Mau­no Soro­nen

Per­si­an ku­nin­gas Ahas­ve­ros (Kserk­ses) aset­taa hal­lin­ton­sa uu­teen kau­pun­kiin, en­ti­seen Ela­min­maan pää­kau­pun­kiin, Su­sa­niin. Per­si­an val­ta­kun­ta on laa­jim­mil­laan vuon­na 483 eKr.

Ku­nin­gas jär­jes­tää pit­kän juh­lan, jon­ka kruu­naa koko kau­pun­gin vä­el­le avoin seit­se­män päi­vän juh­la. Ku­nin­gas on jo esi­tel­lyt kai­ken lois­ton, mut­ta tär­kein on vie­lä esit­te­le­mät­tä, ku­nin­ga­tar Vas­ti ja hä­nen kau­neu­ten­sa.

Ku­nin­ga­tar kui­ten­kin kiel­täy­tyy. Ahas­ve­ros erot­taa puo­li­son­sa ja uu­den ku­nin­gat­ta­ren löy­tä­mi­sek­si jär­jes­te­tään kau­neus­kil­pai­lu.

Es­ter nou­see ku­nin­gat­ta­rek­si

Kil­pai­luun osal­lis­tuu myös juu­ta­lai­sen Mor­do­kain kau­nis kas­vat­ti­tyt­tö Ha­das­sa. Mor­do­kai kuu­luu Ben­ja­mi­nin hei­moon ja hä­nen su­kun­sa jou­tui Je­ru­sa­le­mis­ta Per­si­aan jo yli sata vuot­ta ai­kai­sem­min, kun ku­nin­gas Ne­bu­kad­nes­sar vei Juu­dan kan­saa pak­ko­siir­to­lai­suu­teen vuon­na 597 eKr.

Ho­vis­sa Ha­das­sa saa per­si­a­lai­sen ni­men Es­ter. Ni­met ovat mer­ki­tyk­sel­li­set: Ha­das­sa mer­kit­see myrt­tiä, Es­ter täh­teä.

Ku­nin­kaan haa­re­min­val­vo­ja, eu­nuk­ki He­gai, miel­tyy Es­te­riin. Kun tu­lee uu­den ku­nin­gat­ta­ren va­lin­nan het­ki, ku­kaan toi­nen ei osaa Es­te­rin lail­la voit­taa puo­lel­leen ku­nin­kaan miel­ty­mys­tä ja suo­si­o­ta. Es­te­rin kan­sal­li­suut­ta ku­nin­gas ei vie­lä tie­dä.

Per­si­an ku­nin­gas saa vai­mok­seen Es­te­rin ja kas­va­tu­si­sä Mor­do­kai pää­see mer­kit­tä­vään ase­maan ho­vis­sa. Mor­do­kai kuu­lee sa­la­lii­tos­ta ku­nin­gas­ta vas­taan ja ker­too sii­tä Es­te­ril­le, joka taas vä­lit­tää tie­don ku­nin­kaal­le. Ta­paus mer­ki­tään ku­nin­kaan ai­ka­kir­joi­hin.

Ha­man tah­too tu­ho­ta Mor­do­kain

Ku­nin­gas ni­mit­tää kor­keim­mak­si vir­ka­mie­hek­seen Ha­ma­nin. Ha­man on ku­nin­gas Aga­gin su­kua, ama­le­ki­lai­nen. Hän sää­dät­tää ku­nin­kaal­la lain, jon­ka mu­kaan kaik­kien ku­nin­kaan vir­ka­mies­ten ja ku­nin­kaan pal­ve­li­joi­den on ku­mar­ret­ta­va hän­tä. Mor­do­kai kiel­täy­tyy. Hän ei ku­mar­ru pal­vo­maan ih­mis­tä.

Ha­man nä­kee Juu­dan kan­san la­kia kun­ni­oit­ta­mat­to­ma­na tur­val­li­suu­suh­ka­na koko Per­si­an val­ta­kun­nal­le. Hän heit­tää pu­ria eli ar­paa va­li­tak­seen juu­ta­lais­ten tu­hoon so­pi­van päi­vän. Ar­pa osuu Adar-kuun kol­man­teen­tois­ta päi­vään.

Ha­man on­nis­tuu kos­to­a­ja­tuk­ses­saan ja saa suun­ni­tel­mal­leen ku­nin­kaan hy­väk­syn­nän. Laki as­tuu voi­maan heti ei­kä sitä Per­si­an lain mu­kaan voi enää pe­ruut­taa.

Mor­do­kai pyy­tää apua Es­te­ril­tä

Mor­do­kai kuu­lee ja ym­mär­tää tu­ho­vies­tin. Hän pyy­tää Es­te­riä pu­hu­maan ku­nin­kaal­le ja pe­las­ta­maan kan­san­sa. Mor­do­kai us­koo, et­tä pe­las­tus hä­nen kan­sal­leen voi tul­la muu­toin­kin, mut­ta hä­nen mie­les­tään Es­te­rin on ai­ka ker­toa, kuka hän on ja mitä hän tah­too:

”Vaik­ka asut­kin ku­nin­kaan pa­lat­sis­sa, älä ku­vit­te­le, et­tä voit juu­ta­lai­sis­ta ai­no­a­na pe­las­taa hen­ke­si. Jos sinä nyt täs­sä ti­lan­tees­sa py­syt vai­ti, niin juu­ta­lai­set saa­vat kyl­lä avun ja pe­las­tuk­sen muu­al­ta, mut­ta si­nua ja isä­si su­kua koh­taa tuho. Ja ku­ka­ties si­nus­ta tu­li­kin ku­nin­ga­tar vain täl­lai­sia ai­ko­ja var­ten.” (Es­ter 4:12–14.)

Kuo­le­man­pel­ko joh­taa Es­te­rin ja hä­nen ys­tä­vän­sä kol­men päi­vän paas­toon. Sen jäl­keen Es­ter on val­mis koh­taa­maan ku­nin­kaan. Ku­nin­gas suh­tau­tuu hä­neen ys­tä­väl­li­ses­ti ja an­taa Es­te­ril­le lu­van esit­tää asi­an­sa.

Ku­nin­gas pal­kit­see Mor­do­kain

Es­ter val­mis­taa juh­lan. Juh­lien pää­tyt­tyä ko­ti­mat­kal­laan hy­väl­lä mie­lel­lä ole­va Ha­man koh­taa jäl­leen Mor­do­kain. Mor­do­kai ei ku­mar­ru, ja Ha­ma­nis­sa syt­tyy viha ja rai­vo. Vai­mon­sa esi­tyk­ses­tä hän ra­ken­nut­taa pi­hal­leen Mor­do­kai­ta var­ten hir­si­puun.

Ku­nin­gas pyy­tää lu­ke­maan it­sel­leen ho­vin ai­ka­kir­jaa. Sel­vi­ää, et­tä Mor­do­kai pe­las­ti ku­nin­kaan hen­gen, mut­ta jäi pal­kit­se­mat­ta. Asia kor­ja­taan.

Es­ter pyy­tää ku­nin­kaal­ta: ”Jos olen si­nul­le mie­lui­nen, ku­nin­gas, ja jos niin su­vait­set, an­na mi­nun pi­tää hen­ke­ni ja sal­li kan­sa­ni elää, sil­lä sitä minä pyy­dän ja toi­von (Es­ter 7:3).” Ku­nin­gas lu­paa täyt­tää Es­te­rin toi­vo­muk­sen.

Ha­man te­kee kaik­ken­sa saa­dak­seen Juu­dan kan­san tu­hot­ta­vak­si, ta­pet­ta­vak­si ja hä­vi­tet­tä­väk­si. Tämä ajaa Ha­ma­nin it­sen­sä tu­hon tiel­le.

Ku­nin­gas saa sel­vil­le, kuka on Juu­dan kan­san tu­ho­a­mi­sen ta­ka­na, ja Ha­ma­nin koh­ta­lok­si tu­lee hä­nen Mor­do­kai­ta var­ten ra­ken­nut­ta­man­sa hir­si­puu. Mor­do­kais­ta tu­lee Ha­ma­nin jäl­keen ku­nin­kaan si­net­ti­sor­muk­sen kan­ta­ja.

