"Sepä mi­nua san­gen suu­res­ti har­mit­taa ja sy­dä­mel­le­ni käy, et­tä nuo kol­me täy­teen tun­get­tua ros­ka­pus­sia oli pii­lo­tet­tu vin­tin pe­rim­mäi­seen nurk­kaan sen si­jaan, et­tä oli­si ai­ka­naan sii­vot­tu pyy­kit, ky­nät, le­lut, as­ti­at, kir­jat, ken­gät ja puh­taat vaat­teet omil­le pai­koil­leen.” Täl­lai­nen muis­to tuli vas­taan Fa­ce­book-ti­lis­sä­ni. Ky­sei­ses­tä ti­lan­tees­ta on myös ohei­nen kuva.

Mo­nen­lai­sia sii­vous­päi­viä on mah­tu­nut elä­mää­ni, vaik­ka mi­nut tun­te­vat voi­vat­kin to­de­ta, et­tä en ole mi­kään siis­tey­sin­toi­li­ja.

Ko­to­na Pek­ko­las­sa meil­lä oli sii­vous­jär­jes­tel­mä, jon­ka äi­ti oli ke­hit­tä­nyt. Kier­tä­viä vuo­ro­ja oli nel­jä: Yk­kö­nen ke­rä­si ta­va­rat tu­van lat­ti­al­ta pai­koil­leen, vei ma­tot ulos ja hak­ka­si ne. Kak­ko­nen imu­roi, kol­mo­nen luu­tu­si ja lait­toi ma­tot pai­koil­leen. Ne­lo­sel­la oli muis­taak­se­ni huo­le­naan ves­so­jen sii­vous. Vuo­ro­sys­tee­mi toi­mi yleen­sä hy­vin.

Sii­vous al­koi lau­an­tai­na aa­mus­ta. Ki­rit­ti­me­nä oli lau­an­tai­mark­ka, jon­ka sai, kun oma osuus oli val­mis. Vauh­tia hom­maan toi vie­lä se, et­tä ki­lo­met­rin pääs­sä si­jait­se­va As­kon kaup­pa meni kiin­ni lau­an­tai­na jo kel­lo 13. Kun toi­mi ri­pe­äs­ti, eh­ti hy­vin käy­dä os­ta­mas­sa mar­kal­lan­sa kark­kia.

Jos­kus hom­maa hi­das­ti se, et­tä yk­kö­nen ei hoi­ta­nut teh­tä­vään­sä huo­lel­la. Sil­loin kak­ko­nen saat­toi imu­rin var­teen no­jail­len ja syyt­tä­väl­lä sor­mel­la ka­pi­net­ta osoit­ta­en huu­del­la pit­kään­kin: "Tääl­lä on ta­va­ra!” Sii­vous pää­si jat­ku­maan vas­ta, kun yk­kö­nen kävi nouk­ki­mas­sa ta­va­ran tal­teen. Tai jos kak­ko­sen jäl­jil­tä nur­kas­sa pyö­ri pö­ly­pal­le­ro, kol­mo­nen odot­te­li kär­si­väl­li­ses­ti – tai eh­kä use­am­min kär­si­mät­tö­mäs­ti – et­tä huo­li­ma­ton hu­ti­lus kai­voi imu­rin taas esiin ja kor­ja­si jäl­ken­sä. Tie­tyn­lai­nen kol­lek­tii­vi­nen kont­rol­li ke­hit­tyi tuon mal­li­ses­sa sii­vous­käy­tän­nös­sä huip­puun­sa.

Va­jaat kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten omas­sa per­hees­sä­ni oli ti­lan­ne se, et­tä sain neu­vo­la­lää­kä­ril­tä tiu­kan ukaa­sin ol­la te­ke­mät­tä ko­to­na mi­tään vä­hän­kään ras­kaam­pia töi­tä, "tai muu­ten me­net sai­raa­laan ma­kaa­maan”. Lu­pa­sin ol­la rau­has­sa. Tuon lu­pauk­sen seu­rauk­se­na suun­nit­te­lim­me las­ten kans­sa sii­vous­vuo­rot, joi­ta on pie­nin va­ri­aa­ti­oin nou­da­tet­tu näi­hin ai­koi­hin as­ti.

