Satu Rusava
Jumalan valtakunta on kuin äiti läheisin, rakkain.
On syli äidin lämpöinen ja paikka lapselle parhain.
Kun lapsi rakkautta saa ja äiti hoitaa, puhdistaa,
ei mitään lapselta puutu.
Rakas päiväkirja! Nyt on kevät ysiviis, oon 23-vuotias ja meille syntyy kohta kolmas lapsi. Mut mä sain silti opiskelupaikan Porista ja sinne me kait muutetaan! Ikinä ei oo siellä käyty, mut kai yksi vuosi menee missä vaan.
Päivämiehestä löysin Porin ja ympäristön Rauhanyhdistyksen seuraohjelman ja puhelinnumeron, josta saa uskovaisiin yhteyden. Mää soitin sit siihen ja kysyin neuvoja, mistä meidän kannattaisi hakea asuntoa. Sieltä vastas lempeän kuuloinen, vanhempi naisihminen. Hän sanoi, ettei oikein tiiä noista asunnoista, mut pyytää poikaansa puhelimeen. Se poika puhui tosi nopeesti ja vähän hassusti lyhenteli sanoja. Puhelun jälkeen mietin, että aika mukavan oloinen mies oli jäänyt äidin peräkamariin asumaan.
Heti pian ku oltiin muutettu Porin Tommilantielle, ovikelloa soitti yks uskovainen mies. Se sano kuulleensa, et täällä asuu perholainen ja mehtämies. Sit hän otti meidät siipiensä suojaan ja esitteli meidät monille, monille Porin uskovaisille.
Se oli hassuinta, ku hän esitteli myös sen peräkamarin pojan, jolla oliki ihana vaimo ja yli kymmenen lasta. Olin tikahtua nauruun, kun tajusin ymmärtäneeni väärin! Muistan vieläkin sen penkin välin, missä tapasin heidät ekan kerran.
Porin ry:ssä on jotakin samaa kuin Perhon ry:ssä. Se tuntu heti jotenki kotosalta, ku olis kotiin tullu. Lisäks veisuu oli yhtä voimakasta ku Perhon seuroissa. Puhujakorokkeen takana oli taideteos, joka puhutteli mua heti. Siinä on meri, kultainen verkko ja kolme purjetta. Sen nimi on: Että vain taivas näkyisi!
Uskomisen asia oli minulle tärkeä, mutta en mä siitä mitään ymmärtänyt. Mut mä aina kysyin ja ihmettelin kaikkea, ääneen. Ja mulle vastattiin kärsivällisesti, ei kielletty kysymästä ja ihmettelemästä. Minua kärsittiin kuin paras äiti jaksaa murrosiän kuohuissa olevaa lastaan, ymmärtää, tukee ja rakastaa.
Taivaan Isä alko näyttämään armolliselta eikä pelottavalta tummasilmäiseltä tuomarilta. Tää kaikki on niin ihmeellistä. Minä rämäpää sain uuden mahdollisuuden ja puhtaan pöydän, kaikkien nuoruuteni harharetkien jälkeen. Koko ajan ja edelleen mun suusta hyppii sammakoita ja siltikin mua jaksetaan kantaa ja rakastaa, aidosti annetaan etulahjana anteeksi.
Puu kuiva kukkaan puhkeaa,
kun lähde sitä juottaa.
Pois taakat kaikki putoaa,
ne mitkä kuormaa tuottaa.
(SL 65:3.)
Täällä Porissa monella on vene, jolla ne ajelee merellä. Mä pelkään merta ihan hirveesti, olen kasvanut ihan pikkupottien äärellä. Kerran me mentiin kylään yhteen kotiin, jossa oli vihreä piano. Me aiottiin lähtee niitten ihanalla puupaatilla merelle, mut mä huusin jo satama-altaassa niin paljon, että kippari palasi takaisin rantaan, ja siinä me sitten syötiin kipparin vaimon laittamat ihanat reissueväät, satamassa.
Toisenkin kerran oltiin veneessä ja mentiin ihan merelle asti, mutta jouduttiin aivan maitosumuun. Me ei voitu mitenkään edetä. Meijän täyty pysähtyä siihen pitkäks aikaa. Joku toinen vene ajautui ihan lähelle meitä, mut ei kuitenkaan onneks törmätty. Sille reissulle jäi jostain syystä mun meripelko.
Seurapuheessa tuon veneen kippari vertasi tilannetta uskonelämään. Jos ympärilläsi tuntuu olevan vaan sankka sumu, etkä tiedä mihin lähteä, sillon kannattaa olla paikallaan eikä tehdä valintoja tai suunnan muutoksia. Ajallaan sumu hälvenee ja päämäärä näkyy taas kirkkaampana. Tuo upposi mun ymmärrykseen.
Ensimmäisinä vuosina Porissa me käytiin paljon kylässä seurojen jälkeen. Koolla saattoi olla tosi paljon uskovaisia. Oli ihmeellistä ku kylissä usein laulettiin, puhuttiin uskomisesta ja lopuks vielä uskottiin synnitkin anteeksi. Tämä on minulle jotenki tosi erityinen paikkakunta.
Tää on nyt varmaan sitä ku sanotaan, että meillä on Isä taivaassa ja äiti maan päällä. Seurakuntaäiti, joka rakastaa, neuvoo, puhaltaa pipit ja puhdistaa. Äiti, jonka sylissä saa levätä kun matka väsyttää.
Meidän perhe kasvoi lähes vuosittain. Vanhemmat äitisisaret kertoi, et he haluaa laittaa hyvän kiertämään. He tunsivat kuulemma kiitollisuutta, ku olivat itse saaneet apua lasten ollessa pieniä. Niinpä meille tuli kotimiehiä kerta toisensa jälkeen. Lapsi toi leivän tullessaan ja kotisiionin nuoret auttoivat väsyneitä koliikkivauvojen vanhempia. Tämmönen uskovaisten välinen rakkaus ja huolenpito puhutteli mua niin paljon!
Meit' Jeesus muistuttaapi taas rakkaudestaan.
Hän rakastamaan neuvoo näin lapsukaisiaan:
"On käskyni se teille ja viime kehotus:
Te lapset, keskenänne pitäkää rakkaus!"
(SL 1976, 90:1.)
Parikymmentä vuotta sitten kotisiioni kutsui Paavoa puhujan tehtävään. Mä ihmettelin, onko se mahdollista, ku sillä on tämmönen vaimo, joka ei taatusti täytä puhujan vaimon kriteereitä. Taas mulle vastattiin lämpimästi: tämä riski on huomioitu. Taas koin, kuinka sain olla tällainen ja kuitenkin kelpasin olemaan Jumalan lasten rakkaudessa, Siionin keskellä. Tää koko juttu on menny vaan niin, että meidät rakastettiin sisälle Porin kotisiioniin.
Lukemattomia kertoja me ollaan saatu ottaa enkeleitä kotiimme ja heidän lähtiessä on jäänyt ilo ja rauha.
Kotisiionissa oon saanu kuulla Pyhän Hengen avaamaa sanaa tietäni viitoittamaan ja aina uudestaan ja uudestaan kuulla evankeliumia voimaksi väsymyksen painaessa.
Ollaan koko perhe tunnettu esirukousten valtava voima. Me ollaan saatu saattomiehiä rinnalle. On ihmeellistä, kuinka konkreettisesti voi kokea, että yhteinen rakkaus vahvistaa ja me saadaan iloa ja rohkeutta toisiltamme.
Tässä kotisiionin parvessa on helpompi lentää kohti yhteistä päämäärää. Myrskytuulet ovat tulleet jatkuvasti rajummiksi. Yksin ei ikinä selviäis perille.
Kotisiioni on ollut myös lapsillemme turvallinen kasvupaikka. Kuinka taitamaton sitä onkaan itse puhumaan lapsille Hyvästä Jumalasta. Päiväkerho, pyhäkoulu, raamattuluokka, seurat sekä monet muut Siionin työmuodot ja tarjotut mahdollisuudet osallistua Siionin työhön on meidän koko perhettä hoitanu ja virkistäny. Vaikka usein väsyneenä on lähetty, niin takaisin tullessa on lukemattomia kertoja todettu: kyl kannatti lähteä.
Meistä useille on sallittu monenlaisia koettelemuksia. On koettu rakkaiden läheisten menettämisiä inhimillisesti liian varhain, vaikeita sairauksia ja läheisten luopumista kalleimmasta lahjasta.
Jumala on vienyt meitä poluille, joita emme ite olis valinneet. Jotta vain taivas näkyisi. Korona-aika viimeistään vei pois käsityksen elämän itsestäänselvyyksistä ja muistutti, kuinka tärkeä olisi saada tulla yhdelle koolle, seuroihin. Uskovaisten ikävä oli niin suuri, että sattui.
Vaan silloin kuuluu ääni Paimenen,
hän kutsuu meitä rakkaudessaan.
Luokseni tulkaa, kaikki uupuneet,
en jätä teitä yksin milloinkaan.
(SL 367:3.)
Kotisiionin keskellä eläessäni omaa elämää olen saanut puhujakorokkeen taideteoksen, keskimmäisen purjeen, tavoin olla arjessa kiinni. Hetken olin jo varjoon siirtymässä oleva purje.
Jumalan suunnitelmassa oman purjeeni oli vielä määrä palata arkeen kiinni. Sitä mä oonkin yrittänyt, mutta usein huomaan ikävöiväni kolmannen purjeen sijaintiin, kotisatamaan. Tiedän, että jos oman kotisiionin mukana mukana saan kulkea, niin kerran sinne varmasti pääsen.
Elämä ei ole sattuman tai hyvän tuurin varassa, vaan kaikki on Jumalan suurta, rakkautta täynnä olevaa suunnitelmaa. Niin oli myös meidän perheen muutto ennestään tuntemattomaan Poriin. Kotisiionin hoidossa harteiltani on pudotettu taakka. Elämäni kulku on parhaan, kaikkivaltiaan Isän tiedossa ja minua kohtaan erityisen kärsivällisen ja rakkaan äidin hoidossa.
Taivaan Isä rakkautenne kerran runsaasti palkitsee!
Suurimmat täällä syntiset
saa kaksinkertaisesti,
ensimmäisiksi viimeiset
tulevat, totisesti.
(SL 65:5.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys