Ko­ti­äi­ti­nä jo­kai­nen päi­vä on eri­lai­nen. Ilon ja on­nen het­kiä on pal­jon, mut­ta myös kiu­kun, är­ty­myk­sen ja vä­sy­myk­sen het­kiä. Iloit­sen sii­tä, et­tä päi­vät ovat täyn­nä yl­lä­tyk­siä, ei­kä elä­mää kah­den taa­pe­ron kans­sa voi ai­na­kaan yk­si­toik­koi­sek­si sa­noa.

"Äi­ti, uki­tik­ko kii­jaa?" kuu­luu mon­ta ker­taa päi­vän ai­ka­na kol­me­vuo­ti­aan poi­ka­ni suus­ta. Ne pyyn­nöt tu­le­vat ai­ka usein juu­ri sil­loin, kun en mil­lään jak­sai­si tai eh­ti­si lu­kea. Kun kui­ten­kin lu­paan lu­kea, kuu­luu vil­pi­tön: "Kii­tot, äi­ti."

On­nel­li­se­na poi­ka is­tuu vie­ree­ni soh­val­le ja kuun­te­lee kir­jan alus­ta lop­puun hie­vah­ta­mat­ta.

Näi­nä het­ki­nä koen suur­ta kii­tol­li­suut­ta lap­sis­ta­ni. He opet­ta­vat mi­nua py­säh­ty­mään ja elä­mään het­kes­sä. Olen op­pi­nut, et­tei ai­na tär­kein­tä ole tyh­jä tis­ki­al­las tai siis­tis­sä ri­vis­sä ole­vat soh­va­tyy­nyt. Pal­jon tär­ke­äm­piä ovat het­ket, jol­loin olen läs­nä lap­sil­l­se­ni. Saan niis­tä myös it­sel­le­ni pal­jon. Ai­van kuin oli­sin la­tu­ris­sa, ja taas "ak­ku la­dat­tu­na" ko­ti­työt­kin su­ju­vat pa­rem­min.

To­sin ai­ka usein saan ko­ti­töi­hin apu­lai­sia. Pie­net kä­det ojen­te­le­vat kil­paa vaat­tei­ta pyyk­ki­ko­nees­ta, ja imu­ria pus­kee pe­räs­sä­ni kä­ve­le­mään opet­te­le­va taa­pe­ro. Yri­tän löy­tää näis­tä­kin het­kis­tä ilon, vaik­ka jos­kus se tah­too ol­la hu­kas­sa.

Usein il­tai­sin kii­tän per­hees­tä, jon­ka olen saa­nut. Mi­ten tär­keä voi­kaan pie­nel­le po­jal­le ol­la il­ta­ru­kous, joka yh­des­sä lu­e­taan. Sen jäl­keen ker­ron ra­kas­ta­va­ni hän­tä. Ja jos en jo­na­kin il­ta­na muis­ta­kaan sa­noa, poi­ka muis­tut­taa asi­as­ta. Se­kin py­säh­dyt­tää miet­ti­mään ja muis­tut­taa sii­tä, mi­ten tär­keä on ker­toa lä­hei­sil­le vä­lit­tä­vän­sä. Lap­set ovat par­hai­ta opet­ta­jia mo­nes­sa asi­as­sa.

Jo­kai­sen päi­vän pää­täm­me tu­tun il­ta­lau­lun sa­noi­hin: "On tul­lut il­ta, lei­kit jää. Pois päi­vä hä­vi­ää. Puut, lin­nut, ku­kat pi­ha­maan yö peit­tää vai­pal­laan. On hyvä het­ki puh­taa­na taas käy­dä nuk­ku­maan, sul­kea sil­mät toi­vo­en aa­mua huo­mi­sen. Saan vie­rel­le­ni en­ke­lin. Hän kas­voin iha­nin käy un­ta sy­vää val­vo­maan, sii­vil­lä suo­jaa­maan." (Sl. 315.)