Ja­oim­me huus­hol­lin alu­ei­siin 1–5, ja jo­kai­sel­le sii­vou­si­käi­sel­le (to­ka­luok­ka­lai­ses­ta läh­tien) tuli vii­koit­tain sii­vot­ta­vak­si yk­si alue ai­ka­vä­lil­lä tors­tai–lau­an­tai. Pää­sään­töi­ses­ti hom­ma toi­mi, pois lu­kien nuo ‘lä­he­tyk­set’, jois­ta mai­nit­sin al­ku­kap­pa­lees­sa. Toi­nen kom­pas­tus­ki­vi oli vit­kas­te­lu. Ei ol­lut yk­si ei­kä kak­si lau­an­tai-il­taa, jot­ka kään­tyi­vät hy­vän mat­kaa sun­nun­tain puo­lel­le, kun vah­din ja odo­tin, et­tä sii­vous­vas­ta­rin­tai­nen hen­ki­lö suo­rit­taa vel­vol­li­suu­ten­sa lop­puun as­ti. Poi­kien koh­dal­la useim­mi­ten tuo rai­vos­tut­ta­va vii­vyt­te­ly lop­pui 13–14-vuo­ti­aa­na, kun hok­sa­si­vat, et­tä ri­pe­äs­ti te­ke­mäl­lä pää­see omiin rien­toi­hin no­pe­am­min.

Jos­kus olin aset­ta­nut sii­vouk­sel­le ai­em­man ai­ka­ra­jan kuin sun­nun­tai-aa­mu­yö klo 2. Olin jopa lu­van­nut pal­kin­nok­si suk­laa­ta hy­vin teh­dys­tä työs­tä. Ty­töt sai­vat osuu­ten­sa teh­tyä, mut­ta yh­del­lä po­jal­la hom­ma tök­ki. Sis­kot kan­nus­ti­vat hän­tä lau­la­mal­la: "Kol­me mi­nuut­tia ai­kaa jäl­jel­lä. Si­li­va­ti­sei­laa, si­li­va­ti­sei­laa, et saa suk­laa­ta!” Veli ei luon­nol­li­ses­ti ko­ke­nut kan­nus­tus­ta po­si­tii­vi­se­na.

Toi­nen­kin sii­vous­päi­vään liit­ty­vä Fa­ce­book-muis­to löy­tyi, ei niin har­mit­ta­va ei­kä sy­dä­mel­le­ni käy­vä, suo­ras­taan nos­tal­gi­nen näin kau­kaa kat­sot­tu­na:

"Olk­ka­ris­ta kuu­luu neg­ros­pi­ri­tu­aa­lia (af­ro­a­me­rik­ka­lai­nen hen­gel­li­nen lau­lu) oi­kein ai­don kuu­loi­sel­la ää­nel­lä lau­let­tu­na, ki­ta­ran rämp­säh­te­lyä ja Mä sil­mät luon ylös tai­vaa­seen nok­ka­hui­lul­la soi­tet­tu­na.

Keit­ti­ös­tä kuu­luu pie­ni ää­ni: "Äi­ti, mä se­ko­tan tätä mak­ka­ra­kas­ti­ket­ta", ja vä­hän isom­pi: "R***o, mä en jak­sa sii­vo­ta."

Pie­ni sii­voo­ja hy­räi­lee. Joku lu­paa, et­tä ves­kis­tä pois­tu­mi­seen on ai­kaa 'ihan sek­ka'.

Tis­ki­ko­ne lo­ri­see ja pe­ru­nat po­ri­see.

Per­he. Ar­ki. Sii­vous­päi­vä. Elä­mä on hyvä.”

Mi­ten mi­nul­la tuli mie­leen kir­joit­taa sii­vous­päi­väs­tä?

Jo­ku­nen viik­ko sit­ten tei­ni­poi­ka sai mi­nut lii­kut­tu­maan kyy­ne­liin as­ti. Hän sii­vo­si ja lau­loi Sii­o­nin lau­lu­ja, joi­ta kuun­te­li sa­mal­la kuu­lok­keis­taan. Sil­loin ajat­te­lin, mi­ten eri­lai­sia sii­vous­päi­vät voi­vat ol­la. Pa­him­mil­laan yh­tä rii­taa ja huu­toa, par­haim­mil­laan sitä, et­tä jen­gi te­kee po­ru­kal­la hy­väl­lä mei­nin­gil­lä toi­nen tois­ten­sa teh­tä­viä tai joku to­si­aan rau­hak­seen lau­lel­len sii­voi­lee alu­et­taan.

Sii­voo­jat ovat muut­ta­neet omil­leen yk­si toi­sen­sa jäl­keen. Ei ole enää ko­to­na nii­tä, jot­ka ‘rai­vo­a­vat’ ta­va­rat pois lat­ti­al­ta – ei toi­saal­ta nii­tä­kään, jot­ka nii­tä lat­ti­oil­le le­vit­te­le­vät. Ku­kaan ei tee lä­he­tyk­siä vin­tin nurk­kiin ei­kä läl­lä­tä si­sa­ruk­sil­le. Se­kin, jol­la oli ta­pa­na ve­täis­tä pää­hän­sä ai­na jon­kin sor­tin sii­vous­pää­hi­ne, on jo vuo­sia sii­von­nut omaa ko­ti­aan. Voi ol­la, et­tä jo ai­van lä­hi­tu­le­vai­suu­des­sa mi­nun­kin on tar­tut­ta­va imu­riin ja mop­piin sään­nöl­li­ses­ti.