Ru­kous on yh­tey­den­pi­toa Ju­ma­lan kans­sa. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan mo­nin pai­koin ru­koi­le­mi­ses­ta ja sen tär­key­des­tä. Vii­me ai­koi­na myös oma suh­tau­tu­mi­se­ni ru­kouk­seen on nous­sut uu­del­la ta­val­la esiin.

Erää­nä päi­vä­nä seu­ra­kun­ta­neu­vos­tos­ta tut­tu iäk­kääm­pi ih­mi­nen lait­toi vies­tiä ja pyy­si hie­man apua. Hän oli sai­ras­tu­nut va­ka­vas­ti ja tar­vit­si pien­tä käy­tän­nön tu­kea ko­to­na. Me­nin hän­tä ta­paa­maan lau­an­tai­aa­mu­na. Var­si­nai­nen aut­ta­mi­sen tar­ve oli lo­pul­ta hy­vin pie­ni – hän oli­si luul­ta­vas­ti sel­vin­nyt sii­tä it­se­kin. Kun työ oli teh­ty, kes­kus­te­lim­me hä­nen sai­rau­des­taan ja sii­tä, mi­ten hän oli sen ko­ke­nut.

Yh­täk­kiä hän esit­ti ky­sy­myk­sen, jota en osan­nut odot­taa: "Et­te­kö te ru­koi­le ol­len­kaan?" Hän tie­si taus­ta­ni ja us­kon­va­kau­muk­se­ni, ja ky­sy­mys koh­dis­tui ni­me­no­maan sii­hen. Ko­e­tin va­ro­vai­ses­ti, kuin tun­nus­tel­len, vas­ta­ta, et­tä kyl­lä me ru­koi­lem­me. Me vain ajat­te­lem­me niin, et­tä ru­kous on ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­li­nen asia — kun­nia ei kuu­lu meil­le, vaan yk­sin Ju­ma­lal­le.

Hän­tä kai­her­si eri­tyi­ses­ti se, et­tei hä­nen us­ko­vai­nen su­ku­lai­sen­sa ol­lut mai­nin­nut ru­koil­leen­sa hä­nen puo­les­taan. Sa­noin, et­tä ai­van var­mas­ti hän on ru­koil­lut. En roh­jen­nut ää­neen sa­noa sitä, min­kä si­sim­mäs­sä­ni tun­sin: hän on ru­koil­lut var­mas­ti myös sen puo­les­ta, et­tä sai­ras­tu­nut sai­si löy­tää sen pel­toon kät­ke­tyn aar­teen. Eh­kä hän ei vain ole näh­nyt tar­peel­li­sek­si mai­nos­taa ru­kouk­si­aan.

Läh­tö­het­kel­lä löy­sin vie­lä sa­no­ja ke­hot­ta­maan hän­tä kuun­te­le­maan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen net­ti­seu­ro­ja. Au­toon nous­tu­a­ni mie­leen pul­pah­ti­vat mo­net pa­rem­mat sa­na­va­lin­nat ja sa­no­mat­ta jää­neet asi­at. Oli pak­ko soit­taa muu­ta­mal­le ys­tä­väl­le, ja sain pur­kaa miel­tä­ni. He roh­kai­si­vat: sa­nat, jot­ka tuli sa­not­tua, oli­vat juu­ri ne, jot­ka Ju­ma­la oli sii­hen het­keen tar­koit­ta­nut.

Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­sem­me. On­nek­si se ei ole kiin­ni sii­tä, kuin­ka tai­ta­vas­ti osaam­me muo­toil­la asi­am­me hä­nel­le. Hil­jai­nen huo­kaus­kin on kuin huu­to Ju­ma­lan puo­leen. Us­kon, et­tä tuos­sa­kin ti­lan­tees­sa se pie­ni, sa­na­ton huo­kaus nou­si hä­nen kor­viin­sa.

Su­vi­seu­rois­sa ru­koi­lem­me yh­des­sä esi­ru­kouk­sin eri­lais­ten elä­män ja us­kon haas­tei­den kes­kel­lä ole­vien ih­mis­ten puo­les­ta. Kun it­se ma­ka­sin teho-osas­tol­la, koin omal­la ta­val­la­ni, et­tä mi­nun ja per­hee­ni puo­les­ta ru­koil­tiin. Tun­sin, tai vais­to­sin, et­tä mei­tä muis­tet­tiin. Se kan­toi ja loh­dut­ti va­ka­van ti­lan­teen kes­kel­lä. Voin omal­ta koh­dal­ta­ni sa­noa, et­tä ru­kouk­ses­sa on voi­maa, ja vaik­ka asi­at me­ne­vät­kin Ju­ma­lan suun­ni­tel­mien mu­kai­ses­ti, esi­ru­kouk­sin voim­me kan­taa elä­män haas­teis­sa kul­ke­vaa si­sar­ta tai vel­jeä.

On sa­not­tu, et­tä isän­maan puo­les­ta ei lie­ne kos­kaan ru­koil­tu niin pal­jon kuin so­ta­vuo­si­na. Hä­däs­sä ih­mi­nen kään­tyy luon­nos­taan Ju­ma­lan puo­leen pyy­tä­mään apua. Raa­mat­tu kui­ten­kin ke­hot­taa mei­tä myös kiit­tä­mään Ju­ma­laa ru­kouk­sin niin ar­jen lah­jois­ta kuin niis­tä­kin het­kis­tä, jot­ka omat sil­mäm­me nä­ke­vät vain hä­mä­räs­ti.

Näis­tä kai­kis­ta lah­jois­ta us­ko on se kaik­kein suu­rin. Saam­me ru­koil­la sen­kin puo­les­ta, et­tä var­jel­tui­sim­me jo­kai­nen us­ko­mas­sa oma­koh­tai­ses­ti.