Muis­tat­ko, kuin­ka jos­kus lap­se­na ma­ka­sit lu­mes­sa ja kat­se­lit täh­ti­tai­vas­ta? Tun­nis­tit yh­den tai eh­kä use­am­man­kin täh­ti­ku­vi­on. Muis­tat­ko kum­mal­li­sen olon? Sel­lai­sen, et­tä ava­ruus tun­tui suu­rel­ta, vie­raal­ta, ih­meel­li­sel­tä ja kieh­to­val­ta. Eh­kä se tun­tui myös pe­lot­ta­val­ta.

Ta­voi­tan tuon olon edel­leen. Muis­tan, kuin­ka tuli var­ma tun­ne, et­tä täh­det tuik­ki­vat oi­ke­as­ti, kun nii­tä tui­jot­ti pit­kään. Mie­tin, mitä tuo kaik­ki on. Mikä on ava­ruus, ja mi­hin as­ti se ulot­tuu? Mikä on mi­nun paik­ka­ni suh­tees­sa sii­hen?

Nyt ajat­te­len, et­tä on­nek­si mi­nun ei tar­vit­se ym­mär­tää, mitä on ava­ruus, kuin­ka kau­ka­na au­rin­ko on, kuin­ka kuu­ma se on ja mitä tar­koit­taa mus­ta auk­ko. Voin ai­kui­se­na­kin heit­täy­tyä han­gel­le ja vain ihail­la täh­ti­tai­vas­ta. Voin lu­mou­tua re­von­tul­ten ila­koin­nis­ta ja yh­täk­ki­sis­tä, yl­lät­tä­vis­tä täh­den­len­nois­ta. Kes­kus­te­lut ja poh­din­nat maa­il­man­kaik­keu­den ar­voi­tuk­sis­ta jä­tän tie­tei­li­jöil­le.

Mi­nul­le mer­kit­see pal­jon se, mitä Raa­ma­tun en­sim­mäi­sil­lä ri­veil­lä kir­joi­te­taan maa­il­man luo­mi­ses­ta. Maa­il­man luo­mi­nen al­koi sii­tä, et­tä Ju­ma­la loi tai­vaan ja maan. Kol­man­te­na päi­vä­nä Hän loi ”suu­rem­man va­lon hal­lit­se­maan päi­vää ja pie­nem­män va­lon hal­lit­se­maan yö­tä, sekä täh­det”. Myö­hem­min Ju­ma­la aset­ti luo­man­sa ih­mi­sen hal­lit­se­maan ja suo­je­le­maan kaik­kea luo­maan­sa.

Tuo luo­mis­ker­to­mus ku­vaa mie­les­tä­ni sitä, et­tä ih­mi­sen jär­ki ei voi oh­ja­ta us­ko­mis­ta. Luo­mi­nen on kuin vii­toi­tus sil­le, mitä us­ko on. Us­ko on us­ko­mis­ta, ei tie­toa.

Ih­mi­nen on saa­nut val­ta­vas­ti vii­saut­ta, jota se on käyt­tä­nyt mitä kum­mal­li­sim­pien asi­oi­den ke­hit­tä­mi­seen. Ih­mi­nen on op­pi­nut jo vuo­si­kym­me­niä sit­ten kul­jet­ta­maan it­sen­sä ava­ruu­teen. Mut­ta mitä kaik­kea täs­tä vii­sau­des­ta on­kaan seu­ran­nut? Yh­te­nä pie­ne­nä esi­merk­ki­nä se­kin, et­tä maan kier­to­ra­dal­la on ny­kyi­sin ava­ruus­ro­mua, joka ai­heut­taa tör­mäys­vaa­ran sa­tel­lii­teil­le. Oi, mi­ten ih­mi­nen on pie­ni, kun se ei pys­ty pi­tä­mään hal­li­tus­sa hal­lin­nas­sa ava­ruut­ta, jon­ka val­ti­as ha­lu­aa ol­la!

Jos ha­lu­an het­kek­si lap­suu­te­ni täh­ti­tai­vaan al­le sii­hen ou­toon olo­ti­laan, jos­ta saan häi­väh­dyk­siä ta­jun­taa­ni kirk­kai­na pak­ka­söi­nä, lai­tan soi­maan Ar­vo Pär­tin te­ok­sen Da pa­cem Do­mi­ne. Re­von­tul­ten mys­ti­seen maa­il­maan mi­nut vei­si Ola Gjei­lon teos The Nort­hern Lights. On hui­maa, et­tä mu­siik­kia kuun­nel­les­sa voin näh­dä mie­les­sä­ni täh­ti­tai­vaan! Täl­lai­si­na het­ki­nä koen ole­va­ni kes­kel­lä Ju­ma­lan luo­maa ja lah­joit­ta­maa kau­neut­ta.

Voi­si­ko aja­tel­la, et­tä maa­il­man­kaik­keus on kuva ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä? Me em­me ym­mär­rä ian­kaik­ki­suu­des­ta pal­jon mi­tään, vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­sim­me ym­mär­tää. Kai­ken­lai­sen ra­jal­li­suu­den, al­ku­jen ja lop­pu­jen sekä päät­ty­vien jak­so­jen ko­ki­joi­na em­me voi kä­sit­tää ää­ret­tö­myyt­tä tai sitä, et­tä ian­kaik­ki­suus on päät­ty­mä­tön.