Meidänkin perheessä on havahduttu nyky-yhteiskuntaa vaivaavaan "netti on kaikki kaikessa" -ilmiöön. Nuo kännykät peleineen, tietokoneet ja Xboxit saavat aivan huomaamatta lasten ajantajun katoamaan. Tunti jos toinenkin menee huomaamatta noiden laitteiden kanssa. Joka hetki pitäisi saada pelata ja saada pienestäkin hommasta palkaksi peliaikaa. "Vielä hetki, mä pelaan vielä tämän kentän loppuun!" – vaikka äiti juuri äsken käski lopettaa.
Isommilla lapsillamme tuota ongelmaa ei onneksi ole, puhelimet nimittäin ovat aina hukassa ja kiinni ei saa, vaikka asiaakin olisi. Hyvä niin, ajattelen, ovat siis jotain muuta, ehkä järkevämpää tekemässä kuin roikkumassa netissä. Joskus tuosta juttelimmekin noiden parikymmenvuotiaiden tyttäriemme kanssa. Tyttäret sanoivat, että ovat vielä ehkä sitä ikäryhmää, etteivät puhelimet olleet vielä heidän lapsuudessaan niin tärkeitä kuin nykyisin. Laittamalla puhelimet välillä pienemmiltä lapsiltamme narikkaaan, joskus pidemmäksikin aikaa, on tuonut ihan selvästi hetken päästä ihan oikeasti rauhallisempaa ja oikeanlaista perhe-elämään kuuluvaa sosiaalista kanssakäymistä. Nykyisin meillä saa pelata tietokonepelejä kahtena päivänä viikossa: keskiviikkoisin koulun jälkeen ja lauantaisin iltapäivä kolmen jälkeen. Lisäksi joka ilta yhdeksältä puhelimet on oltava puhelinparkissa olohuoneessa.
Perinteiset lautapelit ja korttipelit on taas kaivettu kaappien kätköistä. On ollut mukava ja sydäntä lämmittävää katsella nojatuolista pienin lapsemme sylissäni noiden lasten keskinäistä iloista pelailua ja jutustelua pöydän äärellä. Näen ruuanlaittoa ja leivontapuuhia, joissa he keskenään saavat yhdessä tehdä mieleisellään tavalla. Ulkoa kuulen leikkien ääniä, riemunkiljahduksia tai huutoja. Hermostuneisuus ja rauhattomuus on ollut käsin kosketeltavaa, jos lapset ovat saaneet olla puhelimillaan esimerkiksi koko viikonlopun. Miten koukuttavia ja riippuvuutta aiheuttavia kapistuksia, mutta varmasti hyviäkin, jos rajat vaan pysyvät päivästä toiseen!
Meillä vanhemmilla on vastuu tässäkin asiassa, lapselle sitä ei voi antaa. Ainakin meidän perheessä on niin, että jos lapset saavat itse päättää, he pelaisivat koko ajan jopa ilman syömisiä. Meillä on oikeus, velvollisuuskin, antaa rajat ja ajat niin netin käytössä kuin esimerkiksi kotiintuloajoissakin.
Joskus olen ihmeissäni seurannut sellaisia vanhempia, jotka selailevat puhelintaan vaikka kyläillessään. Monesti myös töissä tauoilla kaikilla on puhelin kourassa, näytöllä on uutisia tai Facebook. Siinä sitten on jutun tynkää vaikea aloittaa, ettei vaan keskeytä mitään tärkeää. Tällainen käyttäytyminen vaikuttaa todella paljon sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Onko sinulle kännykkä tärkeämpi kuin puolisosi? Kummalle annat enemmän aikaa? Entä lapsesi: tiedätkö, mitä heille ihan oikeasti kuuluu? Millaista esimerkkiä annat heille omalla nettikäyttäytymiselläsi? Vai oletteko kaikki perheenjäsenet illat internetin pauloissa? Voisimmekohan tehdä yhdessä jotain muuta, vaikka lähteä lenkille luontoon tai ulos syömään? Nämä ovat kysymyksiä, joita itsellenikin esitän, jos sosiaalisuus on meilläkin vähemmällä syystä tai toisesta.
Monesti muistelen lankapuhelinaikaa. Tuolloin kirjeet kulkivat matkallaan päiviä. Mielestäni silloin elettiin huoletonta ja vapaampaa elämää. Ei tarvinnut välillä katsoa puhelimesta, oliko joku yrittänyt soitella, ei myöskään ihmetellä, mitä se kaveri grillaa tuolla lähettämällään videolla parin sadan kilometrin päässä, hiillos- vai juustomakkaraa? Nykyisin vilkuilemme puhelinta vähän väliä katsellen jos millaisia viestejä ja sähköposteja, uutisia ja höpöhöpöjuttujakin. Kunpa perhe ja lähimmäiseni pysyisivät tärkeinä, niin että huomaisin läheisteni tarpeet ja antaisin heille enemmän aikaani olemalla oikeasti läsnä ja esimerkeilläni antamassa aitoa välittämistä. Viestejäkin voisin lähetellä silloin tällöin: "Mitä kuuluu, kultaseni?" "Iskä rakastaa sinua." "Tulen myöhässä töistä." Tarpeellisia nuokin, lähimmäisen huomioimista. Tärkeitä arjen ympyröihin.
Kunpa muistaisin illalla jättää turhat nettisurffaillut ja antaa vaikka pyykkivuorelle aikaa. Tai tekisinkö lasten kanssa yhdessä kuusi pellillistä pizzaa? Nämä ovat valintoja, joihin voit itse vaikuttaa, jos vaan halua ja tahtoa löytyy.
Aukaisisinko vaikka vihkiraamatun, milloinkahan viimeksi tein niin? Tai voisin lukea lapsilleni heidän saamaansa kuvaraamattua, tykkäävät siitä niin paljon. "Lue, isi, vielä tuo kertomus." Kuuntelevat aivan hiljaa ja katselevat kuvia vieressäni, kertomuksia kertomusten perään. Huomaan, että tämähän on paljon rauhoittavampaa kuin kännykkäpelit tai nettisurffailu. Elämän tärkein kirja on jäänyt huomaamatta kaiken muun varjoon. Tuossa se on pianon päällä, pölyttymässä. Voisin tehdä lupauksia, että ainakin kerran viikossa lukisin Jeesuksen elämästä. Saisin juuri oikeita neuvoja elämäni joka hetkeen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys