Pro­feet­ta Je­re­mia oli hy­vin nuo­ri, eh­kä pa­rin­kym­me­nen ikäi­nen pap­pis­su­vun vesa Je­ru­sa­le­min ku­pees­ta Ana­to­tis­ta, kun Ju­ma­la kut­sui hä­net kan­so­jen pro­fee­tak­si. Teh­tä­vä ei ol­lut Je­re­mi­an mie­leen: ”Voi, Her­ra, Ju­ma­la­ni, en minä osaa pu­hua, minä olen niin nuo­ri!” (Jer. 1:6.)

Ju­ma­la oli va­lin­tan­sa teh­nyt en­nen kuin Je­re­mia oli syn­ty­nyt maa­il­maan. Ju­ma­la roh­kai­si Je­re­mi­aa me­ne­mään sin­ne, mi­hin hän­tä käs­ke­tään ja pu­hu­maan, mitä hä­nen käs­ke­tään pu­hua: ”älä pel­kää ke­tään, sil­lä minä, Her­ra, olen si­nun kans­sa­si ja suo­je­len si­nua” (Jer. 1:8).

Je­re­mia ku­vaa lu­vun 30 alus­sa Juu­dan kan­san kär­si­mys­tä, joka sitä oli koh­dan­nut en­nus­tus­ten mu­kai­ses­ti: ”Kau­hun huu­to kii­rii: rau­ha on men­nyt­tä, vain pel­koa kaik­ki­al­la!” (Jer. 30:5.) Sa­man­kal­tai­sia en­nus­tuk­sia kuul­tiin usein Je­re­mi­an suus­ta. Sa­nat kuu­los­ti­vat kan­san kor­vis­sa mie­let­tö­mil­tä.

Je­re­mia jou­tui pu­hu­maan kan­saan­sa ja sen joh­ta­jia vas­taan, kun sa­maan ai­kaan use­at va­lep­ro­fee­tat oli­vat pu­hu­vi­naan Ju­ma­lan suul­la päin­vas­tais­ta sa­no­maa. Je­re­mi­an teh­tä­vää ei hel­pot­ta­nut se­kään, et­tä pu­heet en­nus­ti­vat me­nes­tys­tä Is­ra­e­lin kan­san vi­hol­li­sil­le.

Luo­ta Ju­ma­laan

Je­re­mi­an ai­ka­na Juu­dan kan­sa vie­tiin pak­ko­siir­to­lai­suu­teen Ba­by­lo­niin. Ju­ma­la käyt­ti kan­san­sa ku­rit­ta­mi­ses­sa apu­na myös vi­hol­lis­kan­san ku­nin­gas­ta. ”Suu­rel­la voi­mal­la­ni ja vä­ke­väl­lä kä­del­lä­ni minä olen luo­nut sekä maan et­tä ih­mi­set ja eläi­met, jot­ka maan pääl­lä ovat. Mi­nul­la on val­ta an­taa ne ke­nel­le hy­väk­si näen. Nyt minä an­nan tei­dän maan­ne pal­ve­li­jal­le­ni Ne­bu­kad­nes­sa­ril­le, Ba­by­lo­ni­an ku­nin­kaal­le.” (Jer. 27:5–6.)

Je­re­mi­an en­nus­tus­ten yti­mes­sä oli vies­ti, jos­sa Is­ra­e­lin kan­saa ke­ho­tet­tiin luot­ta­maan omien ky­ky­jen­sä ja eri­näis­ten liit­to­jen si­jaan Ju­ma­laan, jon­ka kä­des­sä oli myös Juu­dan kan­san vai­heet ja tu­le­vai­suus.

Je­re­mi­an kir­jan lu­vus­sa 30 Ju­ma­la loh­dut­taa is­ra­e­li­lai­sia aja­tuk­sel­la pak­ko­siir­to­lai­suu­den päät­ty­mi­ses­tä: ”Minä olen si­nun kans­sa­si ja pe­las­tan si­nut, sa­noo Her­ra.” (Jer. 30:11.) Ju­ma­la ei jät­tä­nyt pak­ko­siir­to­lai­suu­teen vie­tyä omai­suus­kan­saan­sa yk­sin ja vail­le toi­voa. Hän roh­kai­si ja vah­vis­ti hei­tä sa­nal­laan: ”Minä täy­tän lu­pauk­se­ni ja tuon tei­dät ta­kai­sin omaan maa­han­ne. Mi­nul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni tei­tä var­ten, sa­noo Her­ra. Mi­nun aja­tuk­se­ni ovat rau­han ei­vät­kä tu­hon aja­tuk­sia: minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.” (Jer. 29:10–11.)

