JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Lumiukon anatomiaa ja pupujussin poukkoilua

30.3.2026 13.00

Juttua muokattu:

30.3. 11:43
2026033011431920260330130000

Mauno Kinnunen

Mauno Kinnunen

Sa­no­jen mo­nen­lai­nen oik­kui­lu kieh­too mi­nua. Ja kyl­lä­pä sa­nat saa­vat­kin maa­il­mas­sa ja mi­nus­sa pal­jon ai­kai­sek­si. Ne tuot­ta­vat iloa, mur­het­ta, on­nea ja pet­ty­mys­tä. Ne pa­ran­ta­vat ja haa­voit­ta­vat. Ne ar­mah­ta­vat ja an­ta­vat tuo­mi­on. Ei ih­me, et­tä lu­e­tuin ja le­vin­nein kir­ja ker­too, mi­ten suus­sa ole­va pie­ni elin, kie­li, on kuin lai­van pe­rä­sin. Ko­koon­sa näh­den se saa ai­kaan iso­ja. (Jaak. 3.)

Las­ten­lau­lut ovat pul­lol­laan mu­ka­via sa­no­ja ja sa­na­leik­ke­jä. Nyt kun lun­ta on vie­lä jos­sain päin Suo­mea, ko­kei­le­pa kai­vel­la kaap­pien kät­köis­tä tai ne­tis­tä esi­mer­kik­si An­ni Tan­nin tal­vi­lau­lut. Ai kun nii­tä on kiva lait­taa kuu­lu­maan niin omak­si kuin las­ten­kin ilok­si ja ihan sil­mis­sä näh­dä, mi­ten ra­ti­ri­ti­ral­la pu­huu met­siä puh­ta­hik­si, jäät ja jär­vet kan­ta­vik­si! Kyl­lä­pä nuo lau­lut nos­ta­vat mah­ta­vas­ti nä­ke­mään ilon ai­hei­ta. Niis­sä lap­set esiin­ty­vät reip­paas­ti ja rie­muk­kaas­ti ker­to­en han­ki­lei­keis­tä, eläin­ten puu­his­ta ja luon­no­nil­mi­öis­tä. Kuun­nel­les­sa omat huo­let pie­ne­ne­vät ja ilo tart­tuu – mi­ten iha­naa ai­kaa tal­vi voi­kaan ol­la!

Täy­tyy tun­nus­taa lap­sel­li­suu­te­ni. Kyl­lä­pä ilo­ni yle­ni, kun taan­noin ta­ju­sin, kuin­ka erääs­sä tal­vi­lau­lus­sa lap­si opet­taa pon­te­vas­ti lu­miu­kon ja ih­mi­sen­kin ana­to­mi­aa. Jät­ti­vah­vas­ta tal­vi­pi­ho­jen to­tee­mi­paa­lus­ta ker­to­va lau­lu (sa­nat: Mar­ja-Riit­ta Vä­ke­vä) aloit­taa ana­to­mi­an­lu­en­ton­sa pään alu­eel­ta to­te­a­mal­la, et­tä "nenä teh­ty pork­ka­nas­ta". Sit­ten lau­lu jat­kuu­kin ta­val­la, joka saa rönt­gen­sä­tös­ten kait­si­jan nyö­kyt­te­le­mään iloi­se­na. Kym­me­ni­ä­tu­han­sia rönt­gen­ku­via ja mo­nen­kun­toi­sia lui­ta näh­nee­nä on suo­ras­taan kor­via hi­ve­le­vää kuul­la sä­keis­tön lop­pu, jos­sa pik­ku­mie­hen ää­ni to­me­ras­ti ju­lis­taa: "Kä­des­sä on luu­ta." Luit oi­kein: kä­des­sä on luu­ta. Siis se­hän on juu­ri noin – en ole yh­tään luu­ton­ta kät­tä töis­sä näh­nyt.

Tu­li­pa vie­lä mie­leen yk­si lau­lu äs­ken mai­ni­tul­ta ää­nit­teel­tä. Se on ai­van mai­nio ker­to­mus pu­pu­jus­sin elä­mäs­tä, jos­sa hiu­kan tun­tuu ole­van haas­tei­ta. Lau­lun kir­joit­ta­jal­la on ol­lut kyl­lä ky­nä­kä­si koh­dal­laan, kun lau­lun ta­ri­naa on luo­nut. Niin hie­noin oi­val­luk­sin hän vie tö­pö­hän­tää ilon het­kis­tä sur­man­suu­hun ja taas pe­las­tuk­seen. Olen usein se­lit­tä­nyt lau­lun si­säl­töä lap­sil­le, jot­tei­vat heil­tä jäi­si huo­maa­mat­ta tuon pie­nen lau­lun mo­net isot ja haus­kat kään­teet.

1.Til­lin tal­lin tai­va­sal­la

jä­nö­jus­si tans­saa,

pit­kä­kor­va koik­ke­leh­tii

tal­vi­tur­kin kans­sa.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,

til­lin tal­lin pom pom.

