Jou­ko Luuk­ko­nen

Ju­ma­lan lap­si saa ko­kea us­kos­ta nou­se­vaa au­tuut­ta ja on­nea. Tie tai­vas­ten val­ta­kun­taan kul­kee yhä ar­mon val­ta­kun­nan kaut­ta.

Py­häin­päi­vän evan­ke­liu­mi on Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan alus­ta. Vuo­ri­saar­na on Jee­suk­sen pu­heis­ta tun­ne­tuin ja pi­sin Raa­mat­tuun tal­len­net­tu puhe. Joi­den­kin ar­vi­oi­den mu­kaan Mat­teus on voi­nut koo­ta teks­tin myös useis­ta Jee­suk­sen pu­heis­ta.

Pu­heen koh­de­jouk­ko jää teks­tis­sä hie­man epä­sel­väk­si. Evan­ke­liu­mi­teks­tin alus­sa to­de­taan: ”Näh­des­sään kan­san­jou­kot Jee­sus nou­si vuo­rel­le. Hän is­tuu­tui, ja ope­tus­lap­set tu­li­vat hä­nen luok­seen. Sil­loin hän al­koi pu­hua ja opet­ti hei­tä näin”. Vuo­ri­saar­nan lo­pus­sa kui­ten­kin to­de­taan: ”Kun Jee­sus oli lo­pet­ta­nut pu­heen­sa, kan­san­jou­kot oli­vat häm­mäs­tyk­sis­sään hä­nen ope­tuk­ses­taan. Hän opet­ti niin kuin se, jol­le on an­net­tu val­ta, ei niin kuin lai­no­pet­ta­jat.” (Matt. 7:28–29.)

Jee­sus aloit­taa vuo­ri­saar­nan­sa au­tu­aak­si­ju­lis­tuk­sil­la. Hän ju­lis­taa au­tu­aik­si hen­ges­sään köy­hät, mur­heel­li­set ja kär­si­väl­li­set; ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano; ne, jot­ka ar­mah­ta­vat; puh­das­sy­dä­mi­set ja rau­han­te­ki­jät sekä ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan. Lo­puk­si hän ju­lis­taa au­tu­aik­si kuu­li­jan­sa: ”Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa.”

Au­tu­aak­si us­ko­mal­la

Sana au­tu­as tar­koit­taa on­nel­lis­ta; se on iloa sii­tä, et­tä ih­mi­nen on löy­tä­nyt Ju­ma­lan rau­han. Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus sa­noo, kuin­ka au­tu­aat saa­vat ko­kea loh­du­tuk­sen ja ar­mah­duk­sen. He saa­vat Ju­ma­lan lap­sen ni­men ja pe­ri­vät tai­vas­ten val­ta­kun­nan.

Au­tuus ja on­ni nä­ky­vät ih­mi­ses­sä us­kon he­del­mi­nä, joi­ta Jee­sus teks­tis­sä lu­et­te­lee. Au­tuus ei syn­ny hy­vien te­ko­jen kaut­ta, vaan hy­vät teot us­kon kaut­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa saar­na­taan yhä ar­mah­ta­vaa evan­ke­liu­mia, joka an­taa syn­ti­sel­le loh­du­tuk­sen ja Ju­ma­lan lap­sen osan.

Ju­ma­lan lap­si saa ol­la au­tu­as, on­nel­li­nen, jo tääl­lä ajas­sa, vaik­ka voi koh­da­ta­kin mo­nen­lai­sia vas­tuk­sia, jopa her­jaa ja vai­noa. Myös Joo­sef koki on­nea, vaik­ka hä­net oli myy­ty Egyp­tiin or­jak­si (1. Moos. 39:2).

Kat­se tä­hy­ää tu­le­vaan

Päi­vän vaih­to­eh­toi­ses­sa saar­na­teks­tis­sä Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja muis­te­lee en­ti­siä py­hiä ja hei­dän va­el­lus­taan. He ko­ki­vat it­sen­sä vie­raik­si ja muu­ka­lai­sik­si maan pääl­lä. He odot­ti­vat pa­rem­paa, tai­vaal­lis­ta isän­maa­ta. (Hepr. 11:13–16.) Ko­ke­mus kah­den maan kan­sa­lai­suu­des­ta on tut­tu myös tä­män ajan Ju­ma­lan lap­sel­le.

Jee­suk­sen puhe au­tu­aak­si­ju­lis­ta­mi­sis­ta päät­tyy sa­noi­hin: ”Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri.” Ju­ma­lan lap­si kat­soo us­kon sil­min ko­ti­ran­nal­le saak­ka – sin­ne, min­ne edes­men­neet py­hät ovat jo pääs­seet.

Myös py­häin­päi­vän Uu­den tes­ta­men­tin lu­ku­kap­pa­leis­sa kat­sel­laan ko­ti­ran­nal­le. Il­mes­tys­kir­jas­sa Jo­han­nes kat­soi uu­den Je­ru­sa­le­min las­keu­tu­mis­ta maan pääl­le ja kuu­li ää­nen, joka sa­noi: ”Kat­so, Ju­ma­lan asuin­si­ja ih­mis­ten kes­kel­lä! Hän asuu hei­dän luo­naan, ja heis­tä tu­lee hä­nen kan­san­sa. Ju­ma­la it­se on hei­dän luo­naan, ja hän pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen.” (Ilm. 21:3–4.)

Tie tai­vas­ten val­ta­kun­taan kul­kee yhä ar­mon val­ta­kun­nan kaut­ta, tais­te­le­vas­ta seu­ra­kun­nas­ta rie­muit­se­vaan seu­ra­kun­taan.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 5:1–12

Raa­mat­tu 1992: Näh­des­sään kan­san­jou­kot Jee­sus nou­si vuo­rel­le. Hän is­tuu­tui, ja ope­tus­lap­set tu­li­vat hä­nen luok­seen. Sil­loin hän al­koi pu­hua ja opet­ti hei­tä näin: ”Au­tu­ai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­ai­ta kär­si­väl­li­set: he pe­ri­vät maan. Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan. Au­tu­ai­ta ne, jot­ka toi­sia ar­mah­ta­vat: hei­dät ar­mah­de­taan. Au­tu­ai­ta puh­das­sy­dä­mi­set: he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­ai­ta rau­han­te­ki­jät: he saa­vat Ju­ma­lan lap­sen ni­men. Au­tu­ai­ta ovat ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan: hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa. Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri. Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät en­nen tei­tä.”