Ko­et­te­lee vaan ei hyl­kää

Je­re­mi­an kir­ja piir­tää meil­le ku­van Ju­ma­las­ta, jon­ka rak­kau­teen kuu­lu­vat niin yk­sit­täi­sen ih­mi­sen kuin ko­ko­nai­sen kan­san­kin koh­taa­mat ko­et­te­le­muk­set. Ko­et­te­le­muk­set rii­su­vat ih­mis­tä it­se­riit­toi­suu­des­ta ja oma­voi­mai­suu­des­ta.

Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa ko­et­te­le­muk­set ovat Ju­ma­lan rak­kaut­ta, jol­la tai­vaal­li­nen Isä eri­tyi­ses­ti ve­tää mei­tä lä­hel­leen. Ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä tätä voi ol­la han­ka­la ym­mär­tää ja hy­väk­syä. Ih­mi­si­nä ha­lu­ai­sim­me sel­vi­tä elä­mäs­täm­me mah­dol­li­sim­man vä­hin vai­voin; ko­et­te­le­muk­sil­le ei tun­nu löy­ty­vän so­pi­vaa ai­kaa ei­kä paik­kaa.

Ajal­li­sen elä­män ko­et­te­le­muk­set saat­ta­vat kul­kea käsi kä­des­sä us­ko­ne­lä­män ko­et­te­le­mus­ten kans­sa. Ju­ma­lan hy­vyy­teen ja rak­kau­teen luot­ta­mi­nen on lu­jil­la, kun edes­sä on vain mus­taa ja yk­sit­täi­set­kin toi­von­pil­kah­duk­set tun­tu­vat hii­pu­van. Mie­li te­ki­si käy­dä oi­keut­ta Ju­ma­lan kans­sa Jo­bin ta­voin.

Ju­ma­la ei kiu­saa ja mu­ser­ra yli­voi­mais­ten taak­ko­jen al­le. Je­sa­jan suul­la an­net­tu lu­paus on ai­na tot­ta: ”Mur­tu­nut­ta ruo­koa hän ei mu­ser­ra, lam­pun hii­pu­vaa liek­kiä hän ei sam­mu­ta.” (Jes. 42:3.)

Toi­vo kan­taa

Je­re­mi­an kir­ja ker­too meil­le Ju­ma­lan pit­kä­mie­li­ses­tä ja kär­si­väl­li­ses­tä rak­kau­des­ta. Teks­tis­säm­me Ju­ma­la an­toi lu­pauk­sen ol­la kan­san­sa kans­sa, pe­las­taa sen ja var­jel­la sitä. Tämä lu­paus kos­kee jo­kais­ta Ju­ma­lan las­ta nyt ja ai­na.

Ju­ma­lan lap­sen huu­lil­la ol­koon huo­kaus tai­vaal­li­sen Isän puo­leen, et­tä hän li­säi­si meil­le us­koa. Us­kon kaut­ta saam­me luot­taa sii­hen, et­tä kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa, myös ras­kaim­pien ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä, Ju­ma­lan aja­tuk­set ei­vät ole tu­hon vaan rau­han aja­tuk­sia. Hän an­taa meil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.

An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­miin tur­vau­tu­en toi­vo muut­tuu ker­ran nä­ke­mi­sek­si. Daa­vi­din psal­min sa­noin ru­koi­lem­me: ”Tut­ki mi­nut, Ju­ma­la, kat­so sy­dä­mee­ni. Ko­et­te­le mi­nua, kat­so aja­tuk­sii­ni. Kat­so, olen­ko vie­raal­la, vää­räl­lä tiel­lä, ja oh­jaa mi­nut iki­ai­ko­jen tiel­le.” (Ps. 139:23–24.)

P. M.

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Jer. 29–30

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 11/2015