Virpi Kariston kotialbumi
Virpi Kariston kotialbumi
"Sepä minua sangen suuresti harmittaa ja sydämelleni käy, että nuo kolme täyteen tungettua roskapussia oli piilotettu vintin perimmäiseen nurkkaan sen sijaan, että olisi aikanaan siivottu pyykit, kynät, lelut, astiat, kirjat, kengät ja puhtaat vaatteet omille paikoilleen.” Tällainen muisto tuli vastaan Facebook-tilissäni. Kyseisestä tilanteesta on myös oheinen kuva.
Monenlaisia siivouspäiviä on mahtunut elämääni, vaikka minut tuntevat voivatkin todeta, että en ole mikään siisteysintoilija.
Kotona Pekkolassa meillä oli siivousjärjestelmä, jonka äiti oli kehittänyt. Kiertäviä vuoroja oli neljä: Ykkönen keräsi tavarat tuvan lattialta paikoilleen, vei matot ulos ja hakkasi ne. Kakkonen imuroi, kolmonen luutusi ja laittoi matot paikoilleen. Nelosella oli muistaakseni huolenaan vessojen siivous. Vuorosysteemi toimi yleensä hyvin.
Siivous alkoi lauantaina aamusta. Kirittimenä oli lauantaimarkka, jonka sai, kun oma osuus oli valmis. Vauhtia hommaan toi vielä se, että kilometrin päässä sijaitseva Askon kauppa meni kiinni lauantaina jo kello 13. Kun toimi ripeästi, ehti hyvin käydä ostamassa markallansa karkkia.
Joskus hommaa hidasti se, että ykkönen ei hoitanut tehtäväänsä huolella. Silloin kakkonen saattoi imurin varteen nojaillen ja syyttävällä sormella kapinetta osoittaen huudella pitkäänkin: "Täällä on tavara!” Siivous pääsi jatkumaan vasta, kun ykkönen kävi noukkimassa tavaran talteen. Tai jos kakkosen jäljiltä nurkassa pyöri pölypallero, kolmonen odotteli kärsivällisesti – tai ehkä useammin kärsimättömästi – että huolimaton hutilus kaivoi imurin taas esiin ja korjasi jälkensä. Tietynlainen kollektiivinen kontrolli kehittyi tuon mallisessa siivouskäytännössä huippuunsa.
Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten omassa perheessäni oli tilanne se, että sain neuvolalääkäriltä tiukan ukaasin olla tekemättä kotona mitään vähänkään raskaampia töitä, "tai muuten menet sairaalaan makaamaan”. Lupasin olla rauhassa. Tuon lupauksen seurauksena suunnittelimme lasten kanssa siivousvuorot, joita on pienin variaatioin noudatettu näihin aikoihin asti.
Jaoimme huushollin alueisiin 1–5, ja jokaiselle siivousikäiselle (tokaluokkalaisesta lähtien) tuli viikoittain siivottavaksi yksi alue aikavälillä torstai–lauantai. Pääsääntöisesti homma toimi, pois lukien nuo ‘lähetykset’, joista mainitsin alkukappaleessa. Toinen kompastuskivi oli vitkastelu. Ei ollut yksi eikä kaksi lauantai-iltaa, jotka kääntyivät hyvän matkaa sunnuntain puolelle, kun vahdin ja odotin, että siivousvastarintainen henkilö suorittaa velvollisuutensa loppuun asti. Poikien kohdalla useimmiten tuo raivostuttava viivyttely loppui 13–14-vuotiaana, kun hoksasivat, että ripeästi tekemällä pääsee omiin rientoihin nopeammin.
Joskus olin asettanut siivoukselle aiemman aikarajan kuin sunnuntai-aamuyö klo 2. Olin jopa luvannut palkinnoksi suklaata hyvin tehdystä työstä. Tytöt saivat osuutensa tehtyä, mutta yhdellä pojalla homma tökki. Siskot kannustivat häntä laulamalla: "Kolme minuuttia aikaa jäljellä. Silivatiseilaa, silivatiseilaa, et saa suklaata!” Veli ei luonnollisesti kokenut kannustusta positiivisena.
Toinenkin siivouspäivään liittyvä Facebook-muisto löytyi, ei niin harmittava eikä sydämelleni käyvä, suorastaan nostalginen näin kaukaa katsottuna:
"Olkkarista kuuluu negrospirituaalia (afroamerikkalainen hengellinen laulu) oikein aidon kuuloisella äänellä laulettuna, kitaran rämpsähtelyä ja Mä silmät luon ylös taivaaseen nokkahuilulla soitettuna.
Keittiöstä kuuluu pieni ääni: "Äiti, mä sekotan tätä makkarakastiketta", ja vähän isompi: "R***o, mä en jaksa siivota."
Pieni siivooja hyräilee. Joku lupaa, että veskistä poistumiseen on aikaa 'ihan sekka'.
Tiskikone lorisee ja perunat porisee.
Perhe. Arki. Siivouspäivä. Elämä on hyvä.”
Miten minulla tuli mieleen kirjoittaa siivouspäivästä?
Jokunen viikko sitten teinipoika sai minut liikuttumaan kyyneliin asti. Hän siivosi ja lauloi Siionin lauluja, joita kuunteli samalla kuulokkeistaan. Silloin ajattelin, miten erilaisia siivouspäivät voivat olla. Pahimmillaan yhtä riitaa ja huutoa, parhaimmillaan sitä, että jengi tekee porukalla hyvällä meiningillä toinen toistensa tehtäviä tai joku tosiaan rauhakseen laulellen siivoilee aluettaan.
Siivoojat ovat muuttaneet omilleen yksi toisensa jälkeen. Ei ole enää kotona niitä, jotka ‘raivoavat’ tavarat pois lattialta – ei toisaalta niitäkään, jotka niitä lattioille levittelevät. Kukaan ei tee lähetyksiä vintin nurkkiin eikä lällätä sisaruksille. Sekin, jolla oli tapana vetäistä päähänsä aina jonkin sortin siivouspäähine, on jo vuosia siivonnut omaa kotiaan. Voi olla, että jo aivan lähitulevaisuudessa minunkin on tartuttava imuriin ja moppiin säännöllisesti.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys