Kak­si kuu­kaut­ta sen jäl­keen, kun Is­ra­e­lin kan­sa oli pa­en­nut Egyp­tin or­juu­des­ta, ta­pah­tui jo­ta­kin mer­kit­tä­vää. Va­el­ta­va kan­sa oli lei­riy­ty­nyt au­ti­o­maas­sa lä­hel­le Sii­nain­vuor­ta. Ju­ma­la pu­hui Moo­sek­sel­le vuo­rel­la ja lä­het­ti hä­nen mu­ka­naan vies­tin is­ra­e­li­lai­sil­le: ”Jos te nyt kuun­te­let­te mi­nua ja pi­dät­te mi­nun liit­to­ni, niin te tu­let­te ole­maan kan­so­jen jou­kos­sa mi­nun oma kan­sa­ni. Koko maa­il­ma on mi­nun, mut­ta teis­tä tu­lee mi­nun pap­pis­val­ta­kun­ta­ni ja pyhä kan­sa­ni.” (2. Moos. 19:5–6.)

Ju­ma­la pu­huu Sii­nain­vuo­rel­la

Is­ra­e­li­lai­set lu­pa­si­vat teh­dä niin kuin Ju­ma­la tah­toi. He al­koi­vat Ju­ma­lan oh­jei­den mu­kai­ses­ti val­mis­tau­tua sii­hen, et­tä Ju­ma­la il­moit­tai­si heil­le Moo­sek­sen kaut­ta tah­ton­sa. Is­ra­e­li­lai­set val­mis­tau­tui­vat puh­dis­tus- ja py­hi­tys­me­noin kak­si päi­vää. Kol­man­te­na päi­vä­nä vuo­ri al­koi sa­vu­ta ja jy­lis­tä. Vain Moo­ses sai as­tua vuo­rel­le, ei­kä kan­sa tai eläi­met­kään saa­neet kos­kea vuo­reen.

”Sii­nain­vuo­ri oli kaut­taal­taan sa­vun pei­tos­sa, kos­ka Her­ra las­keu­tui vuo­rel­le tu­les­sa. Vuo­ri sa­vu­si kuin tu­li­nen uu­ni ja va­vah­te­li an­ka­ras­ti. Tor­ven ää­ni kas­voi kas­va­mis­taan, Moo­ses pu­hui, ja Ju­ma­la vas­ta­si hä­nel­le jy­lis­ten. Kun Her­ra oli as­tu­nut Sii­nain­vuo­ren hui­pul­le, hän kut­sui Moo­sek­sen luok­seen, ja Moo­ses nou­si sin­ne.” (2. Moos. 19:18–20.)

Ju­ma­lan kym­me­nen käs­kyn laki

Vuo­rel­la Ju­ma­la an­toi Moo­sek­sel­le la­kin­sa. Toi­sen Moo­sek­sen kir­jan 20. lu­vun ja­kei­siin 2–17 on kir­joi­tet­tu Kym­me­nen käs­kyn laki, sa­mat asi­at, jot­ka lä­hes jo­kai­nen rip­pi­kou­lun käy­nyt on ope­tel­lut ul­koa. Osa käs­kyis­tä on kir­joi­tet­tu sa­mal­la ta­val­la kuin mei­dän ny­kyi­ses­sä Ka­te­kis­muk­ses­sam­me. Jot­kin käs­kyt on kir­joi­tet­tu laa­jem­min.

Esi­mer­kik­si en­sim­mäi­nen käs­ky vie Raa­ma­tus­sa kol­me ja­et­ta ja kuu­luu näin: ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, joka joh­da­tin si­nut pois Egyp­tis­tä, or­juu­den maas­ta. Si­nul­la ei saa ol­la mui­ta ju­ma­lia. älä tee it­sel­le­si pat­sas­ta älä­kä muu­ta­kaan ju­ma­lan­ku­vaa, älä sii­tä, mikä on yl­hääl­lä tai­vaal­la, älä sii­tä, mikä on al­haal­la maan pääl­lä, älä­kä sii­tä, mikä on ve­sis­sä maan al­la. älä ku­mar­ra älä­kä pal­ve­le nii­tä, sil­lä minä, Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, olen kii­vas Ju­ma­la. Ai­na kol­man­teen ja nel­jän­teen pol­veen minä pa­nen lap­set vas­taa­maan isien­sä pa­hois­ta te­ois­ta, vaa­din ti­lil­le ne, jot­ka vi­haa­vat mi­nua. Mut­ta pol­ves­ta pol­veen minä osoi­tan ar­mo­ni niil­le tu­han­sil­le, jot­ka ra­kas­ta­vat mi­nua ja nou­dat­ta­vat mi­nun käs­ky­jä­ni.” (2. Moos. 20:2–4.)