Rie­mun ja kun­ni­an päi­vä

Es­ter pyy­tää ku­nin­gas­ta pe­ruut­ta­maan lain. Ku­nin­kaan ni­mis­sä Es­ter ja Mor­do­kai laa­ti­vat uu­den kir­jeen, joka vah­vis­te­taan ku­nin­kaan si­ne­til­lä, ja kir­jees­tä tu­lee jäl­leen pe­ruut­ta­ma­ton.

Ku­nin­gas an­taa Juu­dan kan­sal­le lu­van puo­lus­taa elä­mään­sä. Mor­do­kai pu­e­taan ku­nin­kaal­li­seen pu­kuun ja kau­pun­gis­sa kai­ku­vat ilo­huu­dot.

Adar-kuun kol­man­te­na­tois­ta päi­vä­nä juu­ta­lai­set tu­ho­a­vat vi­hol­li­sen­sa. Mor­do­kai mää­rää Adar-kuun kak­si seu­raa­vaa päi­vää muis­to­päi­vik­si niis­tä päi­vis­tä, jol­loin juu­ta­lai­set pää­si­vät vi­hol­li­sil­taan rau­haan ja jol­loin hei­dän pel­kon­sa vaih­tui ilok­si ja su­run­sa juh­lak­si. Pu­rim-juh­lan viet­toa kos­ke­vat mää­räyk­set vah­vis­te­taan Es­te­rin käs­kyl­lä.

Pak­ko­siir­to­lai­suu­des­sa elä­vä kan­sa

Es­te­rin kir­ja ker­too pak­ko­siir­to­lai­suu­teen jou­tu­nees­ta Is­ra­e­lin kan­sas­ta. Per­si­an hal­lit­si­jan Ahas­ve­rok­sen (Kserk­ses) ai­ka­na Per­si­as­sa asu­vat juu­ta­lai­set jou­tu­vat kas­vo­tus­ten kuo­le­man kans­sa.

Kir­joit­ta­ja tun­tee Per­si­an ho­vin, mut­ta puh­das ajan­ku­va kir­ja ei ole, pi­kem­min­kin sitä on pi­det­tä­vä his­to­ri­al­li­se­na no­vel­li­na tai ro­maa­ni­na. Kir­jan his­to­ri­al­li­sen ke­hyk­sen muo­dos­taa Ku­nin­gas Ahas­ve­rok­sen (Kserk­seen) ai­ka 485–465 eKr., mut­ta kir­ja on kir­joi­tet­tu kau­an Ahas­ve­rok­sen hal­li­tus­kau­den jäl­keen.

His­to­ri­al­li­nen epä­tark­kuus liit­tyy sekä hal­lit­si­joi­den ni­miin et­tä hal­li­tus­vuo­siin. Ahas­ve­rok­sen ku­nin­gat­ta­ren nimi on Amest­ris, ei Vas­ti. Tois­tai­sek­si his­to­ria ei tun­ne Vas­ti-ni­meä.

Es­te­rin kas­va­tu­si­sä Mor­do­kai vie­tiin Je­ru­sa­le­mis­ta Ba­by­lo­ni­aan jo yli sata vuot­ta ai­kai­sem­min, vuon­na 597 eKr. Kir­jan lop­pu­lu­ku­jen tie­toa juu­ta­lai­sil­le an­ne­tus­ta lu­vas­ta tap­paa Ahas­ve­rok­sen vir­ka­mie­het ei pi­de­tä his­to­ri­al­li­se­na.

To­den­nä­köi­sin kir­joi­tu­sai­ka on lä­hel­lä Es­raa ja Ne­he­mi­aa, 300- ja 200-lu­vuil­la eKr. Tois­tai­sek­si osu­vim­pa­na mää­ri­tel­mä­nä on pi­det­ty An­ti­o­kus Epi­fa­neen ai­kaa toi­sen vuo­si­sa­dan puo­li­vä­lis­sä eKr., jol­loin juu­ta­lais­ta us­kon­toa yri­tet­tiin sam­mut­taa.

Bib­li­as­sa Apok­ry­fi­kir­jo­jen jou­kos­sa

Krei­kan­kie­li­ses­sä Sep­tu­a­gin­tas­sa on Es­te­rin kir­jas­ta laa­jem­pi ver­sio. Li­säyk­set on mer­kit­ty kir­jai­mil­la A–F ja si­joi­tet­tu Es­te­rin kir­jan mui­den osien vä­liin.

