Lä­him­mäi­sen kun­ni­oit­ta­mi­nen on ar­vo, joka nä­kyy ar­ki­päi­väs­säm­me. Se tu­lee esil­le pu­heis­sam­me, asen­teis­sam­me, te­ke­mi­sis­säm­me ja suh­tau­tu­mi­ses­sam­me lä­him­mäi­siin, esi­mie­hiin, vi­ra­no­mai­siin, hal­li­tus­val­taan ja yh­tei­siin asi­oi­hin. Täs­sä ajas­sa pu­hu­taan pal­jon kun­ni­oit­ta­mi­sen puut­tu­mi­ses­ta. Toi­si­naan tun­tuu sil­tä, et­tä kun­ni­oit­ta­mi­nen on kär­si­nyt inf­laa­ti­on. Tämä huo­li on mo­nel­la kas­va­tus­työ­tä te­ke­väl­lä.

Myös mo­net yh­teis­kun­nal­li­set muu­tok­set tuo­vat kes­kus­te­luun asi­oi­ta, jot­ka saat­ta­vat he­rät­tää voi­mak­kai­ta tun­tei­ta ja ris­ti­rii­to­ja. Ra­han val­lan seu­rauk­set nä­ky­vät yhä vah­vem­min yh­teis­kun­nas­sam­me, kun vä­hä­va­rai­set jou­tu­vat huo­nom­paan ase­maan ja rik­kaat vau­ras­tu­vat. Ketä ah­neet kas­vu­ta­voit­teet ja kova kil­pai­lu pal­ve­le­vat? Mitä täs­sä ajas­sa on pal­ve­lu, jos­sa ih­mi­nen aset­tuu toi­sen rin­nal­le aut­ta­maan? Huo­maam­me­ko apua tar­vit­se­via?

Sana di­a­ko­nia on kreik­kaa ja tar­koit­taa pal­ve­lua. Di­a­ko­nia on kris­til­li­seen us­koon ja rak­kau­teen pe­rus­tu­vaa pal­ve­lua. Se pe­rus­tuu Raa­ma­tun ope­tuk­siin lä­him­mäi­sen­rak­kau­des­ta ja al­ku­kir­kos­sa va­kiin­tu­nee­seen ta­paan huo­leh­tia vä­hä­o­sai­sis­ta. Di­a­ko­ni­as­sa on läs­nä rak­kaus, halu pal­vel­la ja aut­taa. Se et­sii, lie­vit­tää ja pois­taa ih­mis­ten hä­tää ja kär­si­mys­tä. Di­a­ko­nia pyr­kii he­rät­te­le­mään myös yh­teis­kun­nal­lis­ta ja kan­sain­vä­lis­tä vas­tuu­ta.

Asu­mi­nen de­mok­raat­ti­ses­ti toi­mi­vas­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa ih­mi­sar­vo­ja kun­ni­oi­te­taan, ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Sii­tä saam­me kuul­la usein tie­do­tus­vä­li­neis­tä eri puo­lil­ta maa­il­maa. Tu­lem­me­ko aja­tel­leek­si sen mer­ki­tys­tä omas­sa elä­mäs­säm­me?

Raa­mat­tu neu­voo: ”Jos on mah­dol­lis­ta ja jos se teis­tä riip­puu, elä­kää rau­has­sa kaik­kien kans­sa” (Room. 12:18). Vaik­ka em­me ajat­te­li­si kai­kis­ta asi­ois­ta sa­mal­la ta­val­la, voim­me kui­ten­kin kun­ni­oit­taa ih­mi­si­nä toi­si­am­me ja kes­kus­tel­la avoi­mes­ti lä­him­mäis­tem­me kans­sa. Se kas­vat­taa luot­ta­mus­ta ja ra­ken­taa rau­haa.

Kris­tit­ty ei toi­mi Ju­ma­lan tah­don mu­kaan pa­kos­ta, vas­ta­ha­koi­ses­ti tai pal­kan toi­vos­sa. Jee­sus opet­ti: ”Joka teis­tä on suu­rin, se ol­koon tois­ten pal­ve­li­ja” (Matt. 23:11). Kui­ten­kaan ih­mi­nen ei pe­las­tu te­oil­la, vaan us­kos­sa Kris­tuk­seen, mikä il­me­nee rak­kau­den te­koi­na. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Ai­noa tär­keä on rak­kau­te­na vai­kut­ta­va us­ko (Gal. 5:6). Se on Jee­suk­sen ope­tus­las­ten tun­to­merk­ki (Joh.13:35).

Ol­li Lohi

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 3/2014