Kul­tai­nen son­ni

En­sim­mäi­sen käs­kyn kiel­to teh­dä epä­ju­ma­laa ri­kot­tiin jo en­nen kuin Moo­ses eh­ti vuo­rel­ta alas. Hän ni­mit­täin vii­pyi vuo­rel­la nel­jä­kym­men­tä päi­vää ja yö­tä ja sai Ju­ma­lal­ta val­ta­vas­ti eri­lai­sia oh­jei­ta esi­mer­kik­si maal­li­seen hal­lit­se­mi­seen tai kir­kol­li­seen elä­mään. Näi­tä oh­jei­ta lu­e­tel­laan kym­me­nen lu­vun ver­ran. Kun Moo­ses­ta ei al­ka­nut kuu­lua, kan­sa vil­liin­tyi ja su­lat­ti ko­ruis­taan Aa­ro­nin joh­dol­la kul­tai­sen son­nin ja al­koi ru­koil­la sitä ju­ma­la­naan. (2. Moos. 32:1–6.)

Ju­ma­la suut­tui kan­sal­le, mut­ta Moo­ses sai le­py­te­tyk­si hä­net. Sil­ti Moo­ses it­se vi­has­tui näh­des­sään kan­san kar­ke­loin­nin. Hän vi­has­tui niin, et­tä löi murs­kak­si ki­vi­tau­lut, joi­hin Ju­ma­la oli kir­joit­ta­nut la­kin­sa. Lo­pul­ta Moo­ses kui­ten­kin löy­si it­sen­sä vuo­rel­ta ane­le­mas­ta ar­moa kan­sal­le: ”Voi, Her­ra! Tämä kan­sa on teh­nyt suu­ren syn­nin! He ovat teh­neet it­sel­leen ju­ma­lan kul­las­ta. An­na an­teek­si hei­dän syn­tin­sä. Mut­ta jos et an­na, niin pyy­hi mi­nun ni­me­ni kir­jas­ta­si." (2. Moos. 32:31–32.)

Ju­ma­la kul­kee kans­sam­me

Ju­ma­la sa­noi, et­tä hän ei voi enää kul­kea Moo­sek­sen ja kan­san mu­ka­na koh­ti lu­vat­tua maa­ta, jot­ta hän ei kii­vas­tu­es­saan tu­ho­ai­si koko kan­saa. Moo­ses neu­vot­te­li Ju­ma­lan kans­sa ja sa­noi: "älä vie mei­tä tääl­tä pois, el­let it­se kul­je kans­sam­me. Juu­ri sii­tä, et­tä sinä kul­jet kans­sam­me, nä­kyy si­nun ar­mo­si mi­nua ja kan­saa­si koh­taan ja mei­dän eri­koi­sa­se­mam­me kaik­kien kan­so­jen jou­kos­sa maan pääl­lä." (2. Moos. 33:15–16.)

Ju­ma­la an­toi an­teek­si, ja Moo­sek­sen piti teh­dä kak­si uut­ta ki­vi­tau­lua, joi­hin Ju­ma­la kir­joit­ti la­kin­sa (2 Moos. 34:10–27). On tur­val­lis­ta luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la edel­leen kul­kee kans­sam­me. Py­hä­päi­vä muis­tut­taa mei­tä Ju­ma­lan lu­pauk­ses­ta: ”Py­sy­köön sa­pat­ti ikui­ses­ti merk­ki­nä lii­tos­ta, jon­ka olen tei­dän kans­san­ne teh­nyt, sil­lä kuu­te­na päi­vä­nä minä, Her­ra, loin tai­vaan ja maan, mut­ta seit­se­män­te­nä päi­vä­nä en enää teh­nyt työ­tä vaan le­pä­sin" (2. Moos. 31:17).

Jo­han­na Lu­mi­jär­vi

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 12.4.2017

Kir­joi­tus poh­jau­tuu raa­ma­tun­koh­taan 2. Moos. 20:2–17.

Ku­vi­tus­ku­va: Heik­ki Vuo­no­ka­ri