Mar­kus Kop­pe­roi­nen

Kun ai­ka­naan te­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja­na aloi­tin pu­hu­jan teh­tä­väs­sä, oli­vat ko­ti­seu­rat usein eri alu­eil­la. Sa­nan­pal­ve­li­jan teh­tä­väs­sä ko­ti­seu­rat ovat mi­nus­ta ai­na ol­leet mu­ka­vim­pia. Sii­nä ko­ti­sii­o­ni saa mer­ki­tyk­sen, kun seu­ra­vie­raat ovat ter­ve­tul­lei­ta toi­sen ko­tiin.

Me­nin ko­tei­hin pää­kau­pun­ki­seu­dul­la bus­seil­la. Pi­me­äs­sä kau­pun­gis­sa ei bus­sin ik­ku­nas­ta ol­lut help­poa näh­dä ka­tu­jen ni­miä. Apu­na mi­nul­la oli van­has­ta pu­he­lin­lu­et­te­los­ta, joi­ta vie­lä sil­loin oli, tal­teen lei­kat­tu kart­ta. Usein ys­tä­väl­li­nen kans­sa­mat­kus­ta­ja ky­syi, min­ne olin me­nos­sa. Pe­ril­le seu­roi­hin on­nek­si ai­na pääs­tiin. Nyt meno on au­tol­la ja kän­ny­kän na­vi­gaat­to­rin kans­sa pal­jon hel­pom­paa. Enem­män ky­sy­tään­kin sitä, min­ne ha­lu­an men­nä.

Ju­ma­lan lap­si va­lit­see elä­mäs­sään päi­vit­täin reit­te­jään, min­ne hän kul­kee. Sitä toki mää­rit­tä­vät opis­ke­lui­den ja työn­te­ot ryt­mit. Tu­tut rei­tit tu­lee muis­ta­neek­si ul­koa. Nii­tä ajel­les­sa voi ren­tou­tua ja sa­mal­la val­mis­tau­tua tu­le­vaan het­keen. Päi­vit­täi­sis­tä po­luis­ta koos­tuu myös mat­ka ian­kaik­ki­suu­teen. Min­ne pol­ku it­se ku­ta­kin vie, sen voi elä­mäs­sä myö­hem­min näh­dä.

Pro­feet­ta Je­sa­ja muis­tut­taa täs­tä jo en­na­kol­ta. Ei tar­vit­se lo­pul­li­ses­ti ek­syä, vaan vää­rään osu­neet as­ke­leet, ne, jot­ka ovat joh­dat­ta­neet pois Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tun­te­mi­ses­ta, voi tun­nus­taa teh­dyik­si ja saa­da an­teek­si. Näin voi jat­kaa as­ke­lia tai­vaan tiel­lä.

Raa­ma­tun his­to­ria osoit­taa, et­tä Ju­ma­lan tah­to ei ih­mi­sel­le ol­lut sil­loin­kaan mie­lui­nen. Sekä hal­lit­si­jat et­tä kan­sa mo­nin ta­voin te­ki­vät jul­ki­ses­ti­kin syn­tiä: ”Voi syn­tis­tä kan­saa, ras­kaas­ti rik­ko­nut­ta su­kua, pa­han­te­ki­jöi­den per­het­tä, ri­kok­siin ek­sy­nei­tä lap­sia! He ovat luo­pu­neet Her­ras­ta, he ovat hal­vek­si­neet Is­ra­e­lin Py­hää ja kään­tä­neet hä­nel­le sel­kän­sä. Vain ty­tär Sii­on on jäl­jel­lä kuin maja vii­ni­tar­has­sa, kuin kurk­ku­pel­lon var­ti­o­la­va, kuin saar­ret­tu kau­pun­ki.” (Jes. 1:4–8.)

Kan­sa sai konk­reet­ti­ses­ti­kin näh­dä, et­tä hei­dät so­ti­laal­li­ses­ti saar­ret­tiin ja moni jou­tui Ba­by­lo­nin pak­ko­siir­to­lai­suu­teen. Po­liit­ti­ses­ti ja us­kon­nol­li­ses­ti huo­les­tut­ta­vat nä­ky­mät ei­vät kui­ten­kaan peit­tä­neet ar­mon nä­ky­miä: ”Vaik­ka Her­ra suo si­nul­le vain ka­pe­an lei­vän ja niu­kas­ti vet­tä, hän, si­nun opas­ta­ja­si, ei enää kät­key­dy” (Jes. 30:20).

Ny­kyi­ses­sä Suo­mes­sa, toi­sin kuin mo­nes­sa muus­sa maas­sa, ei ve­den niuk­kuus ole suu­ri huo­li, mut­ta lei­pä voi tun­tua niu­kal­ta. J.L. Ru­ne­ber­gin ru­nos­sa Saa­ri­jär­ven Paa­vo säi­lyt­ti toi­von­sa Ju­ma­laan sa­no­en Ju­ma­lan ko­et­te­le­van mut­tei hyl­kää­vän. Näin Ju­ma­laan saa edel­leen luot­taa ja jat­kaa toi­veik­kaas­ti kil­voit­te­lua.