Sep­po Park­ki­la

Luon­nol­li­seen vuo­den kier­toon kuu­lu­vat eri­lai­set vuo­de­na­jat, jot­ka meil­lä Suo­mes­sa poik­ke­a­vat pal­jon toi­sis­taan. Läm­pö­ti­la­e­ro­kin kyl­mim­pien ja läm­pi­mim­pien päi­vien vä­lil­lä voi ol­la yli 60 as­tet­ta.

It­se kuu­lun sii­hen jouk­koon ih­mi­siä, jot­ka ko­ke­vat ke­vään ja ke­sän miel­lyt­tä­väm­pi­nä kuin syk­syn ja tal­ven. Olen poh­ti­nut, et­tä kar­hut ovat jär­jes­tä­neet asi­an­sa si­kä­li hy­vin, et­tä ne nuk­ku­vat pi­meim­män ja kyl­mim­män vuo­de­na­jan ohi. Joh­tui­si­ko­han oma suo­sik­ki­vuo­de­nai­ka­ni sii­tä, et­tä su­ku­ni esi-isien ja -äi­tien jou­kos­sa on pal­jon Kar­hu-su­ku­ni­men omaa­via? Olen siis to­dis­te­tus­ti Kar­hu­jen su­kua. Omal­la koh­dal­la­ni rat­kai­se­vaa on va­lon ja läm­mön suu­rem­pi mää­rä ke­vääl­lä ja ke­säl­lä. Jot­kut taas pi­tä­vät syk­syä par­haa­na vuo­de­nai­ka­na, ja on sel­lai­si­a­kin, joil­le pak­ka­nen ja lumi tuo­vat eri­tyis­tä iloa.

Au­rin­gon va­lon mää­räs­tä riip­pu­mat­ta Ju­ma­lan lap­sen elä­mään kuu­luu val­vo­mi­nen kaik­ki­na vuo­de­nai­koi­na ja joka päi­vä. Kir­jees­sään tes­sa­lo­ni­ka­lai­sil­le apos­to­li Paa­va­li ke­hot­ti val­vo­maan: ”Em­me siis saa nuk­kua niin kuin muut, vaan mei­dän on val­vot­ta­va ja py­syt­tä­vä rait­tii­na” (1. Tess. 5:6). Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta fyy­sis­tä val­vo­mis­ta nuk­ku­mi­sen kus­tan­nuk­sel­la. Ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä me tar­vit­sem­me un­ta – toi­set enem­män ja toi­set vä­hem­män. Apos­to­lin ke­ho­tus tar­koit­taa us­kos­sa val­vo­mis­ta.

Us­ko­vai­set ovat Raa­ma­tun mu­kaan ”va­lon lap­sia”. Paa­va­li kir­joit­ti kir­jees­sään Tes­sa­lo­ni­kan seu­ra­kun­nal­le: ”Te kaik­ki olet­te va­lon ja päi­vän lap­sia. Me em­me kuu­lu yöl­le em­me­kä pi­mey­del­le.” (1. Tess. 5:5.) Jo­kai­nen Ju­ma­lan lap­si elää Kris­tus-va­los­sa: ”Jos me val­keu­des­sa va­el­lam­me, niin­kuin hän­kin val­keu­des­sa on, niin meil­lä on osal­li­suus kes­ke­näm­me, ja Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, hä­nen Poi­kan­sa veri puh­dis­taa mei­tä kai­kes­ta syn­nis­tä” (1. Joh. 1:7).

Se, et­tä Ju­ma­lan lap­set ovat va­lon lap­sia, mer­kit­see, et­tä he saa­vat ol­la ar­mo­au­rin­gon pais­tees­sa joka päi­vä Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn täh­den. Hän on valo, joka syn­tyi maa­il­maan jou­lu­yö­nä. Tuos­ta va­los­ta to­dis­ta­vat mo­net Raa­ma­tun tu­tut kir­joi­tuk­set. Jo noin 700 vuot­ta en­nen Va­pah­ta­jan syn­ty­mää pro­feet­ta Je­sa­ja en­nus­ti: ”Kan­sa, joka pi­mey­des­sä va­el­taa, nä­kee suu­ren va­lon. Niil­le, jot­ka asu­vat kuo­le­man var­jon maas­sa, lois­taa kirk­kaus.” (Jes. 9:1.) Jee­suk­sen maan­pääl­lis­tä elä­mää lä­hel­tä seu­ran­nut ope­tus­lap­si Jo­han­nes puo­les­taan kir­joit­ti: ”Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.” (Joh. 1:14.)

On tur­val­lis­ta va­el­taa va­lon lap­se­na Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Sil­loin ei tar­vit­se pe­lä­tä ei­kä elää epä­var­muu­des­sa, vaik­ka apos­to­li Paa­va­li va­roit­ti Her­ran päi­vän tu­le­van kuin ”va­ras yöl­lä.” Ju­ma­lan lap­sil­le Her­ran päi­vä on lo­pul­li­sen pe­las­tuk­sen päi­vä. Paa­va­li loh­dut­taa­kin Tes­sa­lo­ni­kan seu­ra­kun­taa ja mei­tä jo­kais­ta: ”Mut­ta te, ys­tä­vät, et­te elä pi­mey­des­sä, ei­kä tuo päi­vä pää­se yl­lät­tä­mään tei­tä kuin va­ras” (1. Tess. 5:4).

On tär­ke­ää, et­tä roh­kai­sem­me toi­si­am­me us­ko­maan. ”Roh­kais­kaa ja vah­vis­ta­kaa siis toi­nen tois­tan­ne, ja niin­hän te teet­te­kin” (1. Tess. 5:11).