Hil­jai­nen huo­ne, vain pie­nen pie­ni tu­hi­na rik­koo hil­jai­suu­den. Ja vie­lä­kin häm­men­ty­nyt olo: on­ko tämä pie­ni nyyt­ti to­del­la mei­dän.

Kol­mas lap­sem­me syn­tyi tän­ne suu­reen maa­il­maan. Syn­ty­mä­het­ki tun­tuu joka ker­ta ole­van täyn­nä Ju­ma­lan luo­mi­sih­met­tä. Lii­ku­tuk­sen kyy­ne­leet va­lu­vat pos­ki­a­ni pit­kin, kun ajat­te­len, mi­ten Ju­ma­la on luo­nut tä­män­kin lap­sen näin täy­del­li­sek­si.

Mi­ten val­mis hän on­kaan. Kaik­ki sor­met ja var­paat ovat sie­väs­sä ri­vis­sä, hiuk­set omal­la pai­kal­laan ja pik­kui­nen ny­ke­rö­ne­nä. Hän saa­pui ai­van ou­toon paik­kaan, mut­ta sil­ti niin luot­ta­vai­se­na aset­tuu rin­nal­le ja al­kaa imeä.

On iha­na yh­des­sä puo­li­son kans­sa tu­tus­tua tä­hän pik­kui­seen. Saam­me tuok­su­tel­la peh­me­ää pos­kea ja tun­tea kuin­ka pie­net sor­met tart­tu­vat ha­pa­roi­den kä­teen. Pie­ni tark­kai­lee sil­mi­ään ra­o­tel­len kaik­kea ym­pä­ril­lä ta­pah­tu­vaa.

Kun puo­li­so läh­tee ko­tiin hoi­ta­maan mui­ta lap­sia ja jään yk­sin vau­van kans­sa, ikä­vä al­kaa pu­ris­taa rin­taa­ni. Olen ai­na ol­lut ih­mi­nen, joka ha­lu­aa ol­la lä­hel­lä tär­kei­tä ih­mi­siä. On­nek­si vau­van lä­hel­lä olo hel­pot­taa hiu­kan oloa.

Etu­kä­teen olin miet­ti­nyt, et­tä var­mas­ti sai­raa­las­sa nau­tin hil­jai­suu­des­ta ja rau­has­ta. Teen kä­si­töi­tä ja rat­kon ris­ti­koi­ta. Nu­kun päi­vä­u­nia vau­van kans­sa.

Mut­ta aja­tuk­set va­el­te­le­vat­kin rak­kai­den luok­se. Mie­tin, mil­lais­ta ar­ki kol­men pie­nen lap­sen kans­sa mah­taa ol­la. It­ku on her­käs­sä.

Vau­va al­kaa he­räil­lä, ja otan sen taas sy­lii­ni. An­nan kyy­ne­lei­den va­lua. Sy­dä­me­ni tun­tuu pa­kah­tu­van sekä rak­kau­des­ta et­tä ikä­väs­tä. Ih­meel­li­nen elä­mä.