Li­säyk­set ovat: A: Mor­do­kain uni ja Mor­do­kai pe­las­taa ku­nin­kaan sa­la­mur­hal­ta, B: Ar­tak­serk­seen an­ta­ma käs­ky­kir­je, jon­ka mu­kaan juu­ta­lai­set oli tu­hot­ta­va, C: Mor­do­kain ja Es­te­rin ru­kouk­set Is­ra­e­lin puo­les­ta, D: Es­ter as­tuu ku­nin­kaan eteen, E: ku­nin­kaan uu­si käs­ky­kir­je, jol­la mää­räys juu­ta­lais­ten tu­ho­a­mi­ses­ta pe­ruu­tet­tiin ja F: Mor­do­kain unen se­li­tys ja jäl­ki­sa­nat.

Ka­to­li­nen kirk­ko kat­soo li­säyk­set Raa­mat­tuun kuu­lu­vik­si, mut­ta useim­mis­sa pro­tes­tant­ti­sis­sa kirk­ko­kun­nis­sa nii­tä pi­de­tään apok­ry­fi­si­nä. Bib­li­as­sa li­säyk­set si­säl­ty­vät Apok­ry­fi­kir­joi­hin ot­si­kol­la ”Kap­pa­lei­ta Es­te­rin kir­jas­ta”.

Us­kon­nol­li­nen vai maal­li­nen?

Es­te­rin kir­ja on eri­koi­nen kir­ja. Se on ai­nut Van­han tes­ta­men­tin kir­ja, jos­sa ei mai­ni­ta ker­taa­kaan Ju­ma­lan ni­meä ei­kä sii­tä ole lai­nauk­sia Uu­den tes­ta­men­tin kir­jois­sa. Maal­li­ses­ta luon­tees­taan huo­li­mat­ta kir­jaa pi­de­tään enem­män us­kon­nol­li­sen kuin kan­sal­lis­mie­li­sen kir­joit­ta­jan kir­joit­ta­ma­na.

Kir­jan pää­hen­ki­lö on juu­ta­lai­nen or­po­tyt­tö Es­ter, joka kau­neu­ten­sa an­si­os­ta ko­ho­aa ku­nin­gat­ta­rek­si hy­lä­tyn Vas­tin si­jaan. Es­ter saa suu­ren vai­ku­tus­val­lan ja käyt­tää sitä kan­san­sa vi­hol­lis­ten tor­ju­mi­sek­si, mut­ta myös tu­ho­a­mi­sek­si.

Eri­tyi­ses­ti kir­jan lop­pu on so­tai­nen. Kir­jan joh­to­a­ja­tus näyt­tää enem­män kan­sal­li­sel­ta kuin us­kon­nol­li­sel­ta. Tä­män vuok­si Lut­her vas­tus­ti kir­jan pi­tä­mis­tä kris­ti­tyil­le oh­jeel­li­se­na.

Van­han tes­ta­men­tin oh­jeel­lis­ten kir­jo­jen ko­ko­el­maan, kaa­no­niin, kir­ja otet­tiin vas­ta vii­meis­ten jou­kos­sa.

Hen­gen­vaa­ran uh­ka uu­des­sa maas­sa

Is­ra­e­lin kan­sa oli vie­ty pak­ko­siir­to­lai­suu­teen jo ku­nin­gas Ne­bu­kad­nes­sa­rin ai­ka­na.

Pak­ko­siir­to­lai­suu­den al­ka­es­sa kan­sas­sa eli vah­va kai­paus Je­ru­sa­le­miin. Psal­min ku­vaus on vai­kut­ta­va: ”Vir­to­jen var­sil­la Ba­by­lo­ni­as­sa me is­tuim­me ja it­kim­me, kun muis­tim­me Sii­o­nia. Ran­nan pa­jui­hin me ri­pus­tim­me lyy­ram­me. Ne, jot­ka mei­dät oli­vat sin­ne vie­neet, vaa­ti­vat mei­tä lau­la­maan, ne, joi­den or­juu­des­sa me vai­ke­roim­me, käs­ki­vät mei­dän iloi­ta ja sa­noi­vat: ’Lau­la­kaa meil­le Sii­o­nin lau­lu­ja!’ Kuin­ka voi­sim­me lau­laa Her­ran lau­lu­ja vie­raal­la maal­la? Je­ru­sa­lem, jos si­nut unoh­dan, ka­dot­koon kä­te­ni voi­ma! Tart­tu­koon kie­le­ni ki­ta­la­keen, el­len si­nua muis­ta, el­len pidä ylim­pä­nä ilo­na­ni si­nua, Je­ru­sa­lem!” (Ps. 137:3–6.)

