, et­kä tie­dä, mi­ten ru­koil­la. Hen­ki ru­koi­lee puo­les­ta­si sa­nat­to­min huo­kauk­sin (Room. 8:26–27). Näin si­nun puo­les­ta­si ru­koil­laan Ju­ma­lan tah­don mu­kai­sia ru­kouk­sia.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 6:5–13

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus opet­ti ja sa­noi: ”Kun ru­koi­let­te, äl­kää teh­kö sitä te­ko­py­hien ta­voin. He aset­tu­vat mie­lel­lään sy­na­go­giin ja ka­dun­kul­miin ru­koi­le­maan, jot­ta oli­si­vat ih­mis­ten nä­ky­vis­sä. To­ti­ses­ti: he ovat jo palk­kan­sa saa­neet. Kun sinä ru­koi­let, mene si­säl­le huo­nee­see­si, sul­je ovi ja ru­koi­le sit­ten Isää­si, joka on sa­las­sa. Isä­si, joka nä­kee myös sen, mikä on sa­las­sa, pal­kit­see si­nut. Ru­koil­les­san­ne äl­kää ho­ke­ko tyh­jää niin kuin pa­ka­nat, jot­ka ku­vit­te­le­vat tu­le­van­sa kuul­luik­si, kun vain la­te­le­vat sa­no­ja. Äl­kää ru­vet­ko hei­dän kal­tai­sik­seen. Tei­dän Isän­ne kyl­lä tie­tää mitä te tar­vit­set­te, jo en­nen kuin olet­te hä­nel­tä pyy­tä­neet­kään. Ru­koil­kaa te siis näin: – Isä mei­dän, joka olet tai­vais­sa! Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­me­si. Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si, myös maan pääl­lä niin kuin tai­vaas­sa. An­na meil­le tänä päi­vä­nä jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Ja an­na meil­le vel­kam­me an­teek­si, niin kuin me­kin an­nam­me an­teek­si niil­le, jot­ka ovat meil­le ve­las­sa. Älä­kä an­na mei­dän jou­tua kiu­sauk­seen, vaan pääs­tä mei­dät pa­has­ta.”

Bib­lia: Ja kuin ru­koi­let, niin ei si­nun pidä ole­man niin­kuin ul­ko­kul­la­tut; sil­lä he mie­lel­län­sä sei­so­vat ja ru­koi­le­vat sy­na­go­gis­sa ja ku­jain kul­mis­sa, et­tä he ih­mi­sil­tä näh­täi­siin. To­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: he ovat saa­neet palk­kan­sa. Vaan kuin sinä ru­koi­let, niin mene kam­mi­oos, ja sul­je oves, ja ru­koi­le Isääs, joka on sa­lai­suu­des­sa: ja Isäs, joka sa­lai­suu­des­sa nä­kee, mak­saa si­nul­le jul­ki­ses­ti. Ja kuin te ru­koi­let­te, niin äl­kää ol­ko pal­jon pu­hu­vai­set, niin­kuin pa­ka­nat; sil­lä he luu­le­vat hei­tä pal­jon pu­heen­sa täh­den kuul­ta­van. Sen­täh­den äl­käät ol­ko hei­dän kal­tai­sen­sa; sil­lä Isän­ne tie­tää kyl­lä, mitä tar­vit­set­te, en­nen kuin te hä­nel­tä ru­koi­let­te­kaan. Näin tei­dän siis pi­tää ru­koi­le­man: Isä mei­dän, joka olet tai­vais­sa! Py­hi­tet­ty ol­koon si­nun ni­mes. Lä­hes­ty­köön si­nun val­ta­kun­tas. Ol­koon si­nun tah­tos niin maas­sa kuin tai­vaas­sa. An­na meil­le tä­nä­päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Ja an­na meil­le mei­dän vel­kam­me an­teek­si, niin­kuin me­kin an­teek­si an­nam­me mei­dän vel­vol­lis­tem­me. Ja älä joh­da­ta mei­tä kiu­sauk­seen. Mut­ta pääs­tä mei­tä pa­has­ta. Sil­lä si­nun on val­ta­kun­ta, ja voi­ma, ja kun­nia, ijan­kaik­ki­ses­ti. Amen!