2. Tal­vi­turk­ki re­pe­si, pu­pu­jus­si hä­pe­si. Hä­dis­sän­sä hyp­pä­si su­si­hu­kan an­saan.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

3. Rot­kun pot­kun roi­ka­les huk­ka näki Jus­sin, ot­ti kiin­ni kor­vis­ta ja pis­ti pu­pun pus­siin.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

4. Susi oli me­nos­sa pit­kä sel­kä ke­nos­sa. Kau­he­as­sa pe­los­sa pot­ki Jus­si-pus­si.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

5. Mör­rin kör­rin kö­ri­läs kar­hu tuli vas­taan. Huk­ka sa­noi kan­ta­van­sa ai­no­kais­ta las­taan.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

6. Paha susi par­ka­si, pu­pu­jus­si kar­ka­si. Kar­hu­vaa­ri mu­ri­si ker­ran ai­no­as­taan.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

San. ja säv. Mar­jat­ta Po­ke­la

Ei­kö ole­kin mai­ni­ot sa­nat! On­pa­han tul­lut mie­leen, et­tä voi­si­ko­han omaa us­kon­ki­voi­tus­ta­ni ver­ra­ta loik­ki­mi­seen tuon pu­pu­jus­sin pol­ku­ja. Huo­maan ni­mit­täin haa­voit­tu­va­ni po­lun ri­suis­ta, tur­kis­sa on ikä­viä jäl­kiä. – Syn­ti ai­heut­taa hä­pe­ää: mik­si taas toi­min näin, mik­si lan­ke­sin! Jos­kus puku on re­ven­nyt niin, et­ten it­se oi­kein tun­ne sitä, mut­ta joku muu sen huo­maa; en ole huo­man­nut jou­tu­nee­ni syn­tiin. Voi kun täs­tä mi­nul­le tul­tai­siin ker­to­maan!

Met­sän su­si­huk­ka, joka voi­si täs­sä ver­tauk­ses­sa ol­la sie­lun­vi­hol­li­nen, on tark­ka­sil­mäi­nen ja nä­kee rik­kou­tu­neen turk­ki­ni. Se nä­kee, et­tä olen tart­tu­nut jo­hon­kin, mikä es­tää mi­nua va­paas­ti us­ko­mas­ta. Se nuo­lai­see huu­li­aan, kul­kee ym­pä­ril­lä­ni ja tah­too vie­dä met­sän kät­köön niin, et­ten kos­kaan enää voi­si löy­tää ta­kai­sin ka­pe­al­le ko­ti­po­lul­le. Po­lul­le, jos­sa niin on­nel­li­se­na olen saa­nut loik­kia.

Sie­lun­vi­hol­li­sek­si mie­les­sä­ni ver­tau­tu­va Huk­ka­roi­ka­les on jo vie­mäs­sä mi­nua pois pi­me­ään ja kaap­paa­mas­sa omak­seen. Sil­loin muis­tan su­loi­sen ää­nen, joka vie kai­ken huo­non pois ja saa taas on­nel­li­sek­si. Se ää­ni kan­tau­tuu kaik­ki­al­le ja ai­van pa­him­paan­kin het­keen, jos vain tah­don sen kuul­la. Se on kes­kim­mäi­sel­tä ris­til­tä kuu­lu­nut, ih­mis­kor­val­le kai heik­ko ja vai­mea pa­rah­dus. Kui­ten­kin kal­li­ot hal­ke­si­vat, au­rin­ko peit­ti kas­von­sa. Kuol­lut hän oli. Vaan ei­pä voi­nut maa­il­ma hän­tä oma­naan pi­tää.

So­vi­tus­työn voi­ma oli niin iso, et­tä se yl­tää edel­leen maa­il­man joka kolk­kaan. Ylös­nou­se­muk­sen rie­mu kai­kuu voit­to­voi­maa ja elä­mää vie­lä näi­hin päi­viin as­ti. Tä­män kai­ken us­ko­ja­na saan hä­nen val­ta­kun­nas­saan omis­taa sel­lais­ta rau­haa, va­paut­ta ja iloa, mitä tämä maa­il­ma ei voi kos­kaan an­taa. Ei kos­kaan.

Elä­män tiel­lä kul­ke­mi­nen on kil­voi­tus­ta. Elä­vän us­kon kan­ta­ja ha­lu­aa ol­la ar­ka syn­nin suh­teen ja huo­ma­ta tur­kin tah­rat ja re­pe­ä­mät. Tu­lee tar­ve ja halu läh­teä hoi­ta­maan nii­tä. Ei Jee­sus tul­lut ter­vei­tä pa­ran­ta­maan vaan sai­rai­ta (mm. Luuk. 5:31).

Jos­pa Jee­suk­sen mo­net pu­heet Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja sen löy­tä­mi­ses­tä kä­vi­si­vät jo­kai­sen sy­dä­meen. Ju­ma­lan rau­haa et­si­vä sai­si ko­kea, et­tä täs­sä on puhe elä­män tär­keim­mäs­tä asi­as­ta!

Tuo vies­ti käy­köön myös nii­den sy­dä­miin, jot­ka jo ko­ti­po­lul­la loik­ki­vat iki­niit­tyä koh­ti. Et­tä ai­na oli­si halu hoi­taa turk­kia, kun haa­vo­ja tu­lee.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
30.3.2026

Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Fil. 2:8

Viikon kysymys