Es­te­rin ai­kaan tul­ta­es­sa juu­ta­lai­set oli­vat asu­neet Per­si­an alu­eel­la jo yli sata vuot­ta. Heil­lä oli paik­ka, jos­sa elää su­kun­sa ym­pä­ril­lä. He oli­si­vat voi­neet pa­la­ta, mut­ta ei­vät käyt­tä­neet mah­dol­li­suut­ta. Nyt kan­sa­kun­ta oli jou­tu­mas­sa his­to­ri­an­sa suu­rim­paan vaa­raan.

Ju­ma­la on kan­so­jen kait­si­ja

Es­te­rin kir­jan voi tul­ki­ta vies­tik­si Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta. Vaik­ka ih­mi­nen unoh­taa Ju­ma­lan ei­kä enää osaa lau­sua edes hä­nen ni­me­ään, Ju­ma­la ei unoh­da.

Ju­ma­la on his­to­ri­an Ju­ma­la ja kan­so­jen kait­si­ja. Mi­tään ei ta­pah­du Ju­ma­lan tie­tä­mät­tä. Il­moi­tuk­sen his­to­ria ei kat­kea. Ab­ra­ha­mil­le an­net­tu lu­paus säi­lyy sil­loin­kin, kun Ju­ma­lan oman kan­san koh­ta­lo on enää ohu­en elä­män­lan­gan va­ras­sa.

Or­po­tyt­tö Ha­das­sa ei ole Per­si­as­sa sat­tu­mal­ta. Ni­men­sä mu­kai­ses­ti hän on kuo­le­man kes­kel­lä hy­väl­le tuok­su­va elä­män myrt­ti, ja koh­ta­lon het­kel­lä Per­si­an tai­vaal­le ko­ho­a­va täh­ti pe­las­taak­seen kan­san­sa. Hän on kuu­li­ai­nen kas­vat­ti-isäl­leen Mor­do­kail­le ja py­syy vai­ti, kun­nes on ai­ka pu­hua.

Ju­ma­la joh­taa kul­kua

Es­te­rin kir­jaa voi tul­ki­ta myös Ju­ma­lan il­moi­tuk­sen his­to­ri­as­ta ja sen jat­ku­vuu­des­ta kä­sin. Ju­ma­la pi­tää huo­len omai­suus­kan­sas­taan Is­ra­e­lis­ta lop­puun as­ti.

Sa­kar­jan kir­jan en­nus­tus odot­taa vie­lä to­teu­tu­mis­ta: ”Mut­ta Daa­vi­din su­kuun ja Je­ru­sa­le­min asuk­kai­siin minä vuo­da­tan ar­mon ja ru­kouk­sen nöy­rän hen­gen. Ja he ko­hot­ta­vat kat­seen­sa mi­nuun, ko­hot­ta­vat kat­seen­sa hä­neen, jon­ka ovat lä­vis­tä­neet. He su­re­vat hän­tä, niin kuin sur­raan ai­no­aa poi­kaa, ja va­lit­ta­vat hän­tä kat­ke­ras­ti, niin kuin esi­kois­ta va­li­te­taan.” (12:10.)

Mikä lie­nee­kään Es­te­rin kir­jan koko si­säl­tö ja vies­ti, yk­si asia on kui­ten­kin var­ma. Es­te­rin kir­jas­sa nä­kyy Ju­ma­lan joh­da­tus.

Ju­ma­la joh­taa ta­pah­tu­mien kul­kua. Hä­nen kä­ten­sä oh­jaa elä­mää. Kir­jan suu­ri sa­no­ma on, et­tä Ju­ma­la pi­tää huo­len lap­sis­taan ja pe­las­taa pal­ve­li­jan­sa.