Juha Ai­ras

Ker­ran eräil­lä seu­ra­kun­ta­päi­vil­lä ih­me­tel­tiin Mart­ti Lut­he­rin Bib­li­as­sa käyt­tä­mää sa­non­taa ”Pyhä Paa­va­li”. Hän­hän oli ta­val­li­nen ih­mi­nen. Paa­va­li oli pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nut us­ko­vai­nen ih­mi­nen, Her­ran apos­to­li. Van­has­sa suo­men kie­les­sä pyhä tar­koit­ti ero­tet­tua, mer­kit­tyä ja ra­jat­tua. Kes­kus­te­lus­sa tuli esiin, et­tä Paa­va­li ei ol­lut it­ses­sään pyhä. Elä­vä us­ko teki hä­net py­häk­si, ero­te­tuk­si, Ju­ma­lan va­li­tuk­si aseek­si.

Paa­va­li tun­si py­hä­nä­kin vah­vas­ti syn­nin vai­ku­tuk­sen. Hän vai­ke­roi: ”Minä kur­ja ih­mi­nen! Kuka pe­las­taa mi­nut täs­tä kuo­le­man ruu­miis­ta?” (Room. 7:24.)

Us­ko ava­si hä­nel­le kui­ten­kin hui­ke­an nä­ky­män. Roo­man van­keu­des­ta hän kir­joit­ti työ­to­ve­ril­leen Ti­mo­teuk­sel­le: ”Mi­nut it­se­ni uh­ra­taan jo pian, läh­tö­ni het­ki on tul­lut. Olen kil­pail­lut hy­vän kil­pai­lun, olen juos­sut pe­ril­le ja säi­lyt­tä­nyt us­ko­ni. Mi­nua odot­taa nyt van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra, oi­keu­den­mu­kai­nen tuo­ma­ri, on an­ta­va mi­nul­le tu­le­mi­sen­sa päi­vä­nä, ei­kä vain mi­nul­le vaan kai­kil­le, jot­ka har­taas­ti odot­ta­vat hä­nen il­mes­ty­mis­tään.” (2. Tim. 4:6–8.)

Kun Pie­ta­ri meni Cor­ne­liuk­sen ko­tiin, ta­lon isän­tä tuli hän­tä vas­taan ja ku­mar­tui hä­nen edes­sään maa­han saak­ka. ”Pie­ta­ri sa­noi: ´Nou­se, minä olen vain ih­mi­nen niin kuin si­nä­kin´, ja aut­toi hä­net ylös” (Ap. t. 10:26).

Kui­ten­kin Pie­ta­ri ke­hot­taa us­ko­vai­sia kir­jees­sään: ”Tul­kaa te­kin py­hik­si kai­kes­sa mitä teet­te. On­han kir­joi­tet­tu: ’Ol­kaa py­hät, sil­lä minä olen pyhä’.” (1. Piet. 1:15–16.) Hän lai­naa Moo­sek­sen kir­jan teks­tiä (3. Moos. 11:44).

Us­ko­vai­set ih­mi­set ovat kak­si­o­sai­sia: sa­ma­nai­kai­ses­ti ko­ko­naan syn­nin tur­me­le­mia ja ko­ko­naan py­hiä. Py­hyys ei ole ih­mi­ses­sä it­ses­sään ei­kä hä­nen te­ke­mi­sis­sään vaan se on yk­sin Ju­ma­lan us­kon kaut­ta lah­joit­ta­ma. Van­ha osam­me eli ih­mi­nen it­ses­sään säi­lyt­tää kui­ten­kin tai­pu­muk­sen syn­tiin.

On­ko py­hyy­tem­me py­sy­vää? Paa­va­li kir­joit­taa: ”Mi­ten siis on? Saam­me­ko teh­dä syn­tiä, kos­ka em­me elä lain vaan ar­mon alai­si­na? Em­me toki!” (Room. 6:15.)

Uu­si osam­me ha­lu­aa elä­vän us­kon vai­ku­tuk­ses­ta elää syn­tiä vält­tä­en ja kil­voi­tel­len syn­nin pois pa­ni­ja­na, ku­ten van­hat us­ko­vai­set sa­noi­vat.

Jee­sus sa­noo: ”Jos puu on hyvä, sen he­del­mä­kin on hyvä, mut­ta jos puu on huo­no, sen he­del­mä­kin on huo­no. He­del­mäs­tään puu tun­ne­taan.” (Matt. 12:33.)

Kun ih­mi­sel­lä on us­kon lah­ja sy­dä­mel­lään, hän saa evan­ke­liu­mis­ta voi­maa tais­tel­la syn­tiä vas­taan. Tais­te­lu on jat­ku­vaa.

Em­me tun­ne tääl­lä kil­voi­tel­les­sam­me it­se­äm­me py­hik­si, mut­ta us­kol­la me­kin voi­tam­me tuon sa­man pal­kin­non, jon­ka Paa­va­li jo saa­vut­ti – pää­sem­me tai­vaa­seen. Evan­ke­liu­mi on voi­ma, jon­ka va­ras­sa saa kil­voi­tel­la koh­ti pää­mää­rää. Ju­ma­la on jo tääl­lä ajas­sa teh­nyt meis­tä py­hiä, hä­nel­le ero­tet­tu­ja, maa­il­mas­ta ra­jat­